Onnellisten maa / Hämeenlinnan teatteri 17.12.2016

Jotenkin tästä Sirkus Aikamoisen esityksestä jäi tosi iloinen fiilis. Pienimuotoista sirkusta, hilpeää musiikkia ja lämmintä tunnelmaa. Mitä sitä muuta ihminen esitykseltä kaipaa?

Ruokailuvälineitä kilisevä nainen, pyöräilevä miekkonen, silmiään pahasti muljautteleva partasuu... alku ainakin lupaa mielenkiintoista iltapäivää. Esitys tapahtuu osittain teltassa, tai sen ympärillä, päällä ja alla. Aina siihen asti kun teltta ympäriltä purettiin. Mutta toki Hämeenlinnan teatterin estradilla ollaan. Samaanien teltalta tämä vaikuttaa, ja muutenkin tulee mieleen intiaanit tai tosiaan Lapin alkuperäiset asukkaat. Jotenkin sitten vielä varjokuvat vievät ajatukset tähän suuntaan. On muuten ihan mahtavaa katsoa sekä käsivarjokuvia että koko kropalla tehtyjä. Tämmöisiä juttuja kaipaisin Suomeen lisää! Varjoteatteria!

Pyörätemppujakaan ei niin usein näe, ja aikamoista tasapainoilua ja akrobatiaa sitä polkupyörän päällä voi tehdäkin. Kaatumatta. Kyllä se on aika hienoa katsottavaa kun yhden pyörän kyytiin mahtuu neljä henkeä, ketkä vielä soittavatkin!

  

Hetkittäin jotkut jutut ovat aika lapsellisia (mikä ei suinkaan tarkoita että ne olisivat helppoja!) mutta silti (tai juuri siksi) oudon kiehtovia ja viihdyttäviä. On jongleerausta, on tikapuut, on akrobatiaa - mikä on aina mun suosikki - on trapetsia. Sellaisia perinteisempiä sirkusnumeroita, mutta näissä ei kyllä ole mitään perinteistä. Jongleerauksessakin mukaan otetaan vaatteet (mitkä siis toki riisutaan yltä). Toki jongleerausta yksin, mutta myös pareittain, kolmistaan, nelistään... Ja renkaalla temppuilua.

Tämä on kyllä nykysirkustelua parhaimmillaan. Esityksessä hyödynnettiin lisäksi kaikenlaisia ihmejuttuja kuten poijuja, mitä ei sirkuksessa yleensä edes näe. Bonusta luovuudesta siis! Tästä saisi muuten helposti muokattua esityksen pelkille aikuisillekin, jos Suomessa haluttaisiin semmoista esittää tai nähdä. Ja miksei haluttaisi.

Onnellisten maa tarjosi hetkittäin ihan rauhallisia suvantokohtia ja sitten taas vauhtia piisasi. Hienosti vuoroteltiin, eikä katsojan tarvinnut ihan koko aikaa henkeänsä pidättää. Aina välillä vaan.

Esiintyjänelikko Sade Kamppila, Oskar Rask, Jouni Ruuth, Tuomas Vuorinen on huisin taitavaa, tottakai. Kaikki musisoivatkin, sen "normaalin" sirkusesiintymisen lisäksi. Siitä tulee kyllä iso bonus! Käsissä pysyy niin ukulelet kuin haitari ja tuubakin. Tapani Rinteen säveltämä musiikki ei ole pelkkää hilipatihippaata, vaan ihanan monipuolista ja vaihtelevaa. Ja saamme rumpusoolonkin! Esityksen ohjauksesta vastaa suomisirkuksen moniottelija Maksim Komaro, joten se on ehkä yksi selitys miksi tämä on niin korkealaatuinen ja eheä kokonaisuus. Lisää tämmöistä!

Ja iso kiitos Hämeenlinnan teatterille, jossa vierailee tosi monta sirkusesitystä vuodessa. Toivon mukaan hämeenlinnalaiset osaavat arvostaa että heidän kotikaupungissaan on mahdollista nähdä tämän tasoisia huippuesityksiä jatkuvasti.



Kuvien copyright Ben Hopper ja Jouni Ihalainen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Viiran Laten synttärietkot / TTT-klubi 16.12.2016

Lauri Viita täytti pyöreät 100 vuotta 17.12.2016 ja Tampereen työväen teatteri juhlisti synttäreitä edellisenä iltana TTT-Klubilla pienellä konsertilla. Mukana oli Viita 1949 -musikaalin väkeä sekä Lauri Viidan poika Seppo Viita. Hienoja biisejä, runoja, herkkiä hetkiä; huumorinkukkaa unohtamatta.

Musikaalin säveltäjä Eeva Kontu säesti pianolla ja Harri Topi soitti selloa. Näyttelijät piipahtivat laulamassa ja osa lausui runojakin. Tätä musiikkia jaksaa kyllä kuunnella kerta toisensa jälkeen.

 

 Jyrki Mänttäri lausui parikin runoa. Juha-Matti Koskela ja Jari Ahola lauloivat.

  

Santeri Helinheimo Mäntylä sävelsi biisin Viidan runoon Kaita polku kaivolta ovelle
Heikki Salo toimi illan juontajana.

  

 Jari Leppänen luki Viidan runon Pedot. Petra Karjalainen & Laura Hänninen.

  

 Juhis Koskela ja Santeri Helinheimo Mäntylä sekä Petra Karjalainen

  

 Työviksen ihanat naiset Suvi-Sini Peltola sekä Eriikka Väliahde. Ja Eeva Kontu.

Jyrki, Santeri ja Suvi-Sini

   

  

Jyrki Mänttäri ja Juhis Koskela runohommissa.

Heikki Salo jututti Seppo Viitaa

Iso kiitos Työvisläisille kutsusta - oli tosi mukava ilta!

Hullu / Teatteri Telakka 11.12.2016

Juha Hurme on yksi Suomen omaperäisimpiä, ja mun asteikolla parhaita, teatterintekijöitä. Tai enempi ehkä kulttuurin monitoimimiehiä, sillä hän luo niin paljon muutakin kun teatteria. Kirjoittaa mm. kirjoja, vetää festareita jne. Omaelämäkertainen romaani Hullu ilmestyi vuonna 2012, ja sai nyt joulukuun alussa Teatteri Telakalla kantaesityksensä. Tottakai Hurme vastaa itse ohjauksesta ja käsikirjoituksestakin. Käytännössä teos on muokattu kokonaan uusiksi lavalle. Ja minne paremmin Hullu sopisikaan kuin Telakan intiimille vinttilavalle!

Esitys alkaa teatteriharkoista. Päähenkilömme Hullu ohjaa Tšehovin novellia Musta munkki, missä tutkija Kovrin alkaa uupumuksen tuomien hallusinaatioden kautta tapailemaan mustapartaista munkkia. Munkki koittaa vakuuttaa Kovrinia, että tämä on jumalan valitsemana toteuttamassa erikoistehtävää; ei enempää eikä vähempää kuin ihmiskunnan pelastamista. Pohdinnassa on siis lahjakkaan ihmisen kokema tyhjyys. Nerous ja hulluus kulkevat usein käsi kädessä - ja Juha Hurme vetää tästä suoran viivan itseensä. Tai ainakin minä katsojana vedän. Kuinka moni taiteilija pelkää että lääkkeet vievät mennessään myös sen nerouden, hulluuden vanavedessä? Kun muutenkin on niin vaikea kamppailla sen oman luovuuden, nerouden ja taiteellisuuden kanssa.

Teatteriharjoituksista Hullu alkaa kelailemaan omaa historiaansa, alkaen vuodesta 2009, ja omaa hulluuttaan. Silloin eräänä päivänä teatteriohjaaja antoi pummille setelin ja pim, samantien vaipui oman mielensä syövereihin. Äänet alkavat puhua, hän luulee olevansa kuollut. Sen verran tolkku pelaa, että hän saa käveltyä sairaalaan omin voimin ja kirjoittauduttua sisään. Esityksen loppuaika ollaankin sitten laitoksessa, ja sieltä piipahdetaan muistin turvin lapsuuteen, nuoruuteen, Turun yliopiston kemianlaitoksen labraan, ja mihin nyt Hullun ajatukset milloin vievätkin. Toisessa sairaalassa viimeisiä aikojaan elävä äiti, Jyväskylän rivitaloasunnossa asuva naisystävä, tytär, hoitokokoukseen osallistuva sisko... Ulkomaailma tunkeutuu vähin erin laitoksen arkeen ja parantuvaan mieleen. Pikkuhiljaa kuitenkin elämä voittaa, lääkkeiden ja terapian avulla. Mies ei enää ajattele olevansa kuollut ja huonetoverikaan ei taida olla vakooja. Ja ajatuksetkin saa pitää ominaan ilman että niitä kukaan kalastelee itselleen.

Juha Hurmeen oma, modifioitu ääni johdattaa meitä Hullun pään sisään. Tämä Hullu tuntuu ajattelevan kaiken teatterintekemisen ja tarinankerronnan kannalta - mistä saisi hyvän stoorin kerrottavaksi. Ja sellainenhan tästä sairauskertomuksesta tulikin. Itse olen ainakin enemmän kuin tyytyväinen, kun kirjan Hullu ei onnistunut hyppäämään sillalta alas. Jotenkin Hurme tavoittaa ihmisen mielen järkkymisen varsin hauskalla tavalla. Siis ei siinä sinällään ole mitään hauskaa, mutta se tapa millä Hurme kuvailee omia tuntemuksiaan, ja varsinkin sairaalan muita potilaita, on paikoitellen hysteerisen hauskaa.

Paljon kiinnostavia hulluus- ja mielisairaalakuvauksia on maailmassa, mutta tämä Hullu istuu siihen jatkumoksi paremmin kuin hyvin. Ken Kesey nyt on kaikille tuttu, mutta Australiassa aikoinaan lukiota käydessäni meillä oli yhtenä englannin opiskelujakson aiheena mielenterveys ja yksi käsittelemistämme kirjakaksikoista oli huikean hieno Peter Kocanin The Treatment ja The Cure. Poliitikon epäonnistuneen murhayrityksen jälkeen Kocan suljettiin mielisairaalaan vuosikausiksi, ja siellä ollessaan kirjoitti nuo teokset, osana terapiaansa kaiketi. Isot hitit niistä tuli, ainakin Australian mittakaavassa. Suosittelen lukemaan jos käsiin osuu (minultakin saa lainaksi). Huumorin avulla kai sitä pöpilässäkin selviytyy, tai huumorin avulla siitä pystyy paremmin kertomaan. Ne ketkä osaavat ja pystyvät. Kaikki kun eivät psykoosista selviä normaalien kirjoihin enää koskaan.

Hurmeen teksti on ihanan soljuvaa, piinaavan terävää, hersyvän hilpeää ja surullisen mustaakin. Se koskettaa, se tulee iholle, se läpsii naamalle ja se hakkaa kuin moukari.

Nimiroolissa Antti Laukkarinen onnistuu tavoittamaan mielen vinoumat pienillä kehonliikkeillä. Jalka hieman värisee, jalat laahustavat lääkepöhnässä eteenpäin, kuin zombiena. Kasvot vääristyvät ja puhe meinaa puuroutua. Välillä hän sujahtaa takaumaosuuksissa leikkisäksi pikkupojaksi Veikkarin koululle. Laukkarinen on ihan maanisen hyvä kyllä tässä. Koskettavasti hänen roolihahmonsa puhuu äidistään, ja yhtä herkästi hän suhtautuu muihin potilaisiin.

Jos kohta tämä on vähän niinkuin Laukkarisen bravuuri, niin kyllä muukin ensemble pistää parastaan. Antti Mankonen esittää ehkä parhaan ilmakitaraesityksen mitä kuunaan on missään nähty! Lukuisat herkullisen hersyvät hahmot heräävät eloon Mankosen käsittelyssä. On Puupponen joka on John Virgin, joka värvää Hullun kääntämään biisinsä englanniksi ja managerikseen. Puupponen on muuten Pantse Syrjän velipuoli, ja tämä asema takaa hänelle tietyn aseman Suomen rockbusineksessä :-) On IT-ammattilainen Jysky. Sitten on 163,5 cm pitkä tyyppi, jota ihmisten pituudet ja osaston 15 5-C säännöt kiehtovat loputtomasti. Ja sitten on kaunisääninen Kaisa Sarkkinen, jonka Profeetta Amos huikaisee! Ja kaikki ne muutkin taitavasti rakennetut hahmot. Miten pienillä vaihdoilla kumpainenkin suhahtaa tyypistä toiseen!

Hannu Hauta-ahon loistava valo- ja äänisuunnittelu tukee erinomaisesti henkisen tasapainon menettämistä. Välähtävät valot, kovat äänet iskevät päähän, katsojillakin. Myös musiikki on Hauta-ahon kynästä kotoisin.

Huomionarvoinen seikka on myös se, että miniatyyrikokoisen käsiohjelman mukana tulevalla kupongilla saa Teos & Tulenkantajat kirjakaupasta Hurmeen Hullu -romaanin ilmaiseksi! Siis käsiohjelman ja teatterilipun esittämällä. Aivan loistavaa, kiitos tämmöisestä lisäbonuksesta! Juha Hurmeen mielenkiintoinen vajaan vartin mittainen haastattelu näytelmästä löytyy Radio Classicin arkistosta.

Hullu on kyllä ihmeellinen pieni helmi, jonka katsominen on melko terapeuttinen kokemus. Ehkä se taas omalta osaltaan raottaa pientä ikkunaa siihen todellisuuteen mitä monikaan katsoja ei normaalisti pääse kokemaan. Mieleen ja varsinkin sen järkkymiseen. Voin suositella lämpimästi ihan kaikille.

Hullua voi käydä katsomassa Telakalla 11. maaliskuuta asti, ja sen jälkeen se siirtyy Helsinkiin, Teatteri Jurkkaan (14.3.-18.5.). Mahtava juttu että myös laiskat pääkaupunkiseutulaiset, jotka eivät jaksa matkata Tampereelle saakka, pääsevät tätä siten katsomaan :-) Taidan itsekin ahnehtia uusintakatselun.


Kuvien copyright Kai  G. Baer, paitsi julistekuva omani.
Näin esityksen alennushintaisella pressilipulla.

Onyx / Teatteri Toivo 9.12.2016

Kotimainen uusi vampyyrimusikaali - kuulostaa juurikin minulle sopivalta jutulta. Edellinen Teatteri Toivon esitys oli huikean hieno Ender's Game, ja tältäkin oli lupa odottaa suuria. Ostin lipun jo joskus alkusyksynä, ja sitten onnistuin sen jo hukkaamaankin. Lunastiko Onyx odotukset? Kannattiko sitä odottaa? Olivatko esiintyjät katu-uskottavia rokkivampyyreitä? Enimmäkseen kyllä.

Tekijätiimi on pitkälti sama kuin Ender's Gamessakin, ja hyvä niin. Kun kerran on toimiva porukka, niin mitä sitä vaihtamaan. Eli jyräävän heviballadimaisesta musiikista vastasi Erno Hulkkonen ja käsikirjoituksesta taitokaksikko Sara Salmenmäki ja Ville Haikola. Salmenmäki myös ohjasi Haikolan toimiessa apulaisohjaajana ja lavastajana. Hienoa työtä. Upeista nahkaa ja tummaa punaa yhdistävistä puvuista vastaa Amita Kilumanga. Varsinkin Onyxin puvut ja kolmosten viitat olivat silmiä hiveleviä. Toki kunnon taistelukoreografiat kuuluvat asiaan kun vampyyrit taistelevat niin keskenään, kuin varsinkin sieluttomia vastaan. Niina Markkasta sopii kiittää niistä. Ja se Tobazin ja Zultaniten kaksintaistelu, wau!

Tarinassa on klaanillinen hurjia vampyyreitä, joiden johtaja Heliodor (Valtteri Nurmiranta) menehtyy yllättäen (ja esiintyjänsä siirtyykin sitten kätevästi kitaran varteen loppuajaksi). Onneksi tyypillä on jälkikasvuna kolmoset, joiden tehtäväksi jää sitten pähkiä kenestä tulisi sopivin pomo porukalle. Klaanilla on sotureita, joiden elämäntehtävä on suojella koko klaania ja ennenkaikkea kuninkaallista perhettä. Klaanilla on myös palvelijoita, jotka toimivat niin verenluovuttajina kuin seksipartnereinakin. Ja sitten ovat sieluttomat, nuo kalmanvaaleat otukset, jotka tuskissaan himoitsevat vampyyrien sieluja, saaden jokaisesta lisää kierroksia. Ja veriorjat, nam nam, joilla taas on pakkomielteenä päästä maistamaan vampyyrinverta.

Kolmosista Morion (Joona Tuoriniemi) on naisiin ja viinaan menevä aggresiivinen hurjimus, joka rakastuessaan meinaa tuoda tuhon koko klaanille. Sisarensa Onyx (Tessa Puolakka) taas rimpuilee kahden soturin loukussa - onko se tummahipiäinen, mutta muistakin naisista pitävä Zultanite (Salvador Alogo) vaiko urhea viikinkimäinen Tobaz (Juhana Stolt)? Sisaruksista kolmas Copal (Mika Rontti) löytää (ehkä hieman omaksi yllätyksekseenkin) elämänsä rakkauden lähipiiristä. Dravite (Eero Tiainen) on uskollinen soturi ja valmiina tukemaan rakastaan vallankamppailussa. Sotureista yksi hurjimpia on Alexandrite (Katariina Tuoriniemi) joka ryyppää, kiroilee, taistelee ja kaataa naisia siinä kun muutkin. Condor (Antti Laine) on taas jonkunlaisessa kenraalin tai päällikön roolissa sotureiden hierarkiassa. Näiden klaanilaisten lisäksi estradilla nähdään iso joukko sieluttomia, joista varsinkin Eden (Nita Keränen) pääsee isoon rooliin. Ja toki palvelijajoukko seksikkäissä hepenissään.

  

Kun ottaa huomioon sen etteivät esiintyjät ole ammattilaisia, niin todella upeasti porukka hanskaa homman. Laulajina nämä ovat vielä parempia ehkä kuin näyttelijöinä. Bonusta siitä että torahampaillakin laulu sujuu oikein hyvin ja selkeästi. Viisihenkinen bändi Bloodshred lurittelee hevisooloja ja moshaa nurkassa, ja piipahtavat välillä lavallakin joukkokohtauksissa. Hienosti vetävät. Hieman aluksi englanninkieliset biisit sorahtavat korvaan kun muu teksti on suomeksi. Mutta äkkiä siihenkin tottuu; kyllä suomiheviin toinen kotimainenkin taipuu. Miksaus on muutenkin kohdallaan, koska soitto kuuluu juuri sopivalla volyymilla eikä peitä esimerkiksi puhetta alleen.

Tässä on draamaa, suuria tunteita, seksiä ja väkivaltaa, verta ja vaarallisia tilanteita. Tunteet kuohahtelevat monellakin tapaa. Kaikenlaisia vampyyrikliseitä - ja mainitsinko jo sen läpitunkevan erotiikan? On näissä tyypeissä herkkiäkin kohtia, ja oikeasti surraan toverin menetystä tai haavoittumista. Vampyyrit nyt aina tuntuvat tihkuvan seksiä ja erotiikkaa, ja kun siihen yhdistetään melankoliset hevislovarit niin ollaan asian ytimessä.

Välillä replikointi on hieman suomifilmimäistä, ja välillä ilmeisen kliseistä örähtelyä ja korahtelua. Ja sitten siellä on tämmösiä klassikkojakin: "minulla on sieluton ja veljesi nussii miestä" :-D

Onyx ei ole pelkästään machopiirteitä tihkuvaa verimässäilyä, vaan tässä on tiettyä feminististä otetta. Onyx ei halua alistua klaaninsa lastentekokoneeksi, vaikka lajin lisääntyminen on hankalaa ja pikkuvampyyrien tuottaminen kuuluisi kuvioihin. Eikä hän halua myöskään valita itselleen puolisoa vaan jättää tilanteen avoimeksi. Ja miksipä se lastenteko pitäisikään jättää siskolle, vaikka kumpikaan veljistä ei nyt sattuneesta syystä moiseen kykene...

Oli tämä ehdottomasti näkemisen arvoinen spektaakkeli! Yhdessä tekemisen meininki ja rento ote välittyy hyvin katsomoonkin. Esityksiä on jäljellä vielä kolme, joten kannattaa ehkä koittaa mennä katsomaan mikäli rockmusikaali vampyyreistä tuntuu sopivalta. Minusta tuntui.

Helsingin Telakkarannassa lymyilevä piskuinen teatteri on myös miellyttävä tilana ja naulakkoratkaisukin on ihanan omaperäinen. Suosittelen siis vierailua - jos ei vampyyrien parissa, niin sitten tulevaisuudessa.


Kuvien copyright minä itse ja esityskuvat Toni Ahola.

Kohtauspaikkoja kadonneille / Kansallisteatteri 8.12.2016

Nukketeatteria aikuisille, kyllä kiitos! Aivan mahtavaa että Kansallisteatterin Omapohjassa on mahdollisuus nähdä jotain tämmöistä kuin Kohtauspaikkoja kadonneille. Erilaista ja hienoa. Esityksiä on vain kourallinen, ja nekin aika loppuunmyytyjä (tänään oli ainoastaan enää 17.12. esitykseen tilaa).

Iida Vanttaja on tehnyt pitkän uran suomalaisissa nukketeatteripiireissä; 25 vuotta! Tähänkin esitykseen hän ei ole pelkästään valmistanut nuket, vaan myös näyttelee/nukettaa, vastaa ohjauksesta ja skenografiasta. Sekä on toinen käsikirjoittaja yhdessä Antti Kasken kanssa. Minusta tuntuu että kaikki nukketeatteri-ihmiset ovat todellisia taiteen moniosaajia. Ehkä se on olemassaolon elinehtokin näin pienissä ympyröissä mitä nukketeatteri on?

Kohtauspaikkoja kadonneille pyörii hienosti kolmen esiintyjän voimin. Tunnin aikana liikutaan erilaisten tilojen ja paikkojen välillä, tunnelman pysytellessä enimmäkseen melankolisen puolella. Seilin saari toimii mystisenä alkupaikkana; sinne Turun saaristoon vietiin spitaalisia, hulluja, hysteerisiä ja muutenkin yhteiskuntaan sopimattomia ihmisiä. Poispääsyä ei useinkaan ollut, vaan pienen kirkon hiekkamaalle on haudattu satoja hylättyjä sieluja (paikka on muuten karu, kaunis ja surumielinen, siis koko Seili. Sain vierailla siellä muutaman päivän ajan n. 16 vuotta sitten).

Pieni ihminen suuressa maailmassa. Mies jonka avovaimo muuttui kalaksi (miten upea kohtaus muuten!), yksinäinen mummo valmistautuu poismenoonsa pukeutumalla kauniisti; helmiä ja hajuvettä unohtamatta. Mitä pitää ihmisen tehdä tullakseen näkyväksi? Syrjäytyneet ihmisraukat, joita virastot pompottavat ja kukaan ei kuuntele tai välitä. Hetkittäin tässä soudetaan niin murheen alhossa ettei mitään määrää. Surumielistä siis. Mutta niitä kauniita ja lohdullisia hetkiä on onneksi vastapainoksi. Onko mitään kauniimpaa kuin kymmenet valaistus pienet paperialukset purjehtimassa?

On kovin ahdistava ajatus, jos taide- ja kulttuuriyksikkö yhteiskunnassa lakkautettaisiiin, tai kaikki virastot muuttuisivat vielä nykyistäkin byrokraattisemmiksi ja tylyimmiksi. Työttömiä, köyhiä, vanhuksia ja muita vähäosaisia kyykytetään ja pompotetaan luukulta toiselle ja apua ei saa sittenkään. Teräviä piikkejä vallanpitäjiä, yhteiskunnan päättäjiä ja byrokraatteja kohtaan. Kuka on pienen ihmisen puolella; kuka estää syrjäytymisen?

Nuket ovat uniikkeja, rujonkauniita, eri kokoisia ja näköisiä. Ja nukettajat loistavia: miten kaksi ihmistä työskentelee loistavasti synkassa saman mummon käsiä kumpikin liikutellen. Huh! Kiitos Iida Vanttaja, Mila Nirhamo ja Maria-Elina Koivula. Minusta on aivan ihmeellistä seurata nukketeatteriesitystä, koska siinä se sellainen lapsenomainen ihmetys teatterin taikaan konkretisoituu parhaalla mahdollisella tavalla. Miten tämmöinen on edes mahdollista toteuttaa? Miten ilmeettömät, jähmettyneet nuket heräävät monin eri tavoin eloon? Siinä on se taika.

Äänisuunnittelu on nukketeatterissa varmaan vielä oleellisempaa kuin ns. tavallisessa teatterissa, koska sanoja ei usein ole. Tämäkään esitys ei ehkä tarvitsisi niin paljon puhetta ympärilleen, koska kyllä se tarina sieltä tulee silti kerrottua. Tuuli Kyttälän luomissa äänimaisemissa kuullaan koko elämän kirjo. Seilissä lokit kirkuvat ja aallot liplattavat. Kaupungin kadulla suhahtavat autot. Sama koskee valosuunnittelua. Nukettajat jäävät useimmiten pimeyteen ja piiloon, ja valoilla korostetaan nukkeja, tai mitä milloinkin. Harri Kejonen on onnistunut upeasti valoissa, ja varjoissa.

Oli mukava jakaa tämä intiimi katsomiskokemus bloggaajakollega Tallen kanssa (taas suunnittelematta tapasimme). Ja oli myös liikuttavaa kun jokaisella istumapaikalla oli pienellä lapulla yksi sananlasku odottamassa.

"Joskus on vaiettava tullakseen kuulluksi, ja kadottava tullakseen nähdyksi". Se lause tiivistää ehkä koko esityksen. Koskettavaa, surullista ja kaunista.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuvien copyright Saara Mansikkamäki, paitsi käsiohjelman kuva omani.

Team Jemina tulee!!

Nyt on muuten luvassa kimallusta ja glitteriä ensi keväälle. Nimittäin Diivojen Diiva eli Jemina palaa estradeille maaliskuussa! Tällä kertaa Kaapelitehtaan Pannuhuoneelle loistavassa spektaakkelissa nimeltään The Great American Show!!

Minulla on kunnia kuulua mahtavaan Team Jeminaan eli ihan erityislaatuiseen sisäpiiriin, jonka tehtävä on seurata Jeminan show'n taivalta ensi-iltaa kohti ja raportoida siitä someen ja muualle. Meitä tiimiläisiä on yhteensä 8 ja teemme parhaamme välittääksemme Jeminan kimaltavaa ilosanomaa kaikelle kansalle tulevien kuukausien aikana. Porukka on hyvinkin erilaisista taustoista ja jo heti ekassa tapaamisessa juttu luisti ja ideoita pursusi. Haa! Tästä tulee vielä hauskaa...

Ensimmäinen tapaamisemme porukan kanssa oli HKT:n harjoitus/väistötiloissa Leipätehtaalla. HKT:n yleisötyövastaava Mirja Neuvonen ja markkinointisuunnittelija Petra Bühler olivat siellä pinkin kuohujuoman kanssa valmiina. Ja sitten paikalla oli toki mies Jeminan takana (ihan kirjaimellisestikin) eli Helsinki Dance Companyn taiteellinen johtaja Jyrki Karttunen.

 

Jyrki hypisteli Jeminan iltapukukangasta tiiviisti

Kuulimme ajatuksia Jeminan uudesta tulemisesta, työryhmän jäsenistä ja ylipäätään mitä kaikkea lennokkaita suunnitelmia meillä olisi saada Jeminalle mahdollisimman paljon uusia ystäviä. Karttunen haluaa Jeminan roolissa ja esityksissä yhdistää dragin, stand-upin, improvisation ja trash/kitsch/roskaviihteen nykytanssiin. "Nämä pistettiin pataan ja sieltä tuli Jemina". Jemina tykkää leikitellä sukupuolirooleilla, ja uudessa versiossa roolit heittävätkin kokonaan ympäri.

Jemina the Great American Show saa ensi-iltansa siis 22.3. ja luvassa on (ainakin näin alustavasti) kaikkea todella amerikkalaista. Saluunakohtauksia, Jumalan kohtaaminen taivaassa, salamurhia, häät, sairaala... Jäämme mielenkiinnolla odottamaan mitä lahjakas tanssiporukka (osa on HDC:n ja osa Zodiakin riveistä) koreografinsa kanssa saa vielä aikaan pitkän harjoitusprosessin aikana.



Kuvien copyright minä, paitsi ryhmäkuva Petra Bühler ja promokuva HKT.

Joulu Soikoon! konsertti / Tampereen teatteri 7.12.2016

Ei tartte olla kummoinenkaan ennustaja sanoakseen että tästä tulee mahtava jokavuotinen perinne Tampereen teatterille! Aivan hirveän viihdyttävä ilta tänään upeiden muusikoiden ja hienojen laulajien parissa. Joulu Soikoon! konsertti keräsi yhteen huippumuusikot, näyttelijät ja taustatiimin. Pia Piltz oli sekä dramatisoinut että ohjannut tämän - bravo!

Tyylikkäät teatterimiehet ja säkenöivä kapellimestari.

Teatterimusiikin Midas eli Eeva Kontu luotsasi pianon takaa 20-päistä Tampere Pops -orkesteria, välillä toki tarttuen itsekin huiluun tai saksofoniin. Bändiä olen nähnyt mm. kapellimestari Santtu-Matias Rouvalin kolmekymppiskekkereissä The Entertainer Tampere-talossa, mutta upeasti soittavat myös hieman pienemmällä lavalla. Loistavaa menoa! Lisäksi mun suosikkibasisti Petri Mäkiharju oli taas mukana soittamassa. Sovitukset olivat virkistävän erilaisia, ja siis erittäin hienoja. Moni kappale oli mulle aiemmin tuntematonkin.

Kulttuuri/teatteribloggaajat Karri, Gekko, Laura, minä ja Talle

Ensimmäisessä satsissa kuultiin hieman perinteisempiä ja rauhallisempia joululauluja. Tai kuten kapu Kontu sanoi, tietäjien merkeissä. Oli Arttu Ratinen (ja Saara Lehtonen & Martti Manninen) laulamassa Varpunen jouluaamuna, upean Saara Lehtosen tulkitsema huikea Christmas lullaby (minkä muistin viime helmikuulta, kun ravintola Kivessä Sugar-musikaalin tyypit tulkitsivat Songs for a new world -biisejä). Sitten oli ihan paras naiskolmikko Pia Piltz, Annamaria Karhulahti ja Saara Lehtonen, vetäisemässä Carola Häggvistin Himlen i min famn. Ja Matti Hakulinen Juicen Jouluvirren kimpussa, huh. Koko ensemble oli pukeutunut näyttävästi mustiin, miehillä vimpan päälle smokit yllä.

Kyllä tämmöisen tekijäjoukon kelpaa kohpotella kuohuviiniä! Kiitos!

Ihania piparkakkuja ja lämmintä glögiä sisältäneen tauon jälkeen jatkoimme hieman räväkämmällä menolla. Nyt mentiin pikkujoulufiiliksissä! Ville Majamaan Sleigh Ride oli varsin vauhdikas ja Arttu Ratinen tulkitsi Jingle Bells punaisiin sonnustautuneen naiskolmikko Piltz/Karhulahti/Lehtonen laulaessa taustoja, vau! Yksi Tampereen teatterin karismaattisimmista nuorista miehistä on saletisti Martti Manninen, ja hänen versionsa biisistä Joulutaivas tähtineen oli yksi illan hienoimpia esityksiä. 

Mutta tarttee sanoa että illan ehdoton kohokohta (myös mikäli aplodien volyymista ja pituudesta voidaan mitään päätellä) oli Annamaria Karhulahti ihanissa jääkarhuntassuaamutohveleissaan (ne oli omat!) ja aamutakissaan laulamassa Kaksion tyttö! Huhhuijaa - siinä saatiin ihailla niin jatsia kuin oopperaakin. Ihan mahtava veto joka jäi varmasti kaikkien mieleen ikuisiksi ajoiksi!

Oli myös hauska nähdä Anssi Valikainen esiintymässä vaihteeksi vaatteet päällä (viimeksi näin hänet Alastomat Kundit Lavalla -esityksessä, yllään vaan pieni siivousessu). Ja entä sitten Mikko Nuopponen, joka viimeksi aiheutti hengenahdistusta nahkahousuissaan Riihimäen teatterin The Grimm Book of Horrors:issa.

  

Tallen kanssa päästiin näin hienoon seuraan: Martti Manninen ja Saara Lehtonen

Raimo Salmen hieno valosuunnittelu oli kaunista katseltavaa taustalla tuikkivine tähtineen. Naispuoliset laulajat vaihtoivat useamman kerran vaatteita, ja esimerkiksi Elisa Piispasen yllä ollut kultakoristeinen puku oli todella kaunis. Kauhean vaikea uskoa että aika vähillä harjoituksilla tässä mentiin. Päänäyttämöllekin olivat päässeet harjoittelemaan vasta tänään.

Loistava ilta siis kaiken kaikkiaan! Ensi viikon torstaina 15.12. on vielä toinen esitys, mihin saa vielä lippuja (vaan ei varmaan enää kauaa). Ja toivon mukaan ensi vuonna sitten uudelleen! Ja sitä seuraavana... ja sitä seuraavana. Jospa tästä tulisi yhtä pysyvä jouluperinne Tampereen teatterille kun Aleksanterin kirkon joulukonsertti (se on muuten taas ensi sunnuntaina) ja Saiturin joulu.

 

Yksi hauskimmista kuvista. Ratisen Arttu poseeraa, mutta mua ei näemmä kiinnosta :-)

Kiitos koko loistava esiintyjäporukka ja Tampereen teatteri! Oli myös tosi kiva tavata paljon tuttuja näin mukavissa merkeissä. Tämmöstä piristysruisketta tarvitaan jokaisen ihmisen elämään (ja hei, mä en edes itkenyt takuuvarmassa itkemisbiisissä Varpunen jouluaamuna!).

Kuvien copyright Sanna Huhtala, Laura Ulmanen ja minä itse. Ottikos joku muukin, Talle?

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.