Eikö siinä ole syytä tarpeeksi käydä katsomassa joku näytelmä?
Ai ei vai?
No, oli Metsäperkele muutenkin kiinnostava... Ensinnäkin se historiallinen aspekti. Mulla ei ollut ihan kauheasti tietoa millainen persoona Serlachius oli. Tai mitkä hänen taustansa olivat ennen paperibisneksiä.
Metsäperkele kertoi Gustaf Serlachiuksen elämästä, perustuen Teemu Keskisarjan kirjaan. Helsingin Kaupunginteatterin suuri lava oli aika täynnänsä, niin ihmisiä kuin myöhemmin tehtaan koneitakin. Ensi-ilta oli jo maaliskuussa, mutta vasta lokakuun alulle sain omaan allakkaan sovitettua. Kari Heiskanen oli ohjausvastuussa ja myös käsikirjoittanut tämän. Liki kolmen tunnin mittainen esitys oli aika hengästyttävä, mutta sen verran tapahtumia oli mukana, ettei se varsinaisesti tuntunut niin pitkältä ajalta.
Koko kaupnginteatterin väki oli valjastettu kyllä tähän, ja varmaan muutama muukin. Pertti Sveholm loisti pääosassa Serlachiuksena. Ensin nuorena yritteliäänä miehenä, ja lopulta vanhana patruunana. Mielestäni oli onnistunut melkoisen hyvin. Gustaf oli äkkipikainen, kovasti kiroileva ja tarvittaessa valmis kaikenlaisiin konsteihin saadakseen haluamansa. Aikamoinen velmu, mutta varmasti myös hankala ja vaativa ja tuntui polttavan itseään loppuun... Aino Seppo oli tämän kaiken kestävä vaimo, joka pysyy miehensä rinnalla melkein kaikissa tämän tempauksissa.
Melkein olin jo unohtanut että Eero Aho oli mukana tässä. Hän oli Alexander Neiglick, viinaan ja naisiin menevä Serlachiuksen ystävä, joka oli tälle apuna monissa eri hankkeissa lakimiehenä. Hieman koomisia ulottuvuuksia saava hahmo, jonka vinkuva ääni oli joko harkittua tai flunssasta johtuvaa :-) Vaatteet olivat dandymäiset ja liikkeet sellaiset töpöttävät. Aho osaa esittää humalaista renttua oikein taitavasti.
Serlachiuksen kollegana ja ystävänä, mutta myöhemmin pahimpana kilpakumppanina Fredrik Idestamina Risto Kaskilahti. Tästä tuli sellainen punainen vaate myöhemmin Gustafille, eli kun Idestam hankki jotain, piti Serlachiuksella olla myös sama, mutta isompana/kalliimpana/parempana.
Herra matkusteli Euroopassakin, ja tutustui siellä esim. Emil Wikströmiin ja Axel Galleniin, joka sittemmin maalasi tästä muotokuvan tehtaalla. Muutenkin elämä oli yhtä reissaamista, ja rahoitusten järjestelyä. Kai se sitten oli sellaista; jatkuvaa vekselien kanssa veivaamista ja kädestä suuhun elämistä. Palkat olivat myöhässä kun ei ollut rahaa maksaa, niin herra perusti oman pankin. Kaikki muu työntekijöillä jo olikin, koulut, kodit, sairaalat, urheiluseurat... Patruuna piti huolen omistaan, vaikka se välillä tekikin tiukkaa.
Gallen-Kallelan maalaus (sitä maalataan näytelmässä)
Vaikka tässä oli ehkä hetkittäin hieman tyhjäkäyntiä, niin tykkäsin silti. Tälläinen massiivinen historiaspektaakkeli, jossa aikajänne on montakymmentä vuotta, niin antaa myös hyvin sitä ajankuvaa ja historiaa, siis mitä tapahtui Suomessa ja paperiteollisuuden alussa ylipäätään. Sattumoisin paperiala on sydäntä lähellä ja sen historia kiinnostaa. Tietenkin vielä kun tapahtumat olivat Tampere/Mänttä akselilla, niin siitä vielä lisäbonus.
Heiskanen on kirjoittanut päähenkilön ympärille melkoisen liudan rooleja, joista osa pohjaa oikeasti eläneisiin henkilöihin, pienempi osa on kokonaan keksittyjä. Vaikka näytelmä vilisee ensivilkaisulla värikkäitä tyyppejä, ei katsoja pääse heihin syvemmin tutustumaan, sen verran raju on ajan riento käsikirjoituksessa ja ohjauksessa. Alice Serlachiuksen (Aino Seppo) ohella vain patruunan "sanchopanza", vapaamieliseen elämään mieltynyt lakimiesveijari Alexander Neiglick (tarua) sekä alkutaipaleen ystävä ja yhtiökumppani, sittemmin vihamies ja kilpailija Fredrik Idestam (totta), saavat vähän syvemmälle menevän hahmotuksen. Muut J. V. Snellmanista lähtien ovat avaralla näyttämöllä enempi piipahtelemassa.
Sinänsä huomioarvoista on, että Eero Aho pääsee rankkojen roolitöiden (muun muassa Hamlet, Heiskasen ohjaus sekin) jälkeen irrottelemaan Neiglickinä läpikoomisessa osassa, ja koomikkona paljon nähty ja kulutettu Risto Kaskilahti taas Idestamina pahiksena. (Demari 27.3.2013).
Eero Aho ja ruutuhousut :-)
Isoa näyttämöä oli hyödynnetty hyvin, ja paperikoneet ja muut tehdasmiljööt olivat näyttäviä ja kuuluvia. Kipinät sinkoilivat ja efektit olivat massiivisia.
Tämmöiset johonkin historialliseen jaksoon tai henkilöön painittuvat tarinat saavat usein mut tarttumaan myös siihen kirjaan mihin teos pohjautuu. Taaskin kävi näin, eli halu lukea lisää Serlachiuksen historiasta jäi kytemään. Ja käsiohjelma on hieno, ja sisältää paljon infoa! Mutta harmittavan tyhjä sali oli, tylsää.
Näytelmäkuvien copyright Helsingin Kaupunginteatteri, maalauksen Serlachius museot
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti