Sofi Oksasen kirjoittama ja Mika Myllyahon ohjaama Mansikkapaikka on hyytävän ajankohtainen, hetkittäin jo aika klaustrofobinen esitys. Eheytyshoidot ja ulkomaalaisten marjanpomijoiden hyväksikäyttö sekä kaikkeen liittyvä Venäjä/Ukraina-kytkös, ja näistä muodostuva valheiden, epätotuuksien ja salailun verkosto.
Teatteri on taas kerran ajan hermolla. Meillä on suomalais-ukrainalainen perhe, joka pyörittää marjatilaa Keski-Suomessa. Tytär Alina (Wenla Reimaluoto) on ihmiskauppa-asioita tutkiva poliisi ja poika Ville (Otto Rokka) mystisesti kadonnut. Kaikki ei ole ihan kunnossa, ei perheen sisällä, eikä sen marjabisneksissä. Isän syntymäpäiväjuhlien valmistelu on kesken, ja sitten alkaakin paljastua asioita. Samaan aikaan isä ja tytär ideoivat avustusrekkaa Ukrainaan ja Alina etsii veljeään.
Kaiken keskiössä on kontti, Eliisa Rintasen ja Mika Myllyahon mainio lavastusratkaisu. Kontista avautuvat näkymät niin perheen mansikkatilan toimistoihin, venäläisen klinikan kliinisenvalkoisiin toimitiloihin kuin kaikkiin muihinkin tapahtumapaikkoihin. Lisäksi se symboloi vahvasti epämääräistä ihmiskauppaa ja marjanpoimijoiden oloja - asia avautuu myöhemmin lisää. Pikkuhiljaa vyyhti purkautumaan; onko Keijo-isä (Petri Liski) sotkeutunut asioihin, ja mikä on hänen ukrainalaisyntyinen vaimonsa Ruslanan (Maria Kuusiluoma) ja tämän äidin (Pirjo Luoma-aho) rooli? Miksi sekä äidin että Villen DNA:ta löytyy kontista missä ukrainalaiset marjanpoimijat majoittuivat?
Samaan aikaan kun Alina on huolissaan veljestään, katsojat pääsevät seuraamaan Villen keskusteluja psykiatrin (Janne Reinikainen) kanssa moskovalaisella klinikalla. Venäläistä oopperaa kuunteleva lääkäri taitaisi itsekin olla jonkun hoidon tarpeessa. Pahus kun tämä vaan on niin uppiniskainen potilas... Näitä kohtauksia on ahdistavaa katsella; ei ainoastaan fyysinen väkivalta vaan myös henkinen. Villeä pidetään nälässä ja janossa, hänet pakotetaan pitämään masturbointipäiväkirjaa.
Perheeseen kuuluu myös Moskovassa asuva Ruslanan sisko Masha (Wanda Dubiel) joka kylmänviileän häikäilemättömästi ajaa omaa etuaan. Ja kannattaa Putinia, tottakai. Kutkuttava hahmo, joka tuo yhden näkökulman teokseen.
Oksasen teksti on nerokasta, nokkelaa ja viiltävän ajankohtaista, kietoen taitavasti yhden pienen perheen asiat maailman tapahtumiin. Yhteiskunnallisuus ja kantaaottavuus kulkevat punaisina lankoina. Ja kaiken yllä leijuu Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan. Perheenjäsenet eivät osaa tai kykene kommunikoimaan keskenään, erilaisuutta ei hyväksytä ja kylmä bisnesajattelu jyllää. Siinä missä Keijo-isä on kiltti, maanläheinen, jopa hieman naiivi, edustavat ukrainalaisnaiset ihan toisia arvoja. Vaikka ovat myös omalla tavallaan jalat maassa, lämminsydämisiäkin. Ainakin omiaan kohtaan - jos nämä vaan pysyvät ruodussa. Alina ja Ville ovat kahden maan kasvatteja ja kumpikin ehdoton ja omia arvojaan ajavia. Oikeudenmukaisuus ja tinkimättömyys on heille yhteistä. Vääryyksiä ei voi hyväksyä, vaikka väärintekijä olisi läheinenkin.
Auli Turtiaisen puvustus kulminoituu Villen kylmänvalkoiseen potilasasuun ja Mashan juhlaviin ja yliampuviinkin bilevetimiin. Mikä kontrasti! Samuli Laihon musiikki ja Grégory Maissen äänisuunnittelu ovat isossa roolissa. Ville Virtanen vastaa valoista ja todella nerokkaasta videosuunnittelusta. Kontin ylösnousevat seinät toimivat hyvänä projisointialustana. Visuaalisesti esitys on aika tyly, joka komppaa tekstiä ja aihetta hienosti.
Mansikkapaikka herätti paljon ajatuksia ja pohdintaa, mikä on aina hyvän esityksen merkki. Ei ainoastaan Venäjän sodasta ja Suomessa asuvien ukrainalaisten tilanteesta, mutta myös eheytyshoidoista ja niiden tuhoa tuottavista vaikutuksista. Villellä on onneksi onnellinen loppu, mutta kaikilla ei ole samaa etuoikeutta. Myös ihmiskauppa on monitahoinen asia. On totta että marjanpoiminta Suomessa on kriisissä, ja poimijat tulevat pääsääntöisesti ulkomailta. Siihen liittyy monenlaisia epäkohtia ja paljon, kuten olemme saaneet uutisistakin viime vuosina oppia. Mutta kenellä olisi ratkaisu asiaan?
Näyttelijät ovat kaikki rooleissaan erinomaisia. Erityisen hienona näyttäytyy Alinan tinkimättömyys, Ruslana-äidin kylmäverisyys, isä-Keijon hyväntahtoisuus, Villen omaäänisyys, psykiatrin sadistisuus ja Mashan kunnianhimoisuus. Reinikaisen hyytävä psykiatri saa vieläkin ihokarvat pystyyn.
Voiko lopuksi tunnustaa jotain noloa? Mansikkapaikka on Sofi Oksasen ensimmäinen teksti minkä koen. En siis ole lukenut yhtään hänen kirjaansa, enkä nähnyt dramatisointeja teatterissakaan. Mutta tässä oli sitä jotain ajankohtaisuutta ja kiinnostavuutta miksi halusin suunnata Kansallisteatterille. Ja todellakin kannatti mennä.
Esityskuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti