Ja niin hieno kokemus tämä olikin että oksat pois. En ole vastaavaa kokenut ennen, siis sekä musiikillisesti että visuaalisesti aivan uniikki. Muinaiseen Egyptiin liittyvät asiat ovat aina kiehtoneet minua, ja tämä Akhnatenin tarina on erityisen kiinnostava jakso Egyptin historiassa.
Glassin musiikki on, no, Glassin musiikkia. Eteeristä, viipyilevää, vahvaa. Ei ehkä kovin tyypillistä oopperamusiikkia, mutta hypnoottisesti katsojan syliinsä kietovaa. Sellaista meditatiivista ja samalla alkuvoimaista. Laulajat olivat kaikki taitavia, mutta kontratenori Anthony Roth Costanzo oli aivan jotain muuta, kuin toiselta planeetalta. Tämän ääni soljui kirkkaana ja kuulaana, korkean kauniina. Mies kävi läpi melkoisen muodonmuutoksen nimirooliinsa muutenkin, ankaralla dieetillä ja kuntokuurilla ja kaikkien karvojen ajelulla. Todellista heittäytymistä roolihenkilön ihon alle. Hän on esittänyt roolia useammassa eri tuotannossa, niin Lontoossa kuin LA:ssa ja Metropolitanissa.
Kuoro-osuudet olivat myös näyttäviä niin visuaalisesti kuin äänellisesti. Laulua kuultiin englannin lisäksi myös egyptin, heprean ja akkadin kielillä, eli mitään ei niistä ymmärtänyt. Osassa esitystä oli englanninkielinen tekstitys, niissä kohdissa missä puhuttiin ja laulettiin englanniksi. Toisaalta, laulu oli paljon pelkkiä äänteitä, ilman sanoja, ja sitä ei ollut edes niin paljoa. Eri asia oli sitten Amenhotep III (Zachary James) rooli, joka oli puherooli ja hän toimi englanninkielisenä kertojana. Tapahtumista pysyi kyllä hyvin mukana - kaikki oli hidastempoista ja viipyilevää. Hauskaa muuten että Zachary James on esittänyt Addams Familyssä Lurchia. No, hän on 198 cm pitkä ja aika raamikas, ettei ihme sinällään. Mies on muhkeaääninen bassobaritoni ja olisin mielelläni kuullut hänen myös laulavan.
Librettoon on Philip Glass neljän muun tekijän kanssa poiminut autenttisia tekstejä, niin Akhnatenin omasta Kuolleiden kirjasta kuin hänen hallintoaikansa kirjeistä ja asetuksista. Esitys käy läpi koko Akhnatenin 17-vuotisen hallintokauden, alkaen hänen isänsä Amenhotep III kuolemasta ja palsamoinnista, kruunajaisiin ja uuden uskonnon muodostamiseen, ja lopulta kuolemaan ja poikansa Tutankhamunin kruunajaisiin. Mukana nähdään hänen vaimonsa Nefertiti (J'Nai Bridges) sekä äitinsä kuningatar Tye (Disella Larusdottir) sekä lauma tyttäriä. Ensimmäiset hallintovuotensa hän toimi Amenhotep IV nimellä, mutta sitten julisti kaikki muut jumalat kielletyiksi ja vain auringonjumala Atonia sai palvoa. Siinä yhteydessä hän muutti nimensäkin Akhnateniksi (tai Akhnaton, kuten se myös kirjoitetaan). Amonin ylipappi (Aaron Blake), Horemheb (Will Liverman) josta tulee seuraava faarao sekä faaraon neuvonantaja Aye (Richard Bernstein) eivät moista harhaoppisuutta hyväksy ja lopulta syrjäyttävät faaraon ja palauttavat polyteistisen uskonnon. Upeasti tämäkin on toteutettu, koska aurinko lasketaan alas samalla kuin Akhnaten vangitaan. Jonglööriltäkin putoaa pallot symbolisesti. Miehen kuoltua tämän isä kantaa poikansa, samaan palsamointihuoneeseen missä hänetkin valmisteltiin.
Yksi hirmuisen hieno yksityiskohta tässä Phelim McDermottin ohjaamassa esityksessä olivat akrobaatit ja erityisesti jonglöörit! Jotenkin heidän pallottelunsa eri kohdissa sopi hienosti kokonaisuuteen. Jo heti alun eläinpäisistä varjohahmoista jotka kopittelevat vain yhtä palloa, kuin punniten kuolleen faaraon sielua. Ja sitten isoja "rantapalloja" heitellen. Miten nerokas oivallus koko jonglöörihomma.
Visuaalisesti Akhnaten on samaan aikaan pelkistettyä ja kultaloistokkaan prameilevaa katsottavaa. Varsinkin Kevin Pollardin suunnittelevat puvut ovat kertakaikkisen henkeäsalpaavia. Ja pääkoristeet! Suu saattoi loksahtaa auki muutamassakin kohdassa. Mielikuvitukselliset puvut, eikä pelkästään päähenkilöillä, vaan jokaisella kuorolaisella ja avustajallakin. Myös maskeeraukset ovat todella näyttäviä. Tom Pyen lavastus (ja projisoinnit) alkaa jo alussa, esirippuun heijastetuilla hieroglyfeillä ja symboleilla, tässä myös Bruno Poetin valot kuultavat hienosti kankaan läpi. Sitten esirippu nostetaan puoliväliin ja alaosan paljastamalla lavalla saamme seurata laboratorimaisissa huoneissa mm. palsamointirituaalia. Tyrmäävän näköistä on katsoa kuin Akhnaten nousee korostetun hitaasti rappuja ylös ja koskee hohtavan oranssia aurinkoa.
Esitys oli liki 4 tuntinen, kahdella väliajalla, mutta siitä nipistettiin hieman tyhjäkäyntiä pois. Siis väliaikoja lyhennettiin. Monia kiinnostavia esiintyjien haastatteluja kyllä nähtiin, mm. jonglöörien kouluttaja ja koreografi Sean Gandini ja hänen suomalainen vaimonsa Kati Ylä-Hokkala, joiden Gandini Juggling-ryhmän esiintyjät olivat siis mukana tässä. He kertoivat miten saivat levitettyä jongleerauksen ilosanomaa Metin porukkaan, koska todella monet olivat kiinnostuneita kokeilemaan. Haastatteluissa ohjaaja McDermott kertoi saaneensa idean jongleerauksesta kelluntatankissa. Hän halusi esityksellään avata portaalin muinaiseen Egyptiin. Ja mielestäni onnistui siinä erinomaisesti.
Epilogina siirrymme moderniin luentosaliin, missä professori (Zachary James) luennoi opiskelijoille muinaisesta Egyptistä ja Akhnatenista. Samaan aikaan palsamoijat asettavat Akhnatenin juhla-asussaan näytteille museoon. Näin historiasta tulee legendoja.
Kertakaikkisen hieno esitys, jonka olisin halunnut heti nähdä uudelleen. Elämys isolla E:llä ja monelle aistille.
Kuvien copyright Karen Almond.
