Obsession / NT Live 15.5.2017

Tämä Viscontin 1943 leffaan Ossessione perustuva näytelmä oli kuudes Ivo van Hoven ohjaustyö minkä näin. Jokainen niistä on herättänyt ristiriitaisia tunteita, ja oikeastaan en ole pitänyt kuin loistavasta A View From the Bridgestä. Hyvin... erikoisia (paremman sanan puutteessa) esityksiä ja vaikka van Hove työskentelee paljon Lontoossa, ja vaikka esitykset ovat usein hyvin suosittuja ja loppuunmyytyjäkin, niin kriitikot ovat myös hyvin jakautuneita mielipiteissään. Kuten myös paikalliset teatteribloggarit sekä muut paljon teatteriesityksiä siellä näkevät tuttuni. Mutta taas kerran annoin mahdollisuuden. Tunnustan että aika lailla viime tippaan tämän näkemistä pohdin ja jahkailin, koska muutakin menoa maanantai-illalle olisi ollut. Nyt jälkikäteen tietysti harmittaa kun en valinnut niitä muita menoja (eli Kansallisteatterin Bloggariklubia). Mutta eipä sitä ihminen ole selvännäkijä ei.

Oikeastaan se suurin syy mennä katsomaan tämä oli Jude Law. Monesta elokuva- ja tv-roolista tuttu mies. Tykkään miehestä kovasti, ja siksi jouduinkin hieman pettymään (vieläpä kahdesti) kun kävin katsomassa häntä teatterissa joulukuussa 2013 ja tammikuussa 2014. Lähinnä petyin miehen surkeaan äänenkäyttöön teatterissa. Ei se tainnut olla sitten flunssakaan, koska molemmissa esityksissä oli sama juttu. Sen sijaan tässä Barbican-teatterin taltioinnissa sitä äänen heikkoutta ei silleen kuullut, kun oli mikit ja ääni tuli jotenkin suoraan. Mutta oli se sellanen himmeä silti. Ääni siis. Eli summa summarum; Law on edelleen hieno ja karismaattinen näyttelijä, mutta joku sen äänessä livetilanteissa tökkii. Polyyppejä?

Mutta siis. Obsession kertoo intohimosta, suorastaan pakkomielteisestä sellaisesta. Ennen varsinaista esitystä katsoimme lyhyen haastattelupätkän The South Bank Show'sta (NT Liven sponsori Sky Arts tv-kanavan kulttuuriohjelma). Siinä ohjaaja van Hove kertoo valtavan suuresta intohimosta, ja sen eri puolista, mitä näytelmässäkin nähdään. Siinä mielessä lähestytään jo kreikkalaista tragediaa. Jude Law puhuu puolestaan intensiivisestä tekstistä. Teksti oli aika niukkaa ja siinä oli pitkiä taukoja. Obesission käsittelee henkilöiden välisiä alkukantaisia intohimoja. Mistä tämmöinen alkukantainen ja eläimellinen intohimo kumpuaa? Siihen kummallakaan miehellä ei ole vastausta. Mielenkiintoista on sekin etteivät päähenkilöt suutele lainkaan. Koska eivät eläimetkään suutele... Hmmm...

Barbicanin lava on valtava, mutta van Hoven luottolavastaja Jan Versweyveld kaiketi pitää suurista tiloista, sillä niitä voi täyttää minimaalisen vähillä tavaroilla. Ainakin kaikki mitä minä olen nähnyt luottaa tähän avaraan tyyliin, missä on hyvin niukasti mitään lavasteita ja tilaa tilaa tilaa. Vanhempi mies Joseph (Gijs Scholten van Aschat) korjaa katosta vaijereilla ripustettua auton runkoa, tämän nuori kaunis vaimo Hanna (Halina Reijn) puunaa kynsiään. Kaukaa kuuluu huuliharpun ääni. Vieras mies kävelee sisään, kyselee ruokaa. Tämä nuhruinen kulkumies Gino (Jude Law) asettuu sitten taloksi, koska on kätevä käsistään ja Joseph tarvitsi näemmä apulaista. Mutta polttava intohimo Hannaan taitaa painaa vaakakupissa enemmän. Eikä tämmöisestä koskaan seuraa mitään hyvää.

Rakastavaiset ovat epätoivoisia, ajelehtivia, jumissa nykyisessä elämässään, missä kumpikaan ei ole tyytyväinen. Gino haluaa paeta Hannan kanssa, mutta tämä ei uskalla... No, lopulta Gino lähtee, mutta ei selkeästi pääse pakoon (vaikka lavalla on ihan juoksumattokin), koska törmää myöhemmin pariskuntaan näiden ollessa matkalla laulukilpailuun (Joseph lurauttaa pienen näytteenkin La Traviata-oopperasta). Kaikki kolme palaavat kotiin vanhalla kuorma-auton rähjällä, ja kas kummaa kun Joseph saakin sopivasti surmansa onnettomuudessa. Kotona piisaa epäileviä tuomaita - niin "onnettomuutta" kuin Ginon ja Hannan suhteen laatuakin epäillään. Ja ihan aiheesta. Gino haikailee kulkurielämäänsä ja tuntee olevansa vangittu. Mutta kumpikaan ei voi päästää toisestaan irti, se on se intohimo kuin liima.

Vaikka tämän pitäisi kertoa kaiken nielevästä intohimosta, niin jotenkin tämä on vaisua. Näyttelijät ovat ihan hyviä, mutta jotenkin tämä on... tylsä? Ei se intohimo ihan välity katsomoon asti. Mutta kyllä paidatonta Jude Law'ta ihan katselee ilokseen. Valitettavasti se ei kyllä pelasta kokonaisuutta.

Seuraavaa Ivo van Hove-ohjauksen näkemistä täytyy kyllä harkita tarkkaan.


Kuvien copyright Jan Versweyveld.
Lipusta iso kiitos Savolaisen Jukalle!

Chameleon / Kallo Collective, Cirko-festivaali 12.5.2017

Nyt on outoa! Kun suomikummaa siirrettynä kirjallisuudesta näyttämölle. Tai ehkä tämä on Finnish Weird yhdistettynä Kiwi Weirdiin? Sirkus/teatteriryhmittymä Kallo Collective tekee eriskummallisia sirkuksen ja fyysisen teatterin esityksiä, mutta uusin Chameleon on ehkä oudoista oudoin. Ensi-iltansa se sai tänään Suvilahden Cirko-keskuksessa, Cirko-festivaalien avausnumerona. Uusiseelantilaisten Thomas Moncktonin ja Gemma Tweedien ohjaama ja visioima esitys esitteli hieman toisenlaisen hotellin. Hotel Chameleonissa tapaamme joukon eriskummallisia persoonia.

Tämmöisiä esityksiä on kovin vaikea lokeroida tai luokitella. Sirkusta, mimiikkaa, tanssia, akrobatiaa, jongleerausta, fyysistä teatteria, slapstickiä... Kaikkea tätä. Absurdeja sattumuksia, outoja ja vinksahtaneita juttuja. Koko soppa sulautuu kuitenkin yhdeksi esitykseksi hyvin, vaikka hetkittäin miettiikin miten. Narratiivi puuttuu, mutta on tässä joku juoni ja juju. Hotellissa ollaan, palvelu ei aina pelaa. Hissillähän sinne pääsee, tai rullakon kyydillä, jokainen valitkoon kulkuneuvonsa itse.

      

Hotellissa pelataan sulkista, käydään salaa tupakalla, leikataan nurmikkoa... On ihana täkki, joka peittää ja jopa hieroo, on banaanimies joka demonstroi oikean banaanin kanssa rinnakkain kuoriutumista. On laukkaavaa ratsu reimaa, joka taitaa kyllä kouluratsastuksenkin. Nutturat ei pysy paikoillaan ja mahtaako hissikään kulkea tällä porukalla ihan ylimpään kerrokseen. Tyypit höpäjää jotain sekakieltä, linnun laulua ja satunnaisia ruotsinsanojakin korviin tarttuu. Mutta eleillä ja ilmeillä homma hoidetaan kotiin, ei siinä kieltä tarvita.

Monipuolisen taitava esiintyjäkuusikko (Inga Björn, Kristiina Janhunen, Jenni Kallo, Sakari Saikkonen, Gemma Tweedie ja Olli Vuorinen) tekee roolinsa pieteetillä. Jokaisella on oma spesialiteettinsä, esim. Janhusella ja Saikkosella tanssi ja Vuorisella jongleeraus. Maximilian Latvan syntikoilla ja koskettimilla soitettu hissi/loungemusa ja sellainen pimpelopom-meininki istuu tähän erinomaisesti. Lavastukset ja puvustukset on työryhmä nikkaroinut, ommellut ja kursinut kasaan itse.

Ei tätä voi oikein mitenkään kuvailla, kyllä tämä pitää itse nähdä! Nyt lauantaina on siihen mahdollisuus Cirko-festareilla, ja jatkossakin esitystä nähdään varmasti jossain. Suosittelen jos kaipaat vinksahtanutta iloa elämääsi.

Esityksen jälkeen oli pieni Q&A tilaisuus. Cirkon tuottaja Jarkko Lehmus jututti Monckton & Tweedie kaksikkoa. Miten esiintyjät valittiin (poimittiin Helsingin kaduilta oudoimpia tyyppejä), miten esitystä alettiin luoda ja muokata. Alunperin Thomilla ja Gemmalla oli kuvia päässä, millaisia kohtauksia he haluavat tehdä. Yksi Thomin alkukuvista oli kuva armeijan univormusta mikä oli pinkki ja kukallinen. Miten outo yhdistelmä! Myös uimalakit ja hidastetut liikkeet olivat mukanna alusta asti. Paljon rakennettiin esiintyjien improvisaation kanssa. Molempien mielestä tästä tuli lopulta aika lailla sellainen kun he sitä alunperin kuvittelivatkin.

Sitten tästä oli vartin mittainen demo, ja sitä sitten lähdettiin laajentamaan. Tällä kertaa Thom halusi keskittyä ohjaamiseen, koska hänellä on niin paljon muita projekteja kesken (mm. Jyväskylän Kesässä nähdään Only Bones-soolo ja Helsingin Juhlaviikoille valmistuu kokonaan uusi teos The Artist - maanmainiolle The Pianistille itsenäinen jatko-osa).

Tämmöisissä esityksissä on tekijöiden varmaan hyvin vaikea kuvitella naurun määrää mitä yleisöstä tulee. Itse nauroin toki monta kertaa, mutta enemmän se oli sellaista sisäistä naurua, ja hymykaretta ja ihailua ja ihmetystä, kuin silkkaa huutonaurua.


Promokuvan copyright Thom Monckton, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mustarastas / KOM-teatteri 11.5.2017

Veikkaisin että kovin montaa kuivaa silmänurkkaa ei KOM-teatterilta torstai-iltana poistunut. Sen verran voimakas ja koskettava kokemus oli Eeva Soivion monologiesitys Mustarastas - eli kadonnut veli. Esitys oli henkilökohtainen, paikoitellen aika raskaskin katsoa. Eeva oli kolmetoista kun hänen 17-vuotias isoveljensä katosi kaveriporukan laivareissulla, ja tämä esitys käsittelee koko traumaattista kokemusta. Materiaalina on kuulustelupöytäkirjoja, lehtileikkeitä ja eri ihmisten haastatteluja.

Ensimmäiseen tuntiin Eeva ei edes puhu mitään. Kuuntelemme näyttelijöiden lukemia kuulustelupöytäkirjoja ja haastatteluita nauhalta, katsomme todistusaineistojen ja Jani Rapon piirtämiä havainnekuvia, kun Eeva laittaa niitä yksitellen muistitaululle. Tämä on kuin salapoliisikertomus, vain sillä erotuksella ettei missään ole poliisia tai yksityisetsivää joka lopussa kertoisi meille ratkaisun tarinan lopulla. Jäljelle jää vain suuri epävarmuus ja epätietoisuus - minne Juha katosi? Mitä Vaasa-Sundsvall risteilyllä tapahtui elokuussa 1989?

Esityksen lopulla Eeva kertoo mm. miten viimeisenä kesänä kesy pieni lintu lensi paljon perheen lähellä, millainen poika ja isoveli Juha oli, miten hän itse koki veljen katoamisen ja miten luokkatoverit suhtautuivat häneen. Pala nousi kurkkuun. Miten hiljaista Soivioiden kotona on mahtanut olla, miten kaikki reagoivat puhelimen soittoon. Jokainen odotti viestiä. Viestiä viranomaisilta tai Juhalta tai joltakulta. Ja miten Helsinkiin myöhemmin muutettuaan Eeva näki veljeään joka paikassa, ratikassa ja metrossa. Mutta aina vain sen 17-vuotiaan Juhan.

Eevan ja Juhan äiti haki valtavaan kaipuuseensa ja tuskaansa apua joka taholta. Meedioilta ja evankelistoilta. Toisten sanat lohduttivat, toisten raastoivat rikki entistä enemmän. Tunnen raivoa ja myötätuntoa. Miten toiset voivat käyttää hyväkseen hädänalaisia puhumalla lööperiä ja lupailemalla ties mitä? Kun evankelista Pirkko Jalovaara välittää jumalan viestin äidille, että tämän poika vaan halusi ottaa etäisyyttä äitiinsä. Aargh! On vaikea kuvitella noin isoa tuskaa mitä äiti on joutunut kokemaan. Hän ei koskaan saanut edes haudata poikaansa. Mielen pohjalla ehkä kaihertaa se pieni toivonkipinä, jos sittenkin. Kun ihmisen katoamisesta on kulunut 10 vuotta hänet julistetaan kuolleeksi. Niin julistettiin myös Juha Soivio, vuonna 1999. Muistotilaisuudessa itkettiin valtavasti, jopa papin oli vaikea puhua. Mutta ehkei se omaisten toivo kuole silti, vaikka lain silmissä asia on loppuunkäsitelty.

Puolentoista tunnin aikana ehti miettiä yhtä ja toista. Esimerkiksi miten Juhan kaverien kuulustelupöytäkirjat poikkeavat toisistaan ja miten ne poikkeavat laivalla tavattujen vanhemman pariskunnan miehen muistamisista. Mietin myös omia nuoruusaikojen laivareissuja, mitä kaikkea niissä tapahtui ja mitä niistä muistan. Mitä niistä olisin osannut poliisikuulusteluissa kertoa, jos sellaisiin olisin joutunut. Tässä kyse oli kolmesta 17-vuotiaasta kaveruksesta, jotka viettivät aikaa laivalla myös neljän muun samalta paikkakunnalta peräisin olevien nuorten miesten kanssa. Tottakai kaikki joivat, enemmän tai vähemmän. Ikävämmistäkin asioista oli puhuttu, itsemurhistakin.

Vaikka tämä on äärimmäisen koskettava ja hieman ahdistavakin esitys, niin silti jää jäljelle seesteinen olo. Helsingin rannoilta muutamia vuosia sitten löytynyt pääkallo ei valota Juhan katoamista, koska tapaus on jo ö-mapissa eikä tutkimusta avata enää. Mutta jonkun kuolleen ja kadonneen pääkallo on kyseessä. Jonkun poika, mies, veli, setä, läheinen, sukulainen, omainen, rakas. Jossain joku muukin ehkä kaipaa tätä palaavaksi kotiin.

Mitä lopulta Juhalle tapahtui, sitä kukaan ei tiedä. Eeva esittää oman epäilynsä ja uskomansa. Esityksen lopuksi kuuntelemme Eevan laulamana hirvittävän kauniin ja surullisen Johanna Iivanaisen Mustarastas laulaa kappaleen - ja katsomme vanhoja kuvia Juhasta.

Mustarastasta esitetään KOM:in Aulanäyttämöllä ja tilan intiimiys sopii tähän paremmin kuin hyvin. Jo keväälle saatiin lisäesityksiä ja onneksi esitykset jatkuvat myös syksyllä. Lauri Maijala on taitavasti ohjannut tämän monologin, ja ollut mukana yhdessä Soivion ja Jani Rapon kanssa hiomassa esityskonseptia. Rapo vastaa myös äänisuunnittelusta ja teknisestä toteutuksesta.

Kiitos molemmille, mutta ennenkaikkea lämmin kiitos Eevalle.


Kuvien copyright Tomi Suovakoski, paitsi viimeisen kuvan kyltistä otin itse.

Les Ballets Trockadero de Monte Carlo / Tampere-talo 8.5.2017

Les Ballets Trockadero de Monte Carlo on amerikkalainen tanssiryhmä, jo 1974 perustettu. Suomessakin Trocksit ovat vierailleet monta kertaa, viime vuonnakin Kuopio Tanssii ja Soi -festivaaleilla. Itse olen jotenkin onnistunut missaamaan tämän porukan aiemmin. Mutta nyt onnistuin, ja Tampere-talon maanantaisessa esityksessä olin mukana. Kunhan nyt lippuhässäkästä ensin selvittiin...

No mutta mikä tekee Trocksien tanssista niin uniikkia? Balettia tanssivia ryhmiähän on maailma pullollaan. Niin onkin, muttei toista tämänlaista. Kaikki tanssijat ovat miehiä, vaikka se tuppaa välillä esitystä katsoessa unohtumaankin. Siitä huolimatta isoin osa tanssii naisrooleja, tutuissa ja kärkitossuissa. Ei tämä pelkästään mikään tanssillinen drag show silti ole, vaikka sitäkin hieman.

Nämä tyypit osaavat ihan oikeasti tanssia! Ja hyvin osaavatkin. Onhan siinä oma viehätyksensä katsella miehiä mekoissa ja sukkahousuissa, mutta se ei ole se pointti. Tässä tehdään parodiaa perinteisistä balettirooleista ja esityksistä. Mutta ihanasti silmäkulma täynnä ilkikurista pilkettä ja lempeän hellävaroen. Tanssijat ovat omaksuneet ballerinojen ilmeet, elkeet, askeleet. Viimeistä piirtoa myöten. Joo, meikit ovat ylenpalttisen vahvat, ripset valtavan pitkät, peruukit näyttävät ja monella kainalot ja rintakarvat sheivattu. Muutama tanssija on niin feminiininen että täydestä menee kun väärä raha. Toiset taas harteikkaita ja tummat rintakarvat puvun satiinirintamuksesta tursuten. Kumpikin on ihan yhtä okei.

Katsojat saivat komiikkaa täydeltä laidalta. Milloin tanssijat sooloilivat omiaan, milloin joku kaatui, milloin ketjussa dominojen lailla kaatuivat typyt. Kun reilusti pienempi miestanssija koittaa nostaa isompaa ballerinaa. Kun miestanssija flirttaileekin rivitanssijan kanssa kun pitäisi keskittyä ballerinapariinsa.

Varsinkin illan avannut Joutsenlampi-osio oli ihana! Itselle se on toki teoksista tutuin. Kaikki ne elementit on siellä, pienten joutsenten tanssista huikeisiin sooloihin ja toki Tšaikovskin upea musiikki. Mutta prima ballerinalla onkin ehkä hieman paksummat reidet ja pituuttakin enemmän kuin voisi yleensä olettaa olevan. Ja eikä nähdä partnerin nostoja tässä, kas kun tanssijapari onkin aika samankokoinen. Nämä joutsenet ovat uhmakkaita, sähiseviä ja melko kiukkuisiakin. En menisi kättäni työntämään likelle. Matthew Bournen koreografioimassa Joutsenlammessa on myös miestanssijat joutsenina, mutta ne ovatkin selkeän maskuliinisia. Nämä eivät.

Le Corsairessa pääsi tanssijapari näyttämään teknistä taituruuttaan. Ja nyt nähtiin kunnon nostojakin kun ballerina oli astetta kevyempi ja pienempi. Haaremihousuinen mies teki hienoja fouetteja ja hyppyjä, ja intoutui myös ei-balettimaisesti heittämään voltteja ja muita akrobatiakuvioita. Näimme myös hyvin suomalaisen näköisen esityksen; siinähän on ilmiselvä naisvoimistelijoiden kevätjuhlanäytös! Bachin tahdissa mustiin jumppatrikoisiin ja lyhyisiin hamosiin pukeutunut ryhmä, keltaiset kukat hiuksissaan, esittävät mm. kansantanhukuvioita ja kilpakävelyä! Hersyvän hauskaa. Seuraavaksi Saint-Saensin Joutsen, tai siis balettimaailmassa Kuoleva Joutsen. Tämä olikin varsin sulkasatoinen sellainen, sillä koko soolon ajan valkoiset höyhenet varisivat lavalle. Olikin muuten niin pitkä ja sorjasäärinen joutsen että huh!

Toisen väliajan jälkeen nautimme vielä Paquitan sulosävelistä ja sorjista tanssijaneidoista. Punaisten ja liilojen pukujen kaula-aukot ovat niin alhaalla että normaalisti se olisi jo epäsopivaa.

Yksi ihana yksityiskohta esityksessä ovat tanssijoiden nimet! Kuten koko esitys muutenkin, niin niissäkin kumarretaan (ja kuittaillaan) baletin vahvaan venäläisperinteeseen... Tanssijoina nähdään mm. Nadia Doumiafevya ja Tatiana Youbetyabootskaya (lukekaa ääneen niin vitsi aukeaa paremmin). Lisäksi alkukuulutuksessa varoitellaan salamavaloilla kuvaamisesta ja rapistelusta, koska ne muistuttavat (ja järkyttävät) herkkiä ballerinoja kamalasta bolsevikkihallinnosta!

Esitys on camp, överi, hurjan hauska, ja perinteisen baletin arvoja hellävaraisesti kurittava. Ehkeivät nämä ballerinat ole yhtä viehkeitä tai elegantteja kuin normibalettiesityksissä, mutta ainakin he ovat paljon hauskempia. Tämä viihdyttää kovasti tavallista rivikatsojaakin joka pitää tanssista, mutta vähänkin enemmän balettimaailmaan ja teoksiin perehtynyt saa vielä viihdettä toisellakin tasolla. Ehdottomasti näkemisen arvoinen spektaakkeli! Nimi korvan taakse. Tänään tiistaina 9.5. pääsee show'ta vielä katsastamaan Tampere-talolla, ja sitten kahden päivän ajan Turun Logomossa. Lippuja molempiin paikkoihin saa täältä. Sitten sopii toivoa uutta Suomen vierailua taas lähivuosille! Lisäksi Yle Areenasta löytyy vielä 26 päivän ajan tuore dokumentti Rebels on Points, suosittelen!


Esityskuvien copyright Sascha Vaughan,  Zoran Jelenic. 
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Live Nation!

Alfanaaras / Lahden kaupunginteatteri 5.5.2017

Anne Rautiaisen ohjaama Alfanaaras on komedia. Mutta parhaiden komedioiden tapaan sekin kertoo myös vakavampaa tarinaa. Paula Salmisen kirjoittamassa näytelmässä pureudutaan naisen asemaan työmarkkinoilla, miten hän onnistuu yhdistämään arjen pyörittämisen menestymiseen urallaan. Mikä on naisjohtaja, ja miksi siihen eteen pitää liittää se nais-etuliite. Mielestäni ihan yhtä ärsyttävää kuin naiskapellimestari tai naispappi tai naislääkäri. Salminen teki paljon tausta- ja tutkimustyötä ja haastatteli paljon johtoasemissa toimivia naisia. Hämmentävästi TIME-lehti listasi 2013 sata vaikuttavinta ihmistä - ja niiden joukkoon mahtui vain kolme naista.

Alfanaaras on Salmisen mukaan feministinen näytelmä. Sitä se varmaan onkin, mutta myös paljon muutakin. Se on tarkkanäköinen kuvaus nykypäivän perhearjesta. Mutta tässä on myös muinaisen mystinen ja seesteinen aspekti. Päähenkilö pääsee/pakenee omaa kiireistä elämäänsä hetkittäin Afrikkaan ja norsujen matriarkan johtamaan laumaan.

      

Anna Pitkämäki tekee ihan älyttömän hienon roolin Naisena. Nainen joka pyörittää kaoottista perhearkea, nainen joka on raivannut tiensä työelämässä huipulle, nainen joka ehtii treenata triathloniin. Nykyajan supernainen. Taustalla vaativat mutta kannustavat vanhemmat, kiljuvat lapset (joita tulee jatkuvasti lisää), melko ymmärtävä mies. Mutta silti. Sukkahousut ja muutkin vaatteet kiristävät ja ahdistavat ("voikun vois vaan pilkkihaalarissa olla") ja halaus- ja silitysvaje on krooninen. Kiireisen arjen pyörittämisessä toisen kosketus unohtuu usein. Mutta silti nainen pärjää ja jaksaa ja menee eteenpäin. Isä hokee "kotka ei pyydystä kärpäsiä" ja äidin mielestä on "parempi olla vittumainen kun kiltti". Onneksi välillä katto ja seinät väistyvät, tähdet tuikkivat ja savanni tunkee Naisen mieleen.

Perheen dynamiikka muuttuu kun isä jääkin hoitovapaalle lasten kanssa ja äiti palaa vaativaan johtajatehtäväänsä. Puolisot keskustelevat paljon tasa-arvosta, ja isä on ihan tyytyväinen tähän. Mutta. Arki onkin rankempaa, ja isä huomaa että häntä vituttaa aamusta iltaan. Hän on myös ainoa isä "Voimaa äideille"-tapahtumassa. Ja kun Nainen mankuu panoa niin puoliso on ihan poikki eikä jaksa. Mutta loppuviimein huomataan että miehen ja naisen tarpeet ovat samanlaisia; kumpikin haluaa paijauksia ja kuulla että kelpaa ja riittää ja on ihan hyvä.

Jos on Anna Pitkämäki erinomaisen loistava pääroolissa, sitä ovat myös lukuisat sivuhenkilöt Naisen elämässä. Paavo Kääriäinen Liinus-poikana on mainio ja Teemu Palosaari uhrautuvaisena puolisona myös. Mirja Räty Lotta-tyttärenä ja Jari-Pekka Rautiainen isänä (ja kakkaa hokevana Lauri-vauvana!). Saana Hyvärinen ahdistelevana haastattelijana, joka inttää ja jankkaa Naiselta että voiko kaiken saada. Unohtaa ei voi myöskään Kirsti Wallasvaaraa älyllisenä norsumatriarkkana. Kaikki venyvät useisiin rooleihin joustavasti. Läskipuvuissa joraaminen Patti Smithin Because the Nightin tahtiin tulee kuin puskista.

    

Annukka Pykäläisen lavastus- ja pukusuunnittelu on nokkelaa, liukuen taitavasti arkikodista bisnesmaailmaan ja savannille. Juoksumatto oli oivallinen ratkaisu. Harri Peltosen valot, Tatu Virtamon äänet ja Antti Rautavan projisoinnit tuovat sen savannin eläimineen ja äänineen ihan iholle.

Mikä on tarinan opetus? Voiko kaiken saada, ja jos voi niin millä keinoin? Voiko rauhan löytää myös suomalaisesta koivikosta? Onko mahdollista löytää ja saada tasapaino elämään. Voisiko se oman elämän tärkein ihminen olla kuitenkin minä itse? Kyllä näihin vastauksia löytyy. Mutta jokainen on oman onnensa seppä loppuviimein.


Kuvien copyright Tarmo Valmela.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Kullervo / Kansallisbaletti 4.5.2017

Kyllä Sibeliuksen Kullervo on upea upea teos! Siihen kun yhdistää vielä satumaisen taitavat Kansallisbaletin ja Tero Saarinen Companyn tanssijat, oopperan orkesterin Hannu Linnun johdolla sekä oopperan kuoron JA Ylioppilaskunnan Laulajat (johtajanaan Pasi Hyökki) niin ei kultuurielämys enää tästä paljoa parane. Taas yksi erinomainen Suomi100-tapahtuma.

Viimeksi näin tämän teoksen kaksi vuotta sitten kun Tampere Filharmonia, Mieskuoroliiton suurkuoro sekä solisteina Marjukka Tepponen ja Kevin Greenlaw täräyttivät Tampere-talosta liki katon irti. Silloin ei ollut tanssia kirsikkana kakun päällä toki. Nyt Kullervona lauloi upeaääninen Tommi Hakala ja Kullervon sisarena Lilli Paasikivi, ehkä vieläkin upeampi laulaja.

Mistäköhän päästä kehumista oikein aloittaisi kerimään auki? Laulusolistit tuli jo kehuttua ja orkesteri ja kuorot. Ja musiikki tottakai. Kun monikymmenpäinen miesporukka kajauttaa ilmoille "Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi" niin se on jotain niin alkukantaista ja jykevää että oksat pois. Huh! 

Tero Saarinen on koreografivelho, joka taas väläyttää upeaa osaamistaan ja ottaa luulot pois kaikilta. Minäkin asiasta mitään ymmärtämättömänä olen nähnyt jo niin monta Saarisen koreografiaa, että alan nähdä hänen tyylinsä ja kädenjälkensä. Jokainen teos on uniikki, mutta on niissä yhteisiä piirteitä. Koreografian lisäksi Saarinen vastaa myös ohjauksesta.

Tanssijat olivat loistavia, yhdessä ja erikseen. Pekka Louhio kauniissa lettikampauksessaan ja parrassa oli kyllä ilmetty Kullervo. Korskea, uhitteleva, katuva, vimmainen, viettelevä... Varsinkin siskonsa identiteetin paljastuttua Kullervon katumus on huikean valtavaa. Kullervon vaaleus toimi hyvin kontrastina hänen ystävänsä Kimmon tummuudelle. 

Vaatteita ja mustaa tukkaa & partaa myöten Jouka Valkaman Kimmo oli Kullervon vastavoimana. Se joka koittaa toppuutella ystäväänsä, välillä mitellenkin. Miesten yhteistanssi on kaunista. Mutta siinä on ystävyys koetuksella kun kaunis nainen astuu kuvioihin. Eivätpä miehet tiedä että tämä on Kullervon sisko, ennenkuin on liian myöhäistä. Vai tietääkö Kimmo, ja koittaa varoittaa Kullervoa? Johanna Nuutinen tanssii kepeästi ja kauniisti siskon roolin. Louhio ja Valkama tanssivat paljon kahdestaan, hienoja kuvioita, mutta myös solistit kisailevat kolmistaan. Välillä valossa, välillä varjoissa tanssien, kuin enteenä tulevasta.

24-päinen muu tanssijajoukko toimii kuin ajatus. Lennokkaita liikkeitä, täydellistä kropan hallintaa, parven lailla synkronisoitua yhteistoimintaa. Rivistä pistävät silmään aina loistava Atte Kilpinen sekä pitkänhuiskea Thibault Monnier.

Tykkäsin kovasti miten valtavaa kuorojoukkoa käytettiin osana esitystä. He eivät siis todellakaan pönöttäneet paikoillaan, vaan olivat aktiivisesti mukana. Liikkuen, siirtyillen, tarjoten käsiään ja tukeaan tanssijoille. Mustat pitkät takit vaihtuvat lopuksi japanilaishenkisiin hopeisiin hameisiin ja isoihin esiliinoihin. Kun Kullervon keskustelut miekkansa kanssa loppuvat, nousevat essut ylös. 

Seuraavaksi kehutaan upeaa lavastusta ja valaistusta. Asialla mestari Mikki Kunttu. Metalliverkkomaisia lavaelementtejä, toinen pyöreä, toinen kaareva ja pitkulainen. Kumpikin liikkuva. Ja täynnä led-valoja. Turhaan ei varoiteltu poikkeuksellisen kirkkaista valoista. Upeaa! Valonheittimet valaisevat myös sivuista. Ja lopun sinertävät valot ovat niin kauniit että silmiä kirvelee.

Erika Turusen upeat puvut ovat kuin pisteenä i:n päällä. Kullervon jännästi puolittuneet harmaat ja hopeiset housut, metallibändiestetiikkaa. Sellaista alkukantaista suomimytologiaa. Miestanssijoiden verkkopaidat ja lyhyet hameet housujen päällä, naistanssijoiden näennäisen yksinkertaiset mekot, missä onkin ovela juju takapuolella. Upeat liukuvärjätyt erisävyiset mekot. Paitsi Kullervon siskolla siniseen taittuva. Toisessa näytöksessä naistanssijoilla on eteerisen läpikuultavat mekot. Kauniita.

Tanssi on siitä ihmeellinen taidemuoto, että tarinan saa loistavasti kerrottua ilman sanoja (koska ei tässäkään teoksessa jatkuvasti lauleta). Jaksan hämmästellä tätä asiaa kerta toisensa jälkeen - miten se kaikki on siinä. Liikkeissä, eleissä, ilmeissä. Tässä juostaan paljon, ympyrää, spiraalia. Kullervon tarina on yleismaailmallinen; tarina nuoresta väärinkohdellusta pojasta joka haluaa kostaa, vain omaa tuhoaan vauhdittaen. Miten se sama tarina kiertää kehää, ympäri maailman. Tuli hetkittäin mieleen lapsuuden leikit, kuten vaikkapa Tervapata, missä juostaan ympyrää. Mutta Kullervo ei leiki; hän on vakavissaan. Tuttu tarina on myös kahden kaveruksen tykästyminen samaan naiseen - eihän siinä hyvin käy. 

Toisen näytöksen alussa Kullervo on kuin suljettuna häkkiin, kaltereiden taakse, ja hänen liikkeensäkin muistuttaa häkkieläimen pakkoliikkeitä. Ja kun Kullervo tekee sotaanlähtöä, niin se orkesterin marssirummutus ja torvien töräyttely saa tukeaan miestanssijoiden jaloista ja rytmikkäästä liikkeestä. Tässä lähdetään nyt taistelemaan porukalla! Kimmo koittaa estää ystäväänsä, mutta turhaan. Lava pyörii, ja Kullervo tramppaa kohti tuhoaan vääjäämättä. 

Hauskaa tämä oma äidinkieli. Välillä piti tarkistaa jotain sanoja (siis niide merkityksiä) englanninkielisestä tekstityksestä. Koska Kalevalan kieli ei vaan suju sulavasti. Kuten vaikkapa tuhma poika tuiretuinen tai lapsi kehjo keiretyinen.

Taas kerran olisin halunnut uusia kuvia nimenomaan vuoden 2017 Kullervosta. Nyt kaikki Kansallisbaletin sivuilla olevat kuvat on vuodelta 2015, milloin tämä sai alunperin ensi-iltansa. Tanssijat vaihtuvat, laulajat vaihtuvat... Ovatkohan uudet kuvat kauhean kallis investointi?

Tämä Kullervo oli koskettava ja kaunis, voimakas ja väkevä. Jos oli Sibelius nero, niin sitä on Tero Saarinenkin.


Kuvien copyright Kansallisbaletti.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Teatterikesä 2017!

Torstaina julkistettiin elokuisen Teatterikesän ohjelmisto. Festivaali on järjestetty tätä ennen jo 48 kertaa, jote ensi vuonna juhlitaan viisikymppisiä. Johtotroikka Milja Sarkola, Miko Jaakkola ja Erik Söderblom on valinnut tälläkin kertaa paljon kaikkea kiinnostavaa, niin kansainvälisestä kuin kotimaisestakin ohjelmistosta. Monta pääohjelmiston esityksistä olen nähnyt, muutamia oli sellaisia mitä en kerennnyt tai päässyt katsomaan ja osa kokonaan uusia tuttavuuksia.

Sarkola, Söderblom, Jaakkola  torstain lehdistötilaisuudessa

Tänä vuonna Teatterikesän teemana on syrjäytyneisyys, sivullisuus - kaikki ne hylätyt, karkotetut tai muuten vaan päähän potkitut ihmiskohtalot. Ne tarinat mitkä ovat syystä tai toisesta jääneet päätarinoista sivuun tai niiden varjoon. Tavallaan vastakohta "viralliselle" Suomelle. Yllättävän moni esitys käsittelee yhteisön ja yhteisöllisyyden teemaa, nimenomaan siihen kuulumattomien näkökulmasta.

Suureksi harmikseni Teatterikesä osuu samaiselle viikolle kun ensimmäistä kertaa Suomeen saatu WorldCon, tuo fantasia/scifiväen ihmisten kansainvälinen suurkokous (minne saapuu mm. kymmeniä ja kymmeniä alan tärkeimpiä kirjailijoita). Sinne olen hankkinut kalliin kokoaikalipun jo yli vuosi sitten. Lisäksi meillä on vielä rodun tärkein vuosittainen erikoisnäyttely samaan syssyyn eli lauantaina 12.8. Ja sitten vielä Vantaan BRQ barokkifestivaalikin osuu samalla viikolle. Eihän se auta kun sukkuloida pääkaupunkiseudun ja Tampereen väliä sitten ja toivoa parasta.

Tässä koko pääohjelmisto, siten kun se esiteltiin torstaina. Omia tärppejä on kaikki, koska jokainen esitys kiinnostaa. Ja luotan johtotrion valintakriteereihin ja ammattitaitoon. Jos nyt yksi tärppi on pakko antaa niin olkoot se Tom of Finland ja Karkotetut. Oho, niitä tulikin kaksi. No, toinen on kaupanpäällinen. Ja Hullu!! Ja ja ja...


Esitykset mitä olen nähnyt - ja joita en aikataulusyistä (valitettavasti) näe nyt uudelleen (paitsi Tompan!)

Itselleni ehkä hienoin teatterikesäuutinen oli Turun kaupunginteatterin Tom of Finland-musikaalin saaminen ohjelmistoon. Kuten toiminnanjohtaja Hanna Rosendahl totesikin pressitilaisuudessa ei Teatterikesässä ole mies- tai naismuistiin ollut musikaalia. Korkea aika siis! Erik Söderblom kuvaili musikaalia häpeättömäksi, vaikka häpeä ei olekaan aiheena. Vaan riemu, ruumillinen ja myös fantasioissaan, kuten Milja Sarkola huomautti. Siinä on myös kuulemma 3-4 erittäin hyvää biisiä (tästä tosin voinen olla eri mieltä, koska mielestäni liki kaikki biisit ovat helmiä). Ja onha Touko Laaksonen yksi merkittävimpiä suomalaisia taiteilijoita maan rajojen ulkopuolellakin. Tom of Finland nähdään kahtena esityskertana TTT: suurella näyttämöllä.

Kristian Smedsin ohjaama just filming oli aika vaikuttava kun näin sen Kansallisteatterissa viime lokakuussa, ja on hienoa että se on päässyt mukaan Teatterikesään. Miko Jaakkola kuvailee sitä pintatasolla rakkaudentunnustukseksi elokuvalle, mutta myös esitykseksi mikä kuvailee mahdottomuutta. Mahdottomuutta esittää asioita kun valheellisuus, "filmaaminen" ja narsismi iskevät päälle. Söderblom heittää: "hyvin kaunis, vähän kuin modernia runoa lukisi".

Kansallisteatterista on mukaan festareille päässyt toinenkin esitys eli Kahiluodon ohjaama Arktinen hysteria. Minusta tämä oli hieman sekava ja kuten sen esitellyt Jaakkolakin toteaa, se jää kesken, kuten kirjakin. Miten tietys asiat alkavat patoutua ja sitten ryöpsähtävät valloilleen, kuten patotyömaa. Ehjää tarinaa tästä ei saa (ja kuten Söderblom huomauttaa "kuten ei saada Suomestakaan ehjää valtioita".).

Yksi kuluneen talven vahvimpia teatteriesityksiä oli ilman muuta Juha Hurmeen Hullu nähtynä Teatteri Telakalla. Hurme on yksi mun suosikkiteatterintekijöitäni, ja tämä omakohtainen ja pienimuotoinen esitys meni luihin ja ytimiin. Tällä hetkellä se pyörii Teatteri Jurkassa, ja kesällä sitten kolmasti Teatterikesässä. Ja syksyllekin on lisäesityksiä. Söderblom kuvailee Hullua näin: "Miten Juha Hurme tuli hulluksi ja miten hän tuli takaisin. Kaunis ja viisas esitys". Milja Sarkola kommentoi näin: "Hullu on pirstaloituneen mielen näkymä, kun koko maailma alkaa näyttäytymään absurdina." Jaakkola kehuu vielä erikseen Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelua, että se on ihan huippua.

Aivan loistavaa että porilaisen Rakastajat-teatterin tärkeä, ajankohtainen ja hieno Karkotetut nähdään myös Teatterikesässä. Esitys teki muhun suuren vaikutuksen ja vaikka olikin paikoitellen hieman epätasainen, niin sai paljon anteeksi. Miko Jaakkolasta se oli rosoinen, mutta ei jää pintatasolle. Taustatyöt on tehty huolella ja se on aiheuttanut Porissa paljon keskustelua aiheesta maahanmuuttovirasto ja karkotettujen kohtalot. Tosin kaikki keskustelu ei ole ollut myötäkarvaista Sarkolan mukaan. Ei varmaan olekaan, mutta on aina mahtavaa kun teatteriesitys herättää keskustelua myös oma yhteisönsä ulkopuolellakin.

Aura of Puppets ja Tehdas teatteri tekevät hienoa yhteistyötä nukketeatterin saralla ja sen hedelmistä pääsevät nyt nauttimaan klassikon muodossa teatterikesän vieraatkin. Romeo ja Julia on vallan upea tulkinta ja suosittelen sitä vahvasti kaikille! Rähjäisen kaatopaikan keskellä asuvat rujot ja räävittömät tyypit rahjustavat arjen hetteikössä. Milja Sarkola kuvaa tätä megalomaaniseksi projektiksi. Ja Romeo ja Julia on muuten ainoa ns klassikkoteksti tämän vuoden teatterikesässä.


Esitykset mitä jäi katsomatta syystä tai toisesta - ja mihin nyt saan mahdollisuuden

Kuopion kaupunginteatterin Vaimoni, Casanova kierti mm. Espkutenoossa ja Riihimäelläkin, ja silti en saanut sitä sovitettua kalenteriini. Miko Jaakkola kuvailee sitä pinnalta vanhenevan naisnäyttelijän  (Lea Klemola) valmistautumisesta Casanovan rooliin. Mutta syvemmällä köäsitellaan vanhenemisen teemoja, erityisesti kehon vanhenemisen. Pintatasolla se on leamaisen koominen, mutta kuitenkin traagisen osuva ja satuttava syvemmällä. Hahmot ovat myös leamaisen roiseja, mutta silti armollisia.

Jostain ihme syystä minulta jäi myös näkemättä Sonya Lindforsin ja Zodiakin yhteistuotanto Noble Savage, onneksi tämänkin puutteen korjaa Teatterikesä! Esitys on varsin poliittinen ja Lindfors on yksi käytävän toiseutuskeskustelun alkuunpanijoista. Kuka Suomessa saa esittää ketä? Kenellä on oikeudet esittää jonkun toisen tarinaa? Kuusi afro-suomalaista "ravistelee valtarakenteita ja purkaa stereotypioita" sanoo Teatterikesän ohjelmavihkonen. Milja Sarkola kuvailee että esitys on energinen ja svengaava mutta samaan aikaan myös surullinen. Ja että piti odottaa vuoteen 2016 asti että tämmöistä Suomessa tehdään ja nähdään. Vaikka jalo villi -käsitys on peräisin 1600-luvulta, niin se on edelleen olemassa. Odotan innolla!

Keväällä vuoden 2017 teatteriksi valittu Riihimäen teatteri marssittaa Teatterikesään kotimaisen kantaesityksen eli Elina Snickerin Puolustusvoimat, rakastettuni. Temaattisesti mielenkiintoinen esitys, suuresta koneistosta minkä sisällä pieni ihminen on kovin pieni. Esitys on Miko Jaakkolan mielestä monellakin tapaa voimakas, ja sitä vielä säestääkin rumpuorkesteri.

Lehmuskallio & työryhmän nykysirkusesitys Sivuhenkilöt kertoo sivullisuudesta, kosketuksen puutteesta, kehon rajoista. Ehkä siksi sitä esitettiinkin viime vuoden lopulla, hieman sivussa eli Suomenlinnassa, vanhassa viljavarastossa, marraskuussa. Oliko tämä sitten itselleni liian suuri kynnys mennä katsomaan? Ehkä. Jokatapauksessa näkemättä jäi. Harmitti silloin, mutta ei harmita enää kun se tulee teatterikesään! Akrobatiaa, jiihaa!


Uudet tuttavuudet - mitkä haluan nähdä eli likipitäen kaikki!

Ruotsalainen tanssiryhmä Cullbergbaletten on kansainvälinen ja paljon maailmaa kiertävä - ja Söderblomin mukaan heidän Tero Saarinen Group - ja nyt sitten tulevat vierailemaan Tampereellakin. Yhdessä Tampere-talon kanssa tuotettava Protagonist reflektoi sitä miten maailma muuttuu, ja nopeasti muuttuukin. Kaikki on liikkeessä ja esityksen 14 tanssijaa kuvastaa tätä nopeaa muutosten sykliä. Tästä on vain 1 esitys; Tampere-talossa.

Peggy Pickit ser Guds ansikte on Svenska Teaternin hämäävä kamarinäytelmä. Kaksi pariskuntaa kohtaavat mutta muuttuu hyvin äkkiä käsittelemään kolonialismiin perustuvan vaurauden vaikutusta kehoon ja ihmiseen. Näyttelijätyö on sekä raadollista että tragikoomista. Aihe on raskas, mutta Milja Sarkolan mukaan antoisa. Söderblom lisää: "riemukasta saksalaista itseruoskintaa!".

Valkovenäläis-brittiläisen Belarus Free Theatren Burning Doors lienee toinen melko raskas ja vaikea näytelmä. Se kertoo taiteen ja ilmaisun vapaudesta ja ihmisoikeuksista. Osa taiteilijaporukasta on joutunut muuttamaan Englantiin ja loputkin ovat painuneet maan alle. Esitys perustuukin tositarinoihin sananvapaudesta ja sen puutteesta. Kun taiteilijasta tulee "valtion vihollinen" töidensä ja mielipiteidensä vuoksi. Kriittinen ja aiheeltaan polttavan ajankohtainen. Tämä on myös voimakkaan fyysinen esitys, kertoo Miko Jaakkola.

Maailmalla huonommin tunnettu mutta Belgiassa iso nimi on kuulemma Miet Warlop. Teatterikesään nähtäväksi tulee esitys nimeltä Fruits of Labour, jota Milja Sarkola kuvailee monisanaisesti. Warlop on onnistunut luomaan ihan oman genrensä. Hänen taustansa kuvataiteilijana vaikuttaa varmaan asiaan paljon. Lavalla tulemme näkemään veistoksia teatterillisesti tai teatteria veistoksellisesti. Konsertin kumminkin. Jotenkin hän onnistuu kumoamaan painovoiman ja todellisuuden lait katsojalta. Rajattomasti luovuutta. Kyllä odotukset heräsivät nyt ainakin tältä katsojalta. Söderblom vielä kommentoi lopuksi että tämä esitys edustaa hyvin sitä mihin teatteri on menossa eli "new music theatre" olisi se tulevaisuuden genre.

Ruotsista tulee myös Lumor-ryhmä, neljän näyttelijän esityksellään People respect me now. Tämä oli viime vuode paras uusi ruotsalainen näytelmä ja kuvastaa yksilön ja yhteiskunnan välistä kitkaa. Kouluväkivallan maailmasta ja pohtien miten tämä kaikki on mahdollista vaikka kaikin voimin kukin taho koittaa tehdä parhaansa ja estää asioita luisumasta alamäkeen. Näyttelijänelikko vetää parikymmentä rooliaan äärimmäisen tarkasti ja taitavasti, kuvailee Erik Söderblom.

Belgiasta tulee myös toinenkin Teatterikesän vieras, nimittäin Ontroerend Goed ja heidän esityksensä World without us. Se ei ole dystooppinen tulevaisuudenkuvaus, vaan eräänlainen meditatiivinen entä jos-matka. Kun ihmiset ovat syystä tai toisesta kadonneet maailmasta, niin mitä sitten tapahtuu. Kun luonto ottaa vallan. Miko Jaakkolan mukaan tämä on syvä, zeniläinen esitys, jonkunlainen keidaskin kaikkien muiden kiireisten esitysten lomassa. Itse hän näki sen katsottuaan 20 esitystä 2 päivässä (!!) joten se tuntui hyvin rauhoittavalta siihen väliin.

Aurinkoteatteri nähtiin Teatterikesässä viime vuonnakin, mutta ovat taas päässeet mukaan. Sanna Hietalan Saalistajat tuntuu vakuuttaneen ainakin Söderblomin. Se on samaan aikaan hurja ja herkkä, hauska ja synkkä, villi ja vapautunut sekä groteski ja kaunis. Ihmiset ovat jääneet hyvinvointivaltion katveeseen. Ihmiset ovat outoja eläimiä joita tutkii outo eläintutkija. Niklas Häggblom esittää hirmuisella tavalla sellaista äitiä jota emme haluaisi kohdata. Näyttelijänelikkoa kehutaan kovasti. Milja Sarkola lisää vielä että tämä on tyylilajiltaan groteski. Ja Hietala on saanut idean, vie sen äärimmilleen ja tämä on vielä se potenssiin tuhat! Kulttiesityksen viittaakin tämän esityksen ylle soviteltiin, eli tästä tullaan puhumaan vielä vuosien päästäkin. Ehdoton tärppi siis Teatterikesään!

HYPE-kollektiivin Father Fucker käsittelee isän kuolemaa kahden mielikuvitusmaailmaansa pakenevan teinitytön vinkkelistä. Nämä toimittavat Hype-nimistä juorulehteä. Tytöt majailevat isän sisäelimissä eli lavalla nähdään mm. massiivinen maksa ja paisunut perna. Traagisesta aiheestaan huolimatta tämä on (ainakin Milja Sarkolan mukaan) räväkkä, karnevalistinen ja pursuava. Trashestettiikkaa kauneimmillaan. Jos siinä sivussa puretaan miehisiä taiteilijamyyttejä niin aina parempi. Ja koska mielikuvitusmaailmaa ei koskaan pureta, koko esitys kaatuu katsojan syliin. Kuulostaa niin houkuttelevalta!

Viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä Genderfuck. Emilia Kokko & työryhmä esittää, toistaiseksi tuntemattomassa paikassa, kestoltaan vaihtelevan esityksen. Niitä on tarjolla 4 ja kannattaa varata aikaa 2-3 tuntia. Erik Söderblom esittelee teosta: "mitä kaikkea voisi sanoa omasta seksuaalisuudestaan ja sukupuoli-identiteetistään". Esityksenä tämä kaihtaa kaikkia mahdollisia määritelmiä. Outo ja hieno. Okei. Kuulostaa hyvältä. Esitykseen mahtuu vain 20 katsojaa kerrallaan.


Tämän pääohjelmiston lisäksi Ohjelmateltassa Keskustorilla nähdään kaikkea kiinnostavaa ja musiikkipitoista. Joka ilta jotain, parhaimpina kaksikin esitystä. Itsellä ainakin must-see on lauantaina 12.8. Kontu-Kähärä-Tuurna teatterimaailman musiikki-ilta.

OFF-Tampere ja Encorebaanan ohjelmisto julkaistaan sitten myöhemmin.

Lisätietoja esitysajoista, lipuista ja muusta tärkeästä Teatterikesän kotisivuilta. Siellä nähdään! Festareilla siis, ei kotisivuilla.


Mahtoikohan joku lukea tänne asti? Kuvan otin itse.