Ja olipa se esitys! Vangitsevan hypnoottinen kokemus. Kun nuorallatanssija on kytketty monitoreihin, kameroihin ja antureihin, pääsee katsoja hänen esitykseensä sisälle ihan uudella tavalla. Kuulemme sydämen sykkeen, ja hengityksen. Tavallaan esiintyjä tulee lähemmäs katsojaa, tai pikemminkin katsoja esiintyjää. Mutta haluaako katsoja päästä näin likelle, asian ytimeen? Se onkin toinen asia.
Valosuunnitelija Kauri Klemelä ja äänisuunnittelija Esko Mattila ovat iso osa esitystä. Kumpikin istuu oman välinearsenaalinsa takana ja sieltä käsin tuottaa ihmeellisiä ääniä (jotka tuovat välillä mieleen viidakon, välillä Jean-Michel Jarren konsertin ja välillä scifi-elokuvien robottimaiset ääniefektit) ja mykistäviä valoja (vaihdellen täydellisestä pimeydestä vihreisiin laservaloihin ja liikkuviin valonheittimiin). Kumpikin miehistä on selkeästi oman alansa velhoja. Huikeat temput saavat todellakin arvoisensa raamit.
Välillä esitys näyttää suoraan kuin jostain scifielokuvasta (Mad Max, Blade Runner, Terminator, Matrix), välillä kuin muotoilija Stefan Lindforsin hyönteisveistokselta. Työryhmän kehittämä ja rakentama "eeppinen vastapainokone" kohoaa lavan keskellä kuin valtava koneellistunut rukoilijasirkka, joka ahmii ihmisiä välipalakseen, sylkeäkseen kuoret ulos. Otsalamppujen valoissa ketterät esiintyjät saavat sen elämään. Vastapainokoneen yllä, alla ja päällä kiipeillään, tasapainoillaan, keinutaan. Rytminen koneen ääni taustalla, kuin sen sydämen lyönnit. Ranteen paksuiset valokuituköydet, joita käytetään kiipeämiseen, tosin verhojen takana ja vaijerien avulla. Fylogeneettisen puun näköiset vihreät laservalot lintuineen tuovat siivun paratiisia keskelle kovin teknistä esitystä.
Esiintyjät käyttävät myös rullaluistinlenkkareita (en tiedä onko näillä joku virallinen nimike, siis kengät joiden kärkiosa on normaali kenkä ja kantapäässä on rullaluistinrulla). Yhdessä vaiheessa koko lava, ja katsomokin, peittyy sakeaan sumuun, jonka keskellä iso teräshirviö teutaroi. Loppua kohden peto on päästetty irti, ja meno holtitonta. Koneääni mylvii, hillitön teknobiitti jauhaa ja hulabaloo on melkoinen. Huh. Lopulta hiljaisuus, konehirviö on hiljennyt. Jäljelle jää vain mies ja tanko. Sitten nähdäänkin sellainen tankotanssi ettei ole tosikaan. Jyrinän ja jylinän säestyksellä koko lavastus pistetään päreiksi. Se oli siinä.
Todella upeaa katsottavaa!
Hienoa oli myös kun lopuksi Cirkon toiminnanjohtaja Riku Lievonen jututti tekijäkolmikkoa sekä peli- ja keinoälytutkija Perttu Hämäläistä. Yleisökin pääsi mukaan käyttämällä mm. Aalto-yliopiston luennoilla käytettävää digitaalista kommentointi/palautealustaa (Presemo) puhelinten kautta. Toki myös suullisesti sai osallistua. Tämäkin herätti keskustelua; välineen nähtiin toisaalta helpottavan kommentointia ja palautteen antamista, mutta samalla se loitontaa meidät paikalla olevat ihmiset toisistaan. Istumme kaikki samassa tilassa mutta silti laitamme mieluummin kysymykset puhelimen kautta.
Esiintyjät kommentoivat ettei heitä pelottanut, paitsi korkeintaan tekniikan toimivuuden puolesta. Tekniikkaa ja erilaisia kaapeleita, vaijereita ja systeemeitä olikin kyllä valtava määrä. Tuomas Vuorinen sanoo itse olevansa aika teknologiakriittinen. Perttu Hämäläinen muistuttaa että työkalut ovat työkaluja, mutta myös ansoja. Helposti luisumme teknologia-addiktion puolelle. Kaikkea ei pystytä ennustamaan. Hallitseva teema esityksessä hänen mielestään oli miten teknologia luo epätasapainoa. Hän puhui myös pörssikurssien heilahtelusta ja algoritmeistä sekä someraivon ja -kuplien liki itsestään tapahtuvista heilahteluista.
Työryhmä myös ruoti esityksen syntyä. Keväästä 2015 asti projektia valmisteltiin ja rakenneltiin. Vastapainokoneeseen piti tutustua, siihen piti kiivetä ja aina se yllätti. Aluksi oli joukko irrallisia temppuja ja kohtauksia. Ryhmä piti kymmenen 1-2 viikon harjoitusjaksoa kahden harjoitusvuoden aikana. Vuorisen mukaan he eivät tietoisesti halunneet tehdä scifijuttua, mutta myönsi että siihen suuntaanhan se meni.
Teknologia vallankäytön välineenä ja mielihyvän lähteenä. Joku muistuttaa että aina on dramatisoitu nykyteknologian uhkaa. Kyllä entisaikaankin tekninen suoritus oli uhka, esimerkiksi puun kaato. Mutta missä on teknologian raja.
Kun tekijöiltä kysyttiin omaa suosikkia teknologisten vempainten joukosta niin sekä Inga Björn että Saana Peura vastaavat tehosekoitin. Mutta Tuomas Vuorinen kehuu videotykkiä!
Kannattaa muuten katsoa esityksen traileri - ja mennä kokemaan Machine itse. Mahdollisuus siihen vielä keskiviikkona 17.5. STOAssa ja ehkä tulevaisuudessakin joskus jossain. Tämmöistä näkee harvoin. Kiitos Blind Gut Company ja Cirko-festivaali!
Esityskuvien copyright Jouni Ihalainen, muut kuvat otin minä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti