Reikäleipä / Tampereen työväen teatteri 5.10.2023

Haa, Kotaloiden saaga saa jatkoa! Sirkku Peltolan luoma legendaarinen perhe suorittaa comebackin, jo viidennen sellaisen. Se tarina mikä alkoi Suomenhevosesta, jatkui Yksiöön en äitee ota:lla, siitä Lämminveristen kautta Hevosten keinuun saa nyt jatkoa, kun Reikäleipä sai ensi-iltansa lokakuun alussa. Mahtavaa! Ja kyllä he ovatkin ennallaan, vaikka monta kokemusta onkin takana, niin Suomessa kuin ulkomaillakin. 

Nyt Kotalat ovat asettuneet hieman rapistuneeseen omakotitaloon, kerrostalolähiön ja sen ostarin kupeeseen, suon katveseen. Aili (Tuire Salenius) pukeutuu edelleen mauttomasti ja sietää kärsivällisesti kotiin jämähtäneitä keski-ikäisiä lapsiaan. Kaitsu (Aimo Räsänen) on edelleen mustiin pukeutuva ja Motörheadia kuunteleva aikamiespoika, jolla meinaa lähteä mopo käsistä kerran jos toisenkin, ja yleensä kaikki päättyy kaaokseen ja tragediaan. 

Ja sitten on vielä tytär Jaana (Miia Selin) joka ikävöi toisella puolella maailmaa asuvaa Tiikeri-tytärtään ja hankkii elantonsa (itse asiassa koko perheen elannon) someinfluensserina. Ja sitten on tottakai monettakohan kertaa henkiin herännyt Äitee (Ola Tuominen) joka asuu koronan jäljiltä pihalle parkkeeratussa Ladassa. Koska rauha ja yksinäisyys on satavuotiaalle entistä tärkeämpää.

Tapahtumat alkavat vyörytä eteenpäin kun vanhasta saunasta yllättäen löytyy lasten isä ja Ailin eksä Lassi (Mika Honkanen), jolla on reistailevat jalat ja muutenkin asiat toisen avioeron jälkeen retuperällä. Lassi ja Kaitsu kehittelevät uutta tuottavaa bisnestä (tottakai) ja ongelmiahan siitä seuraa. Kaiken sen lomassa ehditään kuulla perheen kuulumisia ja paljon Äiteen elämänviisauksia. 

Välillä pyöräillään kioskille, jossa Anna Kuusamon, Jyrki Mänttärin ja Saska Pulkkisen esittämät kolme vanhusta seuraavat raveja ja lottoavat, myyvät porakoneita. Ja houkuttelevat Kotalan helposti ylipuhuttavia miehiä mieron tielle. Miten mulle niin tuli mieleen Macbethin noidat näistä? Omaa etuaan tavoittelevia ja aika sutkeja tyyppejä, kumpikin poppoo.

Teksti on tuttua ja turvallista Peltolaa. Terävää kriitiikkiä ja kommentointia nykymaailmanmenosta, lämmintä inhimillisyyttä ja pienen ihmisen puolella olemista. Varsinkin Äiteellä on paljonkin tärkeää sanottavaa asioista, häntä kannattaa kuunnella tarkalla korvalla. Välillä tuntuu että Äitee on ainoa tolkun ihminen koko perheessä.

Tekstissä on myös paljon viittauksia aiempaan neljään näytelmään ja niiden henkilöihin, mutta Reikäleipä toimii kyllä aivan loistavasti vaikkei olisi niistä nähnyt ainuttakaan. Makuasia on tykkääkö siitä kun neljättä seinää rikotaan ja näyttelijät ovat omina itseinään lavalla. Mikä todellakin on toden ja fiktion suhde näyttelijäntyössä. Mutta aika näppärästi Kaitsu saa siten Äiteeltä nimmarin tärkeään paperiin...

Sanomattakin on selvää että pidin tästä kovasti. Kukapa nyt voisi olla pitämättä Peltolan tekstistä ja näistä tyypeistä. On riemastuttavaa miten samat näyttelijät solahtavat tuttuihin hahmoihinsa taas. Lassin väräjävällä äänellä esittämä Muuttuvat laulut, jonka sanat sopivat kyllä Kotaloihin erittäin mainiosti. Yksi seikka mikä herätti suurta hämmästystä (ja riemua) katsojissa oli Kaitsun huikea tietämys porakoneista! 

Aili muistelee nuoruuttaan KOM-teatterin Porvari nukkuu huonosti LP-levyn kanssa, ja pääsemme kurkistamaan 70-luvun Kintuan nuorten aktiivien toimintaan ihan lähemmältikin. Ja miten upea Oppimisen ylistys, farkkunelikon esittämänä, huh!

Hannu Lindholmin lavastus nojaa taitavasti toteutettuihin tulosteisiin. Niin Kotaloiden mörskä kuin lähiökerrostalot valokyltteineen on kaikki kaksiulotteisia, mutta kovin autenttisen näköisiä. Lavan keskellä on omakotitalon sisus, keittiönurkkaus ja puusohva. Ja sitten kioski ja Äiteen Lada. Marjaana Mutasen puvustus sekä kampaukset ja maskit noudattavat Kotaloiden tuttua estetiikkaa tarkasti. Vanhustrion linnunpelättimäiset asut ovat oivaltavat. Kaiken täydentää Kyösti Kallion äänisuunnittelu ja TJ Mäkisen valot. A-luokan teatteria, kuten vaan tämä Peltolan luottotiimi sen osaa tehdä.

Kotalan naiset pysyvät ja jäävät, kun miehet sössivät kaiken ja poistuvat takavasemmalle. Äitee vielä lopuksi muistuttaa naurun tärkeydestä ja sen tallessa pitämisestä. Loppu on surullisen karhea, tietenkin. Silti pieni toivonkipinä jää Äiteen sanoista sydämeen. En tiedä palaavatko Kotalat enää lavalle, mutta toivottavasti väliajalla ideoimamme Kotala Festivaali joskus toteutuisi. Kaikki 5 näytelmää samaan syssyyn, oispa ihanaa! Sitä odotellessa kannattaa käydä katsomassa Reikäleipä.

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.