torstai 25. kesäkuuta 2015

Täällä Pohjantähden Alla / Ypäjän musiikkiteatteri 24.6.2015

Ypäjän musiikkiteatteri ei tosiaankaan epäröi tarttua haasteisiin. 30-vuotisjuhlavuonna vedetään klassikko eli Täällä Pohjantähden Alla, ja hyvin vedetäänkin. No, mitään vähempää en odotakaan, nähtyäni porukan neljä aiempaa esitystä.

Väkeä on mukana kamalan iso määrä, ja siihen päälle vielä loistava iso livebändi maestronsa Kari Mäkirannan johdolla. Orkka on vielä pukeutunut asiaankuuluvasti eli ruutupaitoihin  ja vastaaviin. Ilta potkaistaan käyntiin massiivisella kuorolaulukohtauksella. Mäkiranta vastasi myös musiikin sävellyksestä. Niin, tämä oli siis kantaesitys.

Tarina on kaikille tuttuakin tutumpi (ja jos ei ole niin hyi hyi, kirja käteen ja lukemaan), joten ei siitä sen enempää. Tässä versiossa Akseli Koskelan kehitys/kasvutarina jotenkin ehkä korostui, verrattuna tietenkin koko maan historiaan.

Kyllä katsojan kelpaa. Tosin en tiedä olisiko ihan niin läpilaulettu esitys ollut oleellinen. Mutta tämä on toki musiikkiteatterin esitys, niin sikäli. Kaikki laulajat eivät ihan häikäisseet, mutta osa oli sitäkin parempia. Mutta joukossa on voimaa ja isot ja näyttävät joukkolaulukohtaukset ovatkin yksi esityksen suola. Kolmetuntinen hujahtaa aika nopeasti.


Akseli Koskelan isossa saappaissa nähtiin Samuli Timonen, varsin raamikas ja hyvä-ääninen heppu. Sen nuoruuden kuumapäisyyden tavoittaa hyvin, mutta myös iän ja kokemusten mukanaantuoman seesteisyyden ja katkeruudenkin. Tykkäsin myös kovasti Juha Lindgrenin esittämästä räätäli Halmeesta, vaikka tämä hetkittäin kuulostaakin aivan Suomi-filmistä repäistyltä iskelmälaulajalta (ei siis kuitenkaan mikään negatiivinen asia). Huono laulaja ei ole hänkään. Paroni (Pekka Virtanen) lauloi myös hienosti.

Anttoon ja muun Laurilan perheen häätö on aina ollut yksi vaikuttavimpa kohtauksia, niin nytkin. Riipaisevaa. Hevonen ja kaikki mukana. Toinen aivan hirveän kivasti tehty kohtaus on se kun Koskelan Akseli käy Kivivuoressa pyytämässä Elinan kättä. Se miten musiikki tukee tätä miehen epävarmaa liikehdintää on oivallista.

Katsojaa tuppaa palelemaan kun Akseli ja Elina riisuutuvat melkein kelteisilleen, koska ei sitä nyt niin lämmintä ole. Hrrr... Sitä kuuluisaa häävalssia ei tanssita, mutta kaikuja kyllä musiikissa.

Ilmari Salpakari (Markus Töhönen) vetää yhdessä vaiheessa aika räppihenkisen biisin... Nuorempien katsojien kosiskelua? Niin ja Leppäsen Aune (aivan mainio Henna Virtanen) on kaikessa bimboudessaan ja kikattavuudessaan loistava. Sotavankileiri on bändikopin päällä, ja ankeus on saatu kyllä hyvin esille siinäkin. Teloituskohtaus on riipaiseva.

Pentti Rautajärvi (Arttu Malin) on aika pelottava tyyppi, kun tämä laskeutuu katsomon takaa lavalle laulaen. Muutenkin... ei ihme että kylän lapset eivät hihku innosta. Hrr... kammottava, suuruudenhullu tyyppi. Marko Simi on ihan kauhean mainio ensin vastenmielisenä jääkärinä ja sitten Vilho Koskelana. Tykkäsin! Leppäsen Aunen ja Vilhon kohtaaminen on ihan klassikko myös.

Suurimmat naisroolit eli Kivivuoren Elina (Ilona Rauhala) ja Koskelan Alma (Sari Mäkinen) jäävät hieman ehkä hieman vaisuiksi. Sen sijaan Salpakarin Ellen (Pirkko Herd) vetää vahvan naisroolin, ja Kivivuoren Anna (Tarja Virtanen) myös.


Lavastus nojasi taas ympäröiviin rakennuksiin, ja keskellä estradia oli pyöreä puulava, joka myös pyöri (kun sitä pyöritettiin). Punainen sektori myös, mitä symboliikkaa! Kiitos siis Oskari Löytöselle lavastuksesta. Myös puvut (Piritta Kämi-Conway) ovat aivan hirmuisen hienot. Kaikenkaikkiaan joukkokohtaukset ja niiden koreografiat hivelevät silmää, repliikit ja liikkeet hienossa synkassa. Niistä vastasi Sami O. Vartiainen. Ensimmäistä kertaa Ypäjällä ohjasi Anu Hälvä-Sallinen, ja mielestäni selviytyi mallikkaasti. Näytelmän oli dramatisoinut Seppo Parkkinen, eikä todellakaan ole kyse mistään vähäisestä teosta!

Kun iso miesporukka kajauttaa "Työn orjat sorron yöstä nouskaa...", niin siinä ei ole tällä katsojalla kyynel kaukana. Komealta kuulostaa Kansainvälinen tämmöisissä puitteissa.

Sattui vielä kelikin paranemaan, mutta toisaalta katetussa tilassa ei olisi kurjaa ollutkaan. Mutta koko päivän sateen jälkeen oli mukava nauttia aurinkoisesta esityksestä. Käsiohjelmasta bonusta, kun ummikoille oli lyhyt historiakatsaus teoksen tapahtumiin. Väliaikaruljanssit sujuvat hirveän mallikkaasti, kun ruoka yms pisteitä on paljon ja homma pelaa.


Mikrofonit ovat aika isoja mollukoita, hetkittäin kantajansa naaman edessä hieman häiritsevästikin. Jatkan tuttua valitusvirttäni pienten ja huomaamattomien mikkien puuttumisesta. Kun niiden pitäisi vielä toimiakin pätkimättä ja rätisemättä.

Hieman ihmettelin kun katsomossa oli aika nuoriakin lapsia. Että onko tämä nyt ihan pienten lasten esitys kuitenkaan, vaikka tärkeä historiallinen spektaakkeli onkin. Ehkäpä ne olivat katsomassa sukulaista lavalla tms.

Lisäbonuksena heräsi halu lukea taas kerran alkuperäistrilogia. Ja muutenkin jäin pohtimaan taas vuoden 1918 tapahtumia, ja koko Suomen historiaa viime vuosisadalla. Se lienee aina hyvä merkki kun tarina (vaikka kuinka tuttu) jää kutkuttelemaan takaraivoon, herättää keskustelua ja ajatuksia ja tulee jopa uniin.

Kiitos siis ypäjäläiset taas yhdestä upeasta esityksestä!


Kuvien copyright: Iina Wahlström (muut), Arttu Malin (joukkokuva). 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti