Tähtiä koolla!

Aivan mahtavan upeita kuvia taannoisesta London Evening Standard Theatre Awards gaalasta. Kuvien takana Charlie Gray. Koko juttu kuvineen (niitä on siis lisääkin).

 Helen Mirren, Kevin Spacey & Damian Lewis

 Evgeny Lebedev, Maggie Smith, Helen Mirren, Billie Piper, Laurence Fox

 Helen McCrory, Tom Hiddleston, Hattie Morahan, Dame Edna

 Roger Allam, Anna Chancellor, Kevin Spacey, Kristin Scott Thomas, Dan Stevens

HELEN MIRREN

Describe your perfect dressing room.
I like to make my dressing room homey, so I bring carpets, lights, cushions and bedspreads. I make my own dressing gowns, too, because I can never find the perfect one. It can’t be a bathrobe but something you can walk around backstage in and look respectable — not too see-through or lingerie-like — and it’s got to have pockets. If I were to do anything after acting, I think I’d start a dressing gown company.


HAYLEY ATWELL

Do you have any backstage rituals?
I like to prank Mat Horne [her co-star in The Pride]. I have filled his dressing room with 4,000 multicoloured plastic balls. And once Al Weaver turned up at my dressing room in a mankini. That’s our ritual, just to keep everything fun.


TOM HIDDLESTON

Do you have any particular method for learning Shakespearean lines?
 I’m the man who looks like a lunatic walking around the parks of London talking to himself. I have to be on the move, I can’t learn them sitting at a desk. I march myself around outside,drilling the lines into my brain. There’s no secret: it’s repetition, repetition, repetition, like practising your forehand in tennis.


LAURENCE FOX

Do you get stage fright?
I get it badly so I drink. You just deal with it. It’s important to be frightened or you’d be crap — it would be like listening to someone talking on a bus. It’s good to be a bit charged.

What would be your dream role?
Tom Hiddleston in a Tom Hiddleston biopic.

You don’t look dissimilar...
I could do it.


RORY KINNEAR

What part were you given in your school Nativity play?
I wasn’t included, but my neighbour who was in the year above me lost his two front teeth and didn’t want to play Mary, so they asked me to play her instead. At very short notice, I might add, I stepped womanfully into the breach. Yes, I was Mary. I feel I should add it was an all-boys school.

Hamlet / NT Live 2.12.2013

Osana National Theatren viisikymppisiä uusintakierroksella NT Live -sarjassa muutaman vuoden takainen (2010) Hamlet. On pitänyt käydä tämä siellä arkistossa katsomassa jo ainakin vuosi, mutta nyt ei sitten tarvinnutkaan, kun sen näki ihan leffateatterissa Tampereella.

Pitkä versio, 3,5 tuntia. Mutta ei se tuntunut niin pitkältä lainkaan. Sitäpaitsi ainahan Hamlet on pitkä. Ei tämä nyt ehkä ihan paras Hamlet-versio ikinä koskaan ollut, mutta ihan parhaasta päästä. 

Hamletin roolissa Rory Kinnear. Oikein vakuuttava suoritus, kaikenkaikkiaan. Mä en ole vielä tätä miestä nähnyt missään heikossa roolissa. Aina sellainen tasaisen hyvä. Vähäeleinen, ja ei nyt mikään adonis, mutta ihan sairaan lahjakas näyttelijä. Yksi mun suosikki eli Matthew Barker oli myös pienessä roolissa, tai kahdessakin eli Francisco ja myös Fortinbrasin armeijan kapteeni.

Tämä(kin) oli hyvin moderni versio, puvustuksen ja lavastuksen tiimoilla. Hamlet hupparissa ja verkkareissa, vähän nuhruisena... Puhumattakaan tupakkaa kiskovasta tyypistä monologin aikana... :-)

Ohjauksesta vastasi Nicholas Hytner, mestarillisesti kuten yleensäkin.

Ja taas kerran tämä ei annan linkittää videota suoraan tänne, mutta Hamletin monologi on kyllä katsomisen arvoinen. Lisäksi nähtävillä on puolen tunnin keskustelutilaisuus missä Rory Kinnear puhuu roolistaan jne. Sekin kannattaa katsoa. Sitäpaitsi en kai mä tänne linkittäisi mitään mikä ei olisi katsomisen arvoista?

Tuossa pidemmässä jutussa Kinnear puhuu myös millaista oli tehdä Trevor Nunnin Hamletia 2003 Old Vicissä, missä hän oli Laertes (ja eräskin Ben Whishaw oli Hamlet). Hauska, myös koska hän kertoo miten kävi aina kotona kesken näytelmää, koska Laertes on poissa keskellä niin pitkän aikaa. Joten hän ei nähnyt Whishaw'n esitystä (hmmm... uskoako tuota ettei muka olisi koskaan jäänyt katsomaan?)
 

Kuvien copyright Johan Persson

Rocky Horror Show / Turun kaupunginteatteri 30.11.2013

Syöksy / Sorin Sirkus 29.11.2013

Jokavuotinen sorinsirkustraditio tulikin käytyä ihan jo loppuvuodesta. Tällä kertaa 7-henkisellä porukalla.

Jo heti aulassa oli suuren lentokenttäfiiliksen tuntua, eli kaikki oli suunniteltu vimpan päälle! Niin narikassa (baggage drop) kuin infossa/väliaikatarjoilujen tilauspisteessä (check-in ja catering). Värimaailma oli hillityn (turkoosin) tyylikästä ja kaikki talkoolaiset olivat sonnustautuneita yhteensopivasti.

Tänä vuonna teemana oli siis lentäminen ja lentomatkustus ja ilmailu ja nimikkeenä Syöksy. Taas kerran ihan hirveän hienot lavasteet. Viime vuotisen tauon (dj:n) jälkeen nyt oli taas elävä 3-henkinen bändi (Tony Sikström, Juho Fabrin, Jukka Saarinen), jotka soittivat hirmuisen hyvin.

Paha tästä on sanoa mitään negatiivista, tälläkään kertaa. Tulinumero oli hieno, mutta sellainen ryhmä-trampoliininumero puuttui nyt. Kaikki akrobatia- ja trapetsinumerot oli hirmuisen upeita. Kaikilla oli hienot lentoemäntä/kapteeni/matkustaja-aiheiset vaatteet, paitsi viidakon villeillä. Ne olivat muuten vaan erinomaiset. Ja villien "vaatteidenvaihtoakrobatianumero" oli tosi näyttävä :-)

 

Kitte Klemettilä onnistuu vuodesta toiseen tekemään visuaalisesti upeat asut, ja myös samalla sellaiset missä voi sirkustella. Ja joka vuosi Taina Kopra ohjaa tätä nuorisoporukkaa yhä näyttävämpiin suorituksiin.

Mukana oli siis lentohenkilökunnan ja matkustajien lisäksi tutkimusmatkailijaa, ihmissyöjäheimolaisia jne. Koko tarina saattiin lopussa nivottua hyvin yhteen. Kaikessa oli sellainen ihana Indiana Jones-aikainen henki, eli 1930-luvulle sijoittuva...

 

Taitavaa, huipputaitavaa! Ja hei, nyt oli ensimmäistä kertaa sellainen ledivaloilla tehty iso seinämä, millanen oli esim. Priscilla musikaalissa eli mihin saa vaihtuvia kuvia jne. Tosi hienon näköinen, tässäkin.

 

Yksi asia mitä jäin kaipaamaan, oli se tosi pelottava, harvahampainen popcornmyyjä. Kävin oikein infossa kysymässäkin missä se on, ja sillä oli vaan vapaailta :-(

Bändikuva Kristian Wanvik, loput omia.

Kalevala - kansalliseepos nyt / Nääspeksi 28.11.2013

Taas kerran oli teekkarispeksin, tällä kertaa Tampereen oman Nääspeksin, aika. Yli kolme tuntia huonoja (teekkari)vitsejä, hyvin soittava iso bändi selloineen, trumpetteineen jne, esitykseen ympättyine mainoksineen ja upeine puvustuksineen. Loputonta ammentamista kansalliseepoksestamme. Aivan mainiota viihdettä taas kerran. Poskilihakset on ihan hellinä nauramisesta.

Aino Haiven käy psykiatrilla ahdistavien uniongelmiensa vuoksi. Unet Louhesta ja Pohjolan paluusta alkoivat siitä, kun Ainon Kalevalaa tutkiva veli Jouko löysi Elias Lönnrotin kadonneen muistikirjan. Pian Aino huomaa kauhukseen, että unien takana on jotain kierompaa ja uhkaavampaa kuin mitä tavallinen kuolevainen voi ymmärtää. Mikä avuksi, kun Suomen kohtalon suunta laitetaan koetukselle? Jouko Haiven :-)) [Joukahainen]

 Bändi vedossa Pakkahuoneella (Laurin kuva)

Louhi on palannut (tai palaa pöhkön Joukon ansiosta) ottamaan Suomen haltuunsa, ja apuun tarvitaan Lemminkäinen kenet Aino löytää mielisairaalasta. Siellä mies viettää elostelevaa aikaa punaisissa pvc-housuissaan Ainojensa ja tiukan ylihoitajansa seurassa. Lemminkäisen elämän tarkoitus tuntuu olevan naisten hurmaaminen. Apuun värvätään myös Ilmarinen, jolla on suhde Lemminkäisen äidin kanssa. Lopuksi myös Väinämöinen kaivetaan hätiin.

Tarinassa ei ole päätä eikä häntää, eikä se ole niin oleellistakaan. Kaikki klassiset jutut Kalevalasta on mukana. Kun Lemminkäinen ja Ilmarinen loitsutaan suohon, niin huvittaa miten hienosti suo on toteutettu (ruskeisiin kaapuihin puetut avustajat jotka ryömivät lattialla). Väinön romanttinen kiinnostus kaloihin (koska Aino muuttui kalaksi hukuttautuessaan) saa Ainon pukeutumaan hemaisevaan kalapukuun...

Kalapuvullinen Aino, Lemminkäinen ja Ilmarinen (Laurin kuva)

Meikit ja puvustukset on todella hienoja, erityisesti Louhin asustus ja ulkomuoto. Se Ainon kalapukukin oli upea. Ja ylipäätään kaikki tilpehöörit aseista irtoraajoihin (Lemminkäisen äiti joutuu kirjaimellisesti kursimaan poikaansa kasaan useaan otteeseen).

Ja kuten teekkarispeksiin kuuluu niin aina silloin tällöin joku esiintyjä tarttui mikkiin ja esitti jonkun coverbiisin, aiheeseen sopivilla sanoituksilla. Kaikki eivät nyt olleet ehkä laulajia luojan armosta, mutta hauskoja juttuja kyllä kuultiin. Niin Abbaa kuin Casino Royale Bond-leffan tunnariakin. 12-henkinen bändi oli iskussa, ja soittivat yleisön pyynnöstä myös Paranoidin! Ja sellosoolon! Sosiaalinen media sai hyvin paljon tilaa tekstissä. Ja Cheek (jota en ole koskaan kuunnellut enkä edes nähnyt missään, joten ne vitsit meni vähän ohi).

Loppulaulun aikana Lemminkäisen ja Ilmarisen sotisovat pääsevät oikeuksiin

Tänä vuonna ääniefektit olivat erikoisen hyviä, olipa kyseessä sitten turpaan lyömisestä tulevat äänet tai valomiekoista tulevat vinkunat (kyllä, klassinen valomiekkataistelukin Star Wars-hengessä nähtiin!). Ja mitä olisi teekkarispeksi ilman yleisön omstart-huutoja, eli kohtauksia uusiksi milloin savon murteella ja milloin hidastettuna, ja milloin mitenkin. Ne hidastetut kohtaukset on kyllä ihan parhaita.

Louhi vasemmalla ja Väinö oikealla loppulaulussa

Lauluosuuksissa (ja välillä muutenkin) nähtiin 7-henkinen tanssijajoukko (joukossa myös yksi atleettinen miestanssija!) vetämässä huikeita koreografioita. Ja orkka soitti punaisissa trikoissa ja mustissa hihattomissa paidoissa kaikki :-)

Lopussa, kun lähdetään sotimaan Louhea vastaan ja Ilmarinen ja Lemminkäinen vetävät sotasopansa ylleen, well, kyllä on näyttävät vetimet :-) Ilmarisella on muuten älyttömän hieno sähkökannel, missä on myös vilkkuvat valot!

Yli 160 tyyppiä tekee tätä esitystä, ihan uskomaton määrä opiskelijoita. Ja mukana on myös aika paljon ei-teekkareita!


Viralliset kuvat Lauri Niittymäki, muut minä itte

Kohtauksia Eräästä Avioliitosta / Helsingin kaupunginteatteri 23.11.2013

Enemmän sääntö kuin poikkeus: käyn katsomassa kaikki Eero Ahon näytelmät. Joten tuli sitten mentyä taas kerran Helsingin Kaupunginteatteriin, tällä kertaa Studio Pasilaan (missä olen ollut viimeksi varmaan kaverini polttareissa joskus vuosia sitten, katsomassa Andre Wickströmin stand upia).

Ingmar Bergmanin Kohtauksia Eräästä Avioliitosta oli tv-sarja 70-luvulta ja sitten siitä tehtiin myös leffa. En ole nähnyt kumpaakaan. No, tämän näytelmäversion on ohjannut ja sovittanut Pasi Lampela. Lavalla nähdään vain 2 näyttelijää, noin nelikymppinen pariskunta Johan (Eero Aho) ja Marianne (Merja Larivaara). Kaikki näyttää olevan erinomaisen hienosti; heillä on 2 ihanaa tytärtä, ihana koti, hyvät työpaikat ja onnellinen liitto. Mutta onko kaikki siltä miltä näyttää?

Tässä luodataan välillä sellaisia syviä tuntoja, että varmaan jokainen katsomossa istunut, joka on joskus ollut (pidemmässä) parisuhteessa tunnistaa sieltä tuttuja kuvioita. Aika rankkaa tekstiä ja rankkoja juttuja. Tässä liikutaan useamman vuoden aikajänteellä ja jonkunlainen kantava ajatus on se, että pariskunnat eivät koskaan pääse toisistaan kokonaan eroon. Marianne ja Johan eivät ainakaan. Vaikka ovat jo uusissa suhteissaan, niin silti he hakeutuvat toistensa läheisyyteen.

Molemmat näyttelijät ovat hirmuisen hyviä ja taitavia. Se tunne ja se taito. Kummallakin oli se hallussa. Ja Eero oli oikein mielettömän upeassa vedossa, jotenkin tosi vereslihalla. "Voiks kaksi ihmistä olla toisilleen rehellisiä, jos ne elää yhdessä, onkse ylipäänsä mahdollista".

Puvustus ja lavastus ja valot ja musiikki ovat kaikki sellaisia suht simppeleitä, ei mitään kikkailuita tai krumeluureja. Kaikki toimii, kaikki on läsnä.

Pidin kovasti, vaikka hieman tyhjiin puserrettu olo jäi.

Traileri (katsomisen arvoinen) löytyy myös.

Hesarin Suna Vuori kirjoittaa aika osuvasti 21.9.: 

Tuntuupa vaihteeksi virkistävältä nähdä esitys, joka luottaa teatterin perusasioihin.

Napakasti rajattu ajaton aihe, selkeä ristiriita, hyvä teksti. Konstailematon ohjaus, kaksi vahvaa näyttelijää lähes paljaaksi riisutulla näyttämöllä.

Siinä se.

Ja vielä:


Pasi Lampelan sovitus keskittyy olennaiseen rajaamalla Johanin ja Mariannen lapset, ystävät sekä uudet kumppanit kuvan ulkopuolelle. Tuloksena on suurten käänteiden draamaa pienistä ihmisistä ja inhimillisistä vastoinkäymisistä.

Miten helposti kiintymys kääntyykään kyllästymiseksi ja kunnioitus halveksunnaksi. Tämän tarinanhan me haluamme kuulla yhä uudelleen siinä missä sen toisenkin: uskon, toivon ja rakkauden.

Ohjauksessa tunteet ovat väkeviä ja riidat rajuja. Eero Aho ja Merja Larivaara näyttelevät itseään säästämättä, selkeästi ja ihmisenkokoisesti. Nämä henkilöt me tunnemme. Näitä ihmisiä mekin ehkä joskus olemme tai olimme.

Ahon hermoherkästi esittämä Johan tosin tuntuu vielä esityksen lopussakin kääntyvän sisäänpäin, itseensä, vaikka Larivaaran valoisampi Marianne kurottuu kohti entistä puolisoaan.


Kaksi alempaa kuvaa otin minä, ja ylemmän copyright Helsingin kaupunginteatteri

Viinakortti / Helsingin Gayteatteri 23.11.2013

Viime pääsiäisenä Helsingin Gayteatteri esitti Terence McNallyn näytelmän Corpus Christi, mutta monien omien sekoiluiden jälkeen en päässyt sitä näkemään (opinpahan lukemaan kalenteriani ja esitysaikoja tarkemmin, ettei tartte toiste käydä pääsiäispäivänä nykimässä teatterin ovea vain huomatakseni, ettei sinä päivänä olekaan esitystä). Joten nyt sitten onnistuin sullomaan omaan kalenteriini tämän uusimman tuotannon eli Viinakortin.

Esitys oli piskuisessa Valtiomonteatterissa Helsingin Kalliossa. Ihan nurkan takana missä itse asuin joskus yli 20 vuotta sitten. Koska tarina sijoittui osittain sota-aikaan oli sisustuksessa hyödynnetty ajan rekvisiittaa monipuolisesti. Kuvat "odotushuoneen" seinällä, Suomen ja Neuvostoliiton liput, sota-ajan iskelmät jne.

Väliajalla sai ostaa hernerokkaa ja näkkileipää soppatykistä pihalta! Lisäksi myynnissä oli 4 euron arpoja, joilla saattoi voittaa lasin puna/valkoviiniä tai Tuntematon Sotilas-olutta tölkin (joka arpa vielä voitti!).

Viinakortti perustuu siis Sami Hilvon samannimiseen kirjaan. Aineistoa siihen on saatu Kansallisarkistojen kokoelmista  (sotapäiväkirjat ja kahden rintamasotilaan välinen kirjeenvaihto). Näytelmän päähenkilö on Mikael, helposti pulloon turvautuva (montakohan litraa "konjakkia" näytelmän aikana kului?) nelikymppinen mies, jolle mummon hautajaisissa alkaa selvitä oman isoisänsä salattu menneisyys. Kun Mikael saa käsiinsä vanhoja tämän vanhoja kirjeitä ja päiväkirjoja jne, niin johan salaisuudet paljastuvat.

Toisessa tarinassa ollaan Urhon ja Toivon ajassa, ja aloitetaan se kun ovat nuoria miehiä, ennen sotaa. Heidän suhteensa jatkuu sodan aikana, mutta sen jälkeen kumpikin menee tahoillaan naimisiin. Nimismiehen ja lääkärin ei ole soveliasta 50-luvulla pitää yllä intiimejä suhteita, siis jos sattuvat olemaan miehiä. Molemmat saavat myös lapsia, mutta kaipaus toisen luokse on kuitenkin väkevä. Tietysti tarinan loppu on aika onneton.

Urho sodassa

Mä tykkäsin paljon enemmän tästä sota-aikaan sijoittuvasta osiosta. Aika hyvin ovat kaikenlaista rekvisiittaa saaneet hankittua mukaan. Ensinnäkin näyttelijät olivat parempia. Erityisesti pidin Simo Karhulan Urhosta! Mutta ei se Toivokaan (Juha Ukkola) huono ole. Venäläisenä sotavankina ollut kaalinpää sai kyllä pahasti köniinsä :-) Toiset näyttelijät olivat oikeasti tosi hyviä (kuten Simo Karhula), toiset ei nyt niinkään. Mutta hei, kaikki olivat innokkaita ja täysillä mukana, ja se on pääasia. Mukana oli myös 5 naisnäyttelijää, mutta enemmänhän tämä oli miesten tarina.

Pidin näytelmästä kovasti. Ehkä ne siirtymiset nykyisyyden ja menneisyyden välillä eivät aina sujuneet ihan saumattomasti. Ja esitys oli parhaimmillaan niissä vanhoissa osioissa. Maskeeraus oli hetkittäin ehkä yliampuvaa, kun nuorista miehistä tehtiin vanhoja ukkoja, mutta ei se nyt niin tarkkaa ole.

Mutta kokonaisuus, kyllä! Voin suositella lämpimästi. Vaikkei se n. 30 hengen sali ollutkaan täynnä niin katsojat tuntuivat tykkäävän. Väliajalla tuli jutustettua niin muiden katsojien kuin tekijöidenkin kanssa, ja erityisesti kasööri Impi Pihinen (ihanassa oranssissa jakkupuvussa ollut aavistuksen pulleampi Ben Whishaw'n näköinen mies "taatusti luomurintoineen") teki vaikutuksen. HUOM! Kuten kommentista näkyy, tähän on korjaus: kyseessä olikin Helmi Kananen New Yorkista Saks Fifth Avenuelta ostetussa Kenzon jakkupuvussaan! Anteeksi alkeellinen virheeni!

Ensi vuonna tämä porukka tekee Marlowen Edward II:sen, ja se täytyy tulla ehdottomasti katsomaan myös.

Hesari huomioi myös esityksen muutama päivä sitten.

 

Urhon ja sotilaisen ryhmäkuva copyright Juhani Rummakko, muut minä itte.