Viimeksi näin tämän teoksen kaksi vuotta sitten kun Tampere Filharmonia, Mieskuoroliiton suurkuoro sekä solisteina Marjukka Tepponen ja Kevin Greenlaw täräyttivät Tampere-talosta liki katon irti. Silloin ei ollut tanssia kirsikkana kakun päällä toki. Nyt Kullervona lauloi upeaääninen Tommi Hakala ja Kullervon sisarena Lilli Paasikivi, ehkä vieläkin upeampi laulaja.
Mistäköhän päästä kehumista oikein aloittaisi kerimään auki? Laulusolistit tuli jo kehuttua ja orkesteri ja kuorot. Ja musiikki tottakai. Kun monikymmenpäinen miesporukka kajauttaa ilmoille "Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi" niin se on jotain niin alkukantaista ja jykevää että oksat pois. Huh!
Tero Saarinen on koreografivelho, joka taas väläyttää upeaa osaamistaan ja ottaa luulot pois kaikilta. Minäkin asiasta mitään ymmärtämättömänä olen nähnyt jo niin monta Saarisen koreografiaa, että alan nähdä hänen tyylinsä ja kädenjälkensä. Jokainen teos on uniikki, mutta on niissä yhteisiä piirteitä. Koreografian lisäksi Saarinen vastaa myös ohjauksesta.
Tanssijat olivat loistavia, yhdessä ja erikseen. Pekka Louhio kauniissa lettikampauksessaan ja parrassa oli kyllä ilmetty Kullervo. Korskea, uhitteleva, katuva, vimmainen, viettelevä... Varsinkin siskonsa identiteetin paljastuttua Kullervon katumus on huikean valtavaa. Kullervon vaaleus toimi hyvin kontrastina hänen ystävänsä Kimmon tummuudelle.
Vaatteita ja mustaa tukkaa & partaa myöten Jouka Valkaman Kimmo oli Kullervon vastavoimana. Se joka koittaa toppuutella ystäväänsä, välillä mitellenkin. Miesten yhteistanssi on kaunista. Mutta siinä on ystävyys koetuksella kun kaunis nainen astuu kuvioihin. Eivätpä miehet tiedä että tämä on Kullervon sisko, ennenkuin on liian myöhäistä. Vai tietääkö Kimmo, ja koittaa varoittaa Kullervoa? Johanna Nuutinen tanssii kepeästi ja kauniisti siskon roolin. Louhio ja Valkama tanssivat paljon kahdestaan, hienoja kuvioita, mutta myös solistit kisailevat kolmistaan. Välillä valossa, välillä varjoissa tanssien, kuin enteenä tulevasta.
24-päinen muu tanssijajoukko toimii kuin ajatus. Lennokkaita liikkeitä, täydellistä kropan hallintaa, parven lailla synkronisoitua yhteistoimintaa. Rivistä pistävät silmään aina loistava Atte Kilpinen sekä pitkänhuiskea Thibault Monnier.
Tykkäsin kovasti miten valtavaa kuorojoukkoa käytettiin osana esitystä. He eivät siis todellakaan pönöttäneet paikoillaan, vaan olivat aktiivisesti mukana. Liikkuen, siirtyillen, tarjoten käsiään ja tukeaan tanssijoille. Mustat pitkät takit vaihtuvat lopuksi japanilaishenkisiin hopeisiin hameisiin ja isoihin esiliinoihin. Kun Kullervon keskustelut miekkansa kanssa loppuvat, nousevat essut ylös.
Seuraavaksi kehutaan upeaa lavastusta ja valaistusta. Asialla mestari Mikki Kunttu. Metalliverkkomaisia lavaelementtejä, toinen pyöreä, toinen kaareva ja pitkulainen. Kumpikin liikkuva. Ja täynnä led-valoja. Turhaan ei varoiteltu poikkeuksellisen kirkkaista valoista. Upeaa! Valonheittimet valaisevat myös sivuista. Ja lopun sinertävät valot ovat niin kauniit että silmiä kirvelee.
Erika Turusen upeat puvut ovat kuin pisteenä i:n päällä. Kullervon jännästi puolittuneet harmaat ja hopeiset housut, metallibändiestetiikkaa. Sellaista alkukantaista suomimytologiaa. Miestanssijoiden verkkopaidat ja lyhyet hameet housujen päällä, naistanssijoiden näennäisen yksinkertaiset mekot, missä onkin ovela juju takapuolella. Upeat liukuvärjätyt erisävyiset mekot. Paitsi Kullervon siskolla siniseen taittuva. Toisessa näytöksessä naistanssijoilla on eteerisen läpikuultavat mekot. Kauniita.
Tanssi on siitä ihmeellinen taidemuoto, että tarinan saa loistavasti kerrottua ilman sanoja (koska ei tässäkään teoksessa jatkuvasti lauleta). Jaksan hämmästellä tätä asiaa kerta toisensa jälkeen - miten se kaikki on siinä. Liikkeissä, eleissä, ilmeissä. Tässä juostaan paljon, ympyrää, spiraalia. Kullervon tarina on yleismaailmallinen; tarina nuoresta väärinkohdellusta pojasta joka haluaa kostaa, vain omaa tuhoaan vauhdittaen. Miten se sama tarina kiertää kehää, ympäri maailman. Tuli hetkittäin mieleen lapsuuden leikit, kuten vaikkapa Tervapata, missä juostaan ympyrää. Mutta Kullervo ei leiki; hän on vakavissaan. Tuttu tarina on myös kahden kaveruksen tykästyminen samaan naiseen - eihän siinä hyvin käy.
Toisen näytöksen alussa Kullervo on kuin suljettuna häkkiin, kaltereiden taakse, ja hänen liikkeensäkin muistuttaa häkkieläimen pakkoliikkeitä. Ja kun Kullervo tekee sotaanlähtöä, niin se orkesterin marssirummutus ja torvien töräyttely saa tukeaan miestanssijoiden jaloista ja rytmikkäästä liikkeestä. Tässä lähdetään nyt taistelemaan porukalla! Kimmo koittaa estää ystäväänsä, mutta turhaan. Lava pyörii, ja Kullervo tramppaa kohti tuhoaan vääjäämättä.
Taas kerran olisin halunnut uusia kuvia nimenomaan vuoden 2017 Kullervosta. Nyt kaikki Kansallisbaletin sivuilla olevat kuvat on vuodelta 2015, milloin tämä sai alunperin ensi-iltansa. Tanssijat vaihtuvat, laulajat vaihtuvat... Ovatkohan uudet kuvat kauhean kallis investointi?
Tämä Kullervo oli koskettava ja kaunis, voimakas ja väkevä. Jos oli Sibelius nero, niin sitä on Tero Saarinenkin.
Kuvien copyright Kansallisbaletti.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti