Quiz / Noel Coward Theatre 9.6.2018

James Graham (s. 1982) on varmaan ajankohtaisimpia ja myös yhteiskunnallisimpia nykynäytelmäkirjailijoita Briteissä tällä hetkellä. Yhteiskunnallisella tarkoitan sitä, että näytelmät käsittelevät politiikkaa, lähihistoriaa ja yhteiskunnan asioita, pohjautuen useimmiten tositapahtumiin. Liki kaikki hänen tällä vuosikymmenellä kirjoittamansa näytelmänsä ovat olleet sekä yleisö- että arvostelumenestyksiä, siirtyen West Endillekin eri teattereista.

Tällä kertaa paikka kaukana piippuhyllyllä, mutta eipä ollut kalliskaan.

Olen tykännyt jokaikisestä näkemästäni (Labour of Love, Ink, The Vote, Privacy, This House) ja usein miettinyt että mahdetaanko näitä nähdä koskaan Suomessa. Teksti on terävää ja tarkkanäköistä, ja hauskaakin, mutta niin täynnänsä brittihistoriaa ja -politiikkaa, että tekstien toimiminen Suomessa, tai missään muuallakaan, voisi olla haastavaa. This House käsitteli politiikan kiemuroita 70-luvulla, Privacy taas tietosuoja-asioita ja yksityisyyttä. The Vote oli siitä erikoinen, että sitä esitettiin vain muutama viikko, ja koska esityspaikka oli pikkiriikkinen Donmar Warehouse, niin katsojia ei paljoa mahtunut (ja nekin vähät pääsijät arvottiin). Mutta se näytettiin onneksi suorana televisiosta, 7.5.2015 yleisvaalipäivänä, ja hauskinta oli se että näytelmä tapahtui juuri samana ajankohtana. Paikkana oli kuvitteellinen äänestyspaikka ja "reaaliajassa" siellä kävi sitten kaikenlaista äänestäjää jne. Ink oli Rupert Murdochin henkilökuva ja Labour of Love taas pureutui yhteen fiktiiviseen Labour-puolueen kansanedustajan elämään 25 vuoden ajalla. Varsinkin nämä kaksi viimeisintä olivat todella nerokkaita tekstejä, ja hyviä näytelmiä muutenkin.

Quiz sitten taas. No, sepä käsitteleekin taas kerran historiallista tapahtumaa, nimittäin Who wants to be a millionaire? -ohjelmassa tapahtunutta skandaalia vuonna 2001, kun armeijaheppu Charles Ingram voitti yhtäkkiä päävoiton. Tiesikö hän oikeasti niin hyvin, vai oliko taustalla mahtava salaliitto, jossa yskivät apurit katsomossa auttoivat miehen voittoon? Tätä pohditaan esityksessä, ja yleisökin pääsee sanomaan mielipiteensä, koska jokaisella on sähköinen äänestysvekotin. On meillä myös tietokilpailu mihin pääsemme osallistumaan. Tätä samaa yleisön aktivointia ja osallistamista oli myös aikoinaan Privacyssä. Osa ihmisistä istuu myös lavalla, lisäten sitä fiilistä että olemme tv-studiossa ja osana ohjelmaa. Samaa tunnelmaa tukee räikeät valot ja äänekäs meno ja meininki. Monitoreja on siroteltu teatterin seinille ja niistä voi myös seurata kun "ohjelmaa" kuvataan lavalla. Voisi laukaista migreeninkin, jos sellaiseen olisin taipuvainen, kaikki strobovalot ja muut.

Toki näytelmä olisi avautunut aavistuksen enemmän, jos olisi joskus katsonut brittiläisiä visailuohjelmia. Niin monesta vanhasta juontajasta ja henkilöstä oli tehty karikatyyrimäisiä hahmoja, joita yleisö kyllä hanakasti tunnisti. Ne olivat kuitenkin vain pieniä osioita näytelmästä, onneksi. Lähinnä näyttämöllä käydään oikeudenkäyntiä, missä sitten takautumien avulla palataan taustoihin ja oveliin systeemeihin millä visailuohjelmassa voi huijata. Oikeasti tosi jännä ja kiinnostava juttu, vaikkei tv-tietokilpailuiden maailma olekaan sydäntäni lähellä. Tässä käydään läpi ylipäätään miten tämä tv-show sai alkunsa, ja huijaavan yskijämajurin taustoja ja muuta. Graham kirjoittaa niin koukuttavasti, että tahtomattaankin sitä tulee imaistuksi mukaan. Tätä näytelmää esitettiin alunperin Chichesterissä, ja kun se siirtyi Lontooseen, niin Graham kirjoitti näytelmää uuteen uskoon. Paremmaksi uskoisin, koska hän sai huijaustapauksesta paljon lisätietoa näytelmää katsomassa käyneiltä Who wants to be a millionaire? -tyypeiltä. Teksti on kyllä näppärää ja nokkelaa!

Ohjaaja Daniel Evans on ohjannut paljon kaikenlaista, mutta mä en muista olenko teatterissa nähnyt häneltä mitään. Nykyään hän toimii Chichester Festival Theatren taiteellisena johtajana, ja sitä ennen Sheffieldissä. Nopeatempoinen ja räväkkä esitys, mutta onneksi oikeudenkäyntikohdissa tempo hieman rauhoittuu. Näytelmästä on tehty leikkaukseltaan tv:n visailuohjelmien kaltainen. Toimii ihan hyvin kyllä. Aikoinaan tämä on ilmeisesti ollut tosi iso mediaspektaakkeli, ja majuri, vaimonsa ja kaverinsa tuomittiin kaikki osallisina huijaukseen.

Näytelmä jättää katsojat pohtimaan olivatko he sittenkään syyllisiä, vai olivatko ääninauhat väärennettyjä; oliko koko ohjelman luoja kaiken takana! Jo vain taitava sanankäyttäjä onnistuu tässäkin. Hän saa yleisön muuttamaan epäilynsä ja sympatiansa päälaelleen, koska yleisö saa äänestää syyllisyydestä kahdesti, ennen väliaikaa ja näytelmän lopuksi. Kyllä muuten muuttuu tulokset (meillä olivat tulokset syyllisyyden puolesta 80/20 ennen väliaikaa ja 48/52 näytelmän lopuksi)!

Katsojat saivat osallistua äänestyksiin sekä pubivisaan!

Näyttelijät olivat kaikki tasaisen taitavia ja muuntautumiskykyisiä. Who wants to be a millionaire?-juontaja Chris Tarrant (loistava Keir Charles) oli todella ärsyttävä naamanvääntelijätyyppi, mutta yleisön reaktioista päätellen roolityö oli omaksuttu erinomaisesti. Gavin Spokes ja Stephanie Street olivat hyviä keskiluokkaisena Ingramin pariskuntana.

Ei tämä nyt ollut ihan James Grahamin parasta tuotantoa, mutta kuitenkin oikein katsottava näytelmä. Kyllä tarina vei mukanaan.


Esityskuvien copyright Johan Persson, muut omia.