Rock of Ages / Turun kaupunginteatteri 22.10.2016

Periaatteessahan Rock of Ages on kuin minulle räätälöity musikaali. On kasari"heviä", on pitkätukkaisia miehiä ja kaikkea muuta asiaankuuluvaa. Mutta jotenkin tämä Turun kaupunginteatterin uutuusmusikaali ei nyt vaan lähtenyt ja iskenyt. Kyllä sitä katsoi, ja siitä nauttikin jopa, mutta ei se mitään "tämän musikaalin haluan nähdä nyt heti uusiksi" -fiilistä saanut aikaan.

Näin tämän elokuvan muutama vuosi sitten kun se ilmestyi, eikä sekään oikein iskenyt. Musikaali pyöri Lontoossakin aika kauan, mutta ei se niin paljoa houkuttanut että olisin mennyt katsomaan. Joku näissä jukebox-musikaaleissa on, ettei ne ihan ole mun juttuni. Tässä vielä jotenkin häiritsi tavattomasti kun biisit on suomennettu! Siis periaatteessa osa musiikista on hyvinkin tuttua, ja ei sitten millään ne suomenkieliset lyriikat istu. Varsinkin kun osa biisistä on suomeksi, osa (vaikkapa kertosäe) englanniksi. Sinällään Teemu Kaskisen käännökset ovat toki ihan jees, mutta.

Juonihan on aika höttöä. On rokkibaari LA:ssa, kaikenkarvaisine henkilökuntineen. On maalaistyttö Sherrie (Anna Victoria Eriksson) joka saapuu kaupunkiin, tarkoituksenaan tietysti alkaa näyttelijätähdeksi. On baarissa apulaina hääräävä poika Drew (Mikael Saari), joka tottakai haaveilee myös tähteydestä, mutta musiikin saralla. Ja sitten on eeppinen rakkaustarina vastoinkäymisineen. Samaan aikaan pahat kaupungin päättäjät haluavat lakkauttaa koko rokkibaarin ja siivota tämmöiset epämääräiset rokkityypit kokonaan kadoksiin.

Esiintyjät ovat oikein mallikkaasti laulavia ja esiintyjiä. Viisihenkinen bändi veivaa baarin nurkassa niitä kasarihevihittejä Bon Jovista Twisted Sisteriin ja Journeyhin. Tanssimuuvit on enemmän kuin hienoja (koreografioista vastaa Reija Wäre). Kasarivaatteet ovat juurikin niin kamalia kun ne olivatkin, eli siis erittäin hienosti tehtyjä (pukusuunnittelu Tuomas Lampinen). Miksi mä en sitten ollut iloinen? Tämä ei herättänyt juuri minkäänlaisia tunteita, korkeintaan hienoista tylsistymistä. Muutaman kerran hymähdin ja jopa naurahdinkin. Mutta enimmäkseen vaan katselin että mitäs seuraavaksi. Ehkä se selitys onkin että nyt olen vihdoin tullut vanhaksi? Vai onko Mikko Koukin ohjauksessa jotain sellaisia karikoita mitä en vaan oivalla, mutta törmään niihin silti? Kun mä en ollut edes kovin liikuttunut esityksen "ylläriromanssista", minkä olisi luullut osuvan ja uppoavan.

Tässä oli muutamia ihania valopilkkuja, joiden avulla jaksoin istua ihan kiltisti loppuun asti. Tuukka Raitala oli niistä ehkä isoin. Ensin niin tiukoissa housuissa olevana rokkikukkona että talkillako ne oli jalkoihin vedetty. Mutta sitten germaaniaksenttisena Franzina eli arkkitehti-isänsä kanssa aluetta "kehittämään" tulevana pahiksena, joka kääntyykin uhmaamaan isäänsä. Wau mikä tyyppi ja mitkä hypyt!! Loistava on myöskin Venus-klubin emäntä Justice (Pauliina Saarinen) jonka lauluääni toimi! Veeti Kallio oli kulahtanut rocktähti/elostelija Stacee Jaxx, ja aika niljakkaan hienosti tämä roolin vetääkin.

Mun edessä istui kaksi nuorehkoa naista, olivat selkeästi tulleet jostain Suomen rajojen ulkopuolelta. He eläytyivät sataprosenttisesti koko esityksen, lauloivat mukana, taputtivat ja olivat aivan tohkeissaan. Eivät nähneet tätä ensimmäistä kertaa, se oli selvää. Hetkittäin tunsin hieman kateuden pistoa, että miksi minä en voi nyt heittäytyä ja nauttia näin paljoa. Uskon että tämä on varmaan ihan loistavaa viihdettä, varsinkin tähän aikaan vuodesta (pikkujoulut anyone) ja viikonloppuiltaisin (ensi-iltayleisö oli inasen vaisua). Ja tietyn ikäisille ihmisille. Ehkä tunnelma katsomossa nousee promillien myötä. Eihän tämän olekaan tarkoitus olla kovin vakavasti otettavaa taidetta, vaan helposti pureksittavaa viihdettä. Mutta mun juttu tämä ei nyt ollut.

Tämä oli mun ensivierailu teatterin Domino-väistötiloihin. Eikä jäänyt kauhean hyvää fiilistä paikasta. Ensinnäkin sinne oli hankala löytää (google mapsin mukaan ihan eri paikassa kuin missä se oli) näin ulkopaikkakuntalaisen. Toisekseen aulatilat ovat tosi ahtaat, ja kun narikka on vielä siinä keskellä, niin sumppu on valmis. Niin mennessä kuin varsinkin poislähtiessä. Vanhat leffateatterit eivät ole niitä parhaita teatterisaleja, se on tullut todettua monen monta kertaa (sama ongelma myös mm. HKT:n väistötiloissa Arena-näyttämöllä Helsingissä). Mutta bonusta aulan vanhoista nostalgisista leffajulisteista ja kaikesta leffarekvisiitasta seinillä.

Käsiohjelma on tuttuun Turun kaupunginteatterin tapaan todella laadukas ja näyttävä. Sam Sihvonen tekee tasaisen upeaa jälkeä näiden käsiohjelmien kanssa.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen

Big Bang Siegfried! / The Fabulous Bäckström Brothers, Turun Filharmoninen orkesteri 20.10.2016

Olen jo kauan halunnut nähdä Bäckströmin veljekset vauhdissa, joten kun tuli tilaisuus mennä katsomaan heidän show'taan Turun Filharmonisen Orkesterin säestyksellä, niin ei tarvinnut kahta kertaa miettiä! Ja herranjee miten upea ilta olikaan! Fabulous Bäckström Brothers -show on pyörinyt jo aika pitkään, mm. Musiikkiteatteri Kapsäkissä, mutta Turussa nähtiin ja koettiin orkesteriversion Suomen ensiesitys. Muuten aika pitkälle ilmeisesti sama show, mutta isommassa mittakaavassa.

Nimikkeellä Big Bang Siegfried! pääsimme hienolle reissulle Amerikan halki. Autokuskeina kaksi veljestä eli oopperalaulaja Petri Bäckström, joka lähtee treenaamaan Siegfridin rooliaan. Seuraksi Route 66:lle pääsee pikkuveljensä Jouni Bäckström (jolla on ajatuksena viettää veljellistä laatuaikaa), sekä säestäjänsä Jukka Nykänen, joka taas säveltää ydinfysiikka-aiheista oopperaa nimeltään Jumalhiukkanen. Nämä kolme sitten huristavat halki Amerikan vaihtelevien musiikkinumeroiden ja erinäköisten kommelluksien siivittäminä.

Esitys on ihan hulvattoman hauska ja viihdyttävä! Musiikkia on laidasta laitaan; Abbasta Johnny Cashiin ja oopperaan. Ja hei, Wagneria melodicoilla! Turhaan tätä ei ole kehuttu ja kiitelty joka taholta. Iso orkesteri (joka oikeasti onkin vain älypuhelimen appsi) soi mahtavasti kapellimestarinsa Erkki Lasonpalon johdolla. Sekin tuppasi naurattamaan, kun välillä orkesteri oli pitkään vaiti ja soittajat seurasivat kolmikon tempauksia - nauruun repeillen.

Miten hienoa on nähdä musiikkiammattilaisia, jotka eivät ota itseään tai taidettaan turhan vakavasti. Tämä on tehty kieli poskessa ja Monty Python -hengessä, mutta sataprosenttisella ammattitaidolla ja pieteetillä. Näin paljon en muista nauraneeni aikoihin. Kaikki kolme laulavat verrattoman upeasti ja Nykäsen pianonsoitanta on ihmeellisintä ikinä. Tässä myös kolmikko pääsee näyttämään oivallisia koomikontaitojaan. Ensimietinnällä fysiikalla ja oopperalla ei liene paljon yhteistä, mutta kyllä niillä on!

Esityksessä on lisäksi upeita efektejä, huikeita pukuja ja rekvisiittaa - ja ihan ehtä ja aito lohikäärme!! Mitään ennakkotietoja fysiikasta, Wagnerista tai mistään muustakaan ei tarvita, mutta kaikenlaisia populaarikulttuuriviittauksia on kyllä viljalti. Että tämä toimii kyllä kaikenikäisille ja monella eri tasolla. Tosin en vieläkään voi olla ihmettelemättä että jotkut (vanhemmat) ihmiset eivät palanneet väliajalta enää takaisin. Luulivatkohan he tämän olevan ooppera? Mene ja tiedä, mutta meidän seurue oli ainakin ihan fiiliksissä.

Mä olisin jaksanut katsoa ja kuunnella tätä vaikka tuntikausia, mutta valitettavasti parin tunnin jälkeen matka oli saanut kliimaksinsa, Jumalhiukkanen oli sävelletty ja Brünnhildekin saateltu polaroidkuvan takaisin katsomoon.

Mikäli on mahdollisuus mennä katsomaan tätä trioa koskaan, niin tartu tilaisuuteen kaksin käsin. Tänäkin syksynä monta kertaa Kapsäkissä, ja myös oopperatalossa Messiasta. Tämä kannattaa nähdä vaikka vihaisitkin oopperaa. Ehkä erityisesti juuri silloin.



Kuvien copyright Topias Toppinen (miehet ja melodicat), Alejandro Lorenzo (sohvalla)

Jeminan monta elämää / Helsingin kaupunginteatteri 20.10.2016

Ihanaa, ihanaa, ihanaa, Jemina palasi lavoille. Ihan vain muutaman esityksen verran, mutta sekin on parempi kuin ei mitään. Keväällä 2017 Jemina tekee comebackin sitten ihan uuden show'n kanssa, mutta nyt saimme ihailla vielä Jeminan monta elämää -esitystä kerran. Viimeisen kerran ilmeisesti. Höh. No, onneksi Jemina itse ei näytä vanhenemisen merkkejä, ja toivon mukaan saamme nähdä hänet lavalla vielä monissa eri esityksissä!

Kyllä mä monta yksityiskohtaa olin ehtinyt Jemina-show'sta unohtaa edellisestä kerrasta, vaikkei siitä ole kuin vajaat 2 vuotta. Esimerkiksi kuka oli se Maire joka joi minttusuklaat. Ei hätää, sillä kertaus on opintojen äiti. Ja sitäpaitsi, viis yksityiskohdista, ei tänne niitä ole tultu katsomaan.

Jeminalla on niin monta naisroolia että melkein menee pää pyörälle. Tai ehkei sittenkään, koska jokainen naishahmo on niin erilainen ja uniikki. Jemina vaihtaa lennossa viattomasta pikkutytöstä sensuelliin viettelijättäreen. Mutta onko todellakin näin että "kauneudenhoito on kansalaisvelvollisuus"? Koska sittenhän mä en täytä sellaisia mittoja lainkaan...

Jeminan monta elämää on esitys missä Jyrki Karttunen pistää itsensä likoon enemmän kuin täysillä. Miten joku voi olla noin luova, lahjakas ja muuntautumiskykyinen? Jemina taitaa monet tanssikuviot, monet tyylilajit, monet tunnetilat. Ja miten hyvin Jemina kantaa myös vaatteensa! Jeminan tanssimuuveja säestää suvereenisti "Puppe" eli multi-instrumentalisti Tuomas Fränti.

Mä kyllä jaksoin fiilistellä tätä taas täysillä ja seuralainen myös. Yleisö on muutenkin mukana hommassa, ja bongaan katsomosta paljon myös näyttelijöitä. Kannattaa myös ehdottomasti lukea bloggarikollegani Linnean mainio kirje Jeminalle. Satuttiin ihan vahingossa samaan esitykseen.

Stoan katsomokin on hyvin muuntautumiskykyinen, sillä intiimi baaritila tänne on saatu rakennettua, epäilyksistäni huolimatta.

Kyllä, Jemina tarjoaa intiimin show'n, ajattelemisen aihetta, kuplivaa naurua ja iloa, haikeutta ja hekumaa. Pistäkäähän kalenteriin jo 22.3.2017, sillä silloin Jemina palaa lavoille, ja tällä kertaa hänellä on mukanaan ystäviäkin!

Kiitos Jyrki, kiitos Helsinki Dance Company, kiitos HKT!
Ja ennenkaikkea: KIITOS JEMINA!

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvat otin ihan itse!

Outoa paloa eräässä kaupungissa / Teatteri Vanha Juko 19.10.2016

Sen verran Lahden kaupunki on minullekin tuttu, että sain paljon irti Teatteri Vanhan Jukon syksyn näytelmästä Outoa paloa erässä kaupungissa. Mutta tottakai lahtelaiset itse ymmärtävät kaikki nyanssit ja sisäpiirivitsit vielä paremmin, ja saavat paljon lisähupia aiheesta.

 

Koko loistava työryhmä on osallistunut esityksen kirjoittamiseen, visualisointiin ja musiikin tekemiseen ja Linda Wallgren ohjannut tästä kaikesta mehevän paketin. Vaikka meitä katsojia oli arkipäivän päivänäytöksessä vain kourallinen (iso kiitos näistä päiväteatterimahdollisuuksista; näin pääsee paremmin itsekin katsomaan toisilla paikkakunnilla olevia esityksiä) niin kyllä meillä kivaa oli. Lisäksi tutustuin ennen esitystä lämpiössä ihanaan eläkkeellä olevaan naiseen, jonka kanssa vaihdoimme teatterivinkkejä, ja istuimme katsomossakin yhdessä.

Esityksen punaisena lankana on Lahden kaupunki. Joka palkkaa konsultin ratkomaan ongelmiaan ja selvittämään kipupisteitään. Konsultti sitten juttelee ja terapioi ja antaa ratkaisuesityksiään. On ihanaa seurata miten eri Lahden maamerkit Toriparkista Pikkumäkeen ja Kisapuistoon avautuvat yhteisissä istunnoissa. Välillä näemme pätkiä pikadeittiohjelmasta, missä mm. Ravintola Torvi ja Launeen perhepuisto etsivät seuraa. On Pekka joka seurustelee Suurmäen kanssa. Ja sitten on taas se nainen, joka soittaa jatkuvasti hätäkeskukseen, sanomatta mitään (se oli lahtelainen nainen, joka edelleen pitää hallussaan Suomen ennätystä hätäkeskussoitoillaan. Soittoja kertyi 2002-2003 yli 12000 kertaa). On Jari Litmasen patsasta, pyrstönsä hukannut Wellamo, todella nolo joulun vietto, lokkeja... Haikeaa, kirpeää, hauskaa. Ja varman hyvin ajankohtaista myös, varsinkin Lahden paikallispolitiikkaa ja ilmapiiriä paremmin tunteville.

Tämä esitys sai hyvälle mielelle! Koko sakki revittelee, herkistelee ja eläytyy täysillä. Ja se musiikki! Mä tykkään kamalasti esityksistä missä on mukana musiikkia, ja tässä sitä piisaa. Vuorotellen näyttelijät siirtyvät salin päätyyn pienelle bändikorokkeelle ja tarttuvat joihinkin soittimiin ja vetävät jonkun hienon biisin. Huom. itse tehdyn! Minja Koski ja Jussi-Pekka Parviainen ovat tehneet ison osan biiseistä. Ja voi hitsi kun ne on makeita. Olisi kivaa jos nämä julkaistaisiin vaikka CD:llä? Ja tosi kiva kun käsiohjelmassa on vielä sanatkin. Niissä on niin paljon lisää Lahti-kliseitä :-)

Lavalla nähdään Kosken ja Parviaisen lisäksi myös Markus Karekallas, Simo Saukkola, Maria Nissi, Ilona Pukkila ja Janne Louhelainen. Supertaitavaa porukkaa, joka mittapuulla.

Esityksiä on jäljellä vielä muutamia, ja suosittelen ehdottomasti kaikille teatterin ystäville, mutta erityisesti tietenkin teille, joilla on jotain siteitä Lahden kaupunkiin.


Kuvien copyright Aki Loponen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ei voi auttaa, sori / Tampereen työväen teatteri & Teatteri Telakka 18.10.2016

Mulla ei ollut tästä Tampereen työväen teatterin ja Teatteri Telakan yhteistuotannosta kamalasti mitään ennakkotietoa. Olin toki nähnyt pätkiä ja esittelyjä pressitilaisuuksissa, mutta itse Antti Mikkolan ohjaama ja käsikirjoittama uutuusnäytelmä oli enemmän sellainen "menen katsomaan koska tätä esitetään Tampereella ja on hyvät tekijät" -tyylisesti. Ehkä siksi sainkin ilahtua tästä pienestä helmestä, koska odotuksia ei niinkään ollut.

Esityksestä on kaksi versiota. Ensimmäinen sai ensi-iltansa 19.10. Työviksen Kellariteatterissa ja se Telakan versio sitten tulee 2.11. Niihin on luvassa erilaiset loput. Ja nyt kun olen sen toisen nähnyt, ja olen hyvin utelias ihminen, niin pakkohan se toinenkin on mennä katsomaan.

Ei voi auttaa, sori on näennäisesti tosi pienimuotoinen kertomus, mutta silti hyvin syväluotaava. Ilmari (Samuli Muje) ja Antero (Antti Mankonen) ovat veljekset. Ilmari kamppailee avioliittonsa, keski-ikänsä, tutkijan työnsä ja yleisen elämänsä kanssa. Vaimo (Heidi Kiviharju) Meri koittaa pelastaa heidän hiipuvaa yhteiseloaan keksimällä pakollisen 2-kertaa-viikossa -rakastelun. Mutta kun Ilmaria ahdistaa sekin, että kaiken muun lisäksi pitäisi vielä kavuta vaimon päälle kahdesti viikossa, kuin johonkin kuntolaitteelle. Kun Anteron vaimo joutuukin teho-osastolle, jää siinä miehen maalaamat taidetakapuolet toiselle sijalle. Kaikki kolme joutuvat miettimään asioitaan uudelleen.

Sellaista keski-ikäisten suhdevatulointia tässä on paljon, mutta myös syvempääkin juttua. Hetkittäin surullista, hetkittäin tragikoomista, hetkittäin hulvatonta. Mutta kovin elämänmakuista. Tämä on yhdenlainen analyysi suomalaisesta miehestä. Hieman reppana, hieman alistettu ja alistunut, hieman epäonnistunut. Mies istuu seurakunnan miessakissa itkemässä murheitaan. Miten mies voi olla sivullinen omassa elämässään.

"Mulla on kaikkea, mä en ole koskaan ollut näin ilman" toteaa Ilmari. Niin, taidatkos sen paremmin sanoa. Kuvastaa aika monen nykyihmisen eloa ja oloa.

Koko porukka näyttelee vereslihalla, ja nämä Ilmarin ja Anteron miesroolit ovat taiten tehdyt. Mutta jotenkin tämän miesemansipaatioperformanssin vie silti Heidi Kiviharjun näyttelemä veljesten äiti. Ihan hersyvän ja lakonisen hauska mummo varastaa show'n joka kerta astuessaan lavalle ja avatessaan suunsa. Miten hänen pojillaan voikaan olla niin väärät vaimot! Loistava rooli ja loistava suoritus!

Ei voi auttaa, sori on tosi näpsäkkä pieni näytelmä, mikä saa välillä hirnumaan naurusta ja välillä taas käpertymään itseensä että auts, noinhan se juuri menee. Kiitos koko työryhmä!


Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ennakkonäytöksessä ilmaisella pressilipulla

Näytelmä joka menee pieleen / Tampereen teatteri 14.10.2016

Luulin että Tampereen teatterin Ulkomaalainen olisi tämän syksyn SE kotimainen naurupommiesitys, mutta väärässäpä olin. Sillä sitten täräyttävät tiskiin tämän herkkupalan! Kyllä mulla odotuksia oli, paljonkin, kun olin käynyt tämän Lontoossa katsomassa heinäkuussa (yksi niitä näytelmiä mitä olen halunnut nähdä jo ikuisuuden, mutta oli aina vaan lykkääntynyt muiden kiireellisempien tieltä. Mutta kun tiesin sen olevan tulossa Tampereelle syksyllä, niin varasin liput, katsoin esityksen ja olin viihdyttynyt!). Uskoin, toivoin ja luotin että Tampereella homma hoidetaan vähintäänkin yhtä hyvin kuin Lontoossa - eikä tarvinnut pettyä!

Komedia on vaikea laji, ja tämmöinen kohellus/slapstick-mallinen vieläkin haasteellisempaa. Eihän tässä juonta ole kuin nimeksi, mutta todella hyvä ajoitus, tekninen osaaminen ja taitavat näyttelijät hoitavat homman kotiin. Näytelmä joka menee pieleen (The Play that Goes Wrong) on pyörinyt Lontoossa nyt muutaman vuoden. Ensin pienessä Old Red Lion Theatressa pubin yläkerrassa 2012, ja sieltä se siirtyi sitten hieman isompaan Trafalgar Studiosille seuraavana vuonna. Syyskuussa 2014 näytelmä sai ensi-iltansa Duchess Theatre'ssa, nyt jo ihan normaalikokoisessa paikassa. Siellä se pyörii tänäkin päivänä; tällä hetkellä lippuja on myynnissä syyskuulle 2017 asti. Toivomme Tampereen teatterin esitykselle yhtä pitkää ikää!

Polytekninen Draamaseura on esittämässä murhamysteeriä Murha Havershamin kartanossa. Olemme kokoontuneet sen ensi-iltaan. Seuraava parituntinen menee tämän murhamysteerin parissa, seuraten miten toinen toistaan tumpelompi tyyppi koittaa selvitä pikkuhiljaa hankalammaksi menevässä esiintymisympäristössä. Esitys pääsee alkamaan hieman salavitiä, ja osa porukasta onkin soluttautunut jo ala-aulaan etsimään sekä kadonnutta CD:tä että koiraa...

Ihan valtavassa roolissa esityksessä on teatterin osaava ja innovatiivinen tekninen henkilökunta. Marjatta Kuivaston lavastus noudattelee alkuperäistä ihanalla pieteetillä. Aito herraskartano 1920-luvulta toimii murhamysteerin tapahtumapaikkana. On paksua samettiverhoa, kuviotapettia, muotokuvia, ruskeaa puupaneelia ja könninkelloa. Ja punainen plyysisohva keskellä lattiaa. Mari Pajulan kauniit puvut istuvat tähän kaikkeen kuin nenä päähän. Ihanaa brittilookia! Ja tottakai tämmöisessä kellontarkkaa ajoitusta vaativassa esityksessä myös musiikit ja äänisuunnittelu (Ivan Bavard) ja valot (Raimo Salmi) ovat oleellisessa osassa. Nekin sujuvat juuri oikealla tavalla pieleen.

Mika Eirtovaaran ohjauksessa ehkä Suomen parhaat komedianäyttelijät pääsevät todellakin irroittelemaan rooleissaan. Arttu Ratinen tekee ehkä yhden parhaista lavaesiintymisistään koskaan ylinäyttelevänä pöhkönä.  Huh, naurattaa jo pelkästään muistot... Lari Halmeen ei tarvitse kuin kohotella kulmakarvojaan ja nykiä kasvojaan hieman, niin yleisö lakoaa. Risto Korhonen replojaan unohtavana hovimestarina on hulvattoman huikea. Taistelupari Mari Turunen ja Pia Piltz vetelevät kumpikin semmoisella antaumuksella, että melkein jo itseäkin sattuu. Ville Majamaa on aina loistava. Ja Matti Hakulisen poistumiset (ja ilmaantumiset) näyttämöltä, herrajee... Tomi Alatalo on enimmäkseen hieman sivussa, mutta onneksi Duran Duranin kadonnut CD löytyy juurikin sopivalla hetkellä. Tämä on huikea ensemble ja tästä ei hauskuus enää voi lisääntyä teatterin lavalla. On todella haastavaa näytellä "huonosti", mutta tältä sakilta se sujuu.

Aivan päätöntä menoa, ja aivan loistavaa, loistavaa viihdettä! Tämä on muuten myös oivallisesti suomennettu (Mikko Koivusalon käsialaa) ja lokalisoitukin Suomen oloihin; siitä sai monet hersyvät naurut. Lisää naurua aiheutti myös käsiohjelma, se kannattaakin lukea oikein tarkkaan. Miten Risto Korhonen on monessa mukana :-).

Summa summarum: jos haluat nauraa tänä syksynä, suuntaa Tampereen Teatterille. On hieman makuasia kumpi huumorihelmistä iskee enemmän. Ulkomaalainen on hienovaraisempaa, älykkäämpää huumoria. Näytelmä joka menee pieleen on pyörremyrskymäinen kaksi tuntia kestävä huutonaurukohtaus. Molempi parempi, jos minulta kysytään.



Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Olavi Virta -musikaali / Porin teatteri 14.10.2016

Olavi Virta ei ole mikään mun suosikkiartisti, kuten ei kukaan muukaan iskelmä/humppagenren edustaja. Ei hän suinkaan kuitenkaan ole sieltä mistään inhokkipäästä, eli ihan hyvää musiikkia, omassa lajissaan. Miten ihmeessä sitten tulin lähteneeksi Poriin katsomaan hänestä tehtyä musikaalia? No, siihen on yksi vastaus: Juha Kulmala. Mutta palataan tähän aiheeseen tuonnempana.

Heikki Paavilainen on käsikirjoittanut ja ohjannut tämän Olavi Virta -musikaalin Porin teatterille. Sinällään aika tyypillinen elämäkertaesitys, että käydään läpi herran vaiheet syntymästä kuolemaan. Tapahtumien kuljettajana ja kommentaattorina on vuoroin nuorempi Ola (Kim Willman) ja vuoroin vanhempi (Marko Honkanen). Välillä yhtäaikaakin. Siinä sivussa kuulemme vajaat parikymmentä Virran tutuksi tekemää hittiä. Kaikkea tätä säestää tyylikäs 6-henkinen orkesteri, kapellimestarinsa Seppo Tynin johdolla.

Opin paljon uutta (no en alun alkujaankaan ollut kovin perehtynyt Virran elämään, ks. ensimmäinen lause tässä jutussa) mutta ihmeekseni tosi monta kappaletta oli kovin tuttua. Ehkä ne kumpuavat jostain kansakunnan kollektiivisesta musiikkitajunnasta. Ehkä olen viettänyt lapsena niin monta juhannusta ja kesäiltaa meillä maalla, missä aikuiset aina jossain vaiheessa iltaa alkoivat Juhanin haitarin säestyksellä laulamaan näitä. Mene ja tiedä, mutta kivalta ne kyllä kuulostivat!

Ei tainnut Ola olla kovin helppo ihminen ja taiteilijaelämä lienee rankkaa. Mutta ei se lehdistökään häntä ihan silkkihansikkain kohdellut - "laulava lihapulla" taisi saada kritiikkiä ihan aiheettakin.

Kaikki lavalla myös näytti oikein hienolta. Ja lava, nimenomaan, tanssilavan oloinen neliö, jonka taustalla pienessä montussa orkesteri soitti. Olimme kaikki kuin jossain lavatansseissa, vaikka paikka olikin Porin Promenadikeskus. Ihmeellisiä lavasteita ei siis tarvita, vain näyttävät projisoinnit "lavan" seinustoilla.

Pakko mainita yksi kirpeänhauska kohtaus. Ola ja Unto Mononen ovat ravintolassa kiskomassa viinaa jouluaattona. Ola kaappaa kaksi naista kainaloonsa ja tokaisee: "Hyvää joulua Mononen. Mulla on täällä stereot!".

Molemmat Virrat lauloivat ja näyttelivätkin hyvin. Sivuhenkilöitä oli Olan äidistä (Anna-Maija Kokkinen) Toivo Kärkeen (Teemu Niemelä). Lisäksi mestarilliset tanssijat Jani Rasimus ja Tanja Huotari johtivat ensemblen tanssikuvioita. Tanssit olivat oikeasti hyvin näyttäviä, kiitos vaan koreografi Aleksi Seppänen. Siinä lantio pyöri ja helmat hulmusivat, kun tämä joukko pisti menemään!

Ymmärrän erinomaisesti miksi perjantai-iltapäivän kieltämättä hieman vanhemmanpuoleinen yleisö osoitti suosiotaan seisten. Nimenomaan heille tämä oli tarkoitettukin; nostalgiankaipuuseen ja -haikeuteen. Kaikin puolin taiten tehtyä, varman päälle pelattua musiikkiteatteria.

Ps. Niin, se Juha Kulmala. Lupasin palata aiheeseen tuonnempana, ja tästä ei enää "tuonnemmas" taida päästä. Nyt olen tätä Köyliön laulavaa maanviljelijää päässyt näkemään jo aika monessa tuotannossa, ja hänpä se minut Poriinkin veti. Mies hoiti lukuisia pieniä, mutta tärkeitä rooleja. Suvereenisti, taitavasti - ja tunteella. Respect! Toivon että teatterintekijät pestaisivat häntä enemmänkin, sillä kovin monella suomalaisella miesnäyttelijällä ei ole moista karismaa.


Kuvien copyright Janne Alhonpää
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla