perjantai 21. huhtikuuta 2017

Macbeth, again / RealContact Project, Kanneltalo 20.4.2017

No nyt oli todellakin erilainen Macbeth! Tänä vuonna onkin tullut nähtyä jos jonkinlaista versiota yhdestä suosikkinäytelmistäni, ja tämä istuu siihen jatkumoon erittäin hyvin. Shakespearen teksti yhdistettynä japanilaiseen rummutukseen ja tanssiin... RealContact Projectin Macbeth, again on kunnianhimoinen ja monitaiteellinen hanke.


Japanilainen taistelulajiasiantuntija ja liikkeen ohjaaja Akira Hino on vuosikymmeniä kehittänyt omaa metodiaan, joka pohjautuu japanilaiseen Kobudoon. "Hinon metodi pyrkii kehon maksimaaliseen hyödyntämiseen kehittämällä kehollista herkkyyttä sekä yksittäisen kehon sisäisissä prosesseissa että ihmiskehojen välillä". Okei. Mitä tämä sitten käytännössä tarkoittaa, lavalla nähtynä? Mitä me näimme ja koimme eilisessä ensi-illassa? Paljon ja kaikkea. Osa meni varmaan ohi, osaa en koittanutkaan ymmärtää, osa iski johonkin syvälle. Hämmentävää ja kiehtovaa ja hienoa.


Macbeth (Tuomas Tulikorpi) on mies joka oli puheineen joutunut jatkuvaan luuppiin. Puheen tempo ja esityksen intensiteetti kasvoi joka toistolla, yhdessä rumpujensoiton volyymin kanssa. Macbethin kanssa dialogia käy Lady Macbeth (Yuko Taneda), joka muuntautuu nopeasti myös japania puhuvaksi noidaksi sekä mykäksi juoppolalliksi, häilyen näin usean todellisuuden rajalla. Tanssien noitaa ilmentää Nobuko Takahara, luovuttaen huivinsa välillä toiselle noidalle, kuin puheoikeuden merkiksi. Toisessa todellisuudessa, tai ehkä siinä ainoassa ja muut ovat vain unta tai houretta, istuu kolmekymppinen muistisairas nainen (Ulla Raitio).

Se ei selviä miksi nainen on pyörätuolissa, mutta hän kaipaa hoitajaansa ja puhuu sekavia käsistään ja kruunustaan. Välillä nainen vajoaa uneen ja kokee Macbethin maailman. Lisäksi kuviossa on sekavia puhuva juopunut mies (Niklas Riikonen), joka muistelee kesää 93 ja rakasta naistaan (onko se pyörätuolissa oleva nainen tämä?) ja lupailee itselleen ryhdistäytyä. Onko mies alkoholisoitunut pyörätuolinaisen muistisairauden vuoksi, vai onko hän jotenkin syypäänä tämän olemiseen pyörätuolissa? Se ei koskaan selviä. Kuvioon liittyvät vielä kuusi taustakuorolaista sekä kolme rumpalia Ikki Hinon johdolla.


Aluksi Yoko Taneda puhuu yleisölle englanniksi muistista, minuudesta, ajasta. Miten unet ja todellisuus eroavat toisistaan, vai eroavatko ne? Miten aivomme eivät erota toden ja mielikuvituksen välistä eroa. Ovatko unet tosia, vai ovatko ne mielikuvituksen manifestejä? Kuinka moni on kokenut unia, jotka tuntuvat todellisemmilta kuin todellisuus? Hep hep!

Esitys alkaa verkkaisesti, mutta kun luuppi toistuu niin tempo kiihtyy. Noin puolivälissä rummut astuvat kuvioon ja meno senkun vauhdittuu. Nykyaika/todellisuus valuu ja sekoittuu Macbethin maailman todellisuuteen. Macbeth ja juoppo käyvät dialogia, kumpikin omassa todellisuudessaan ja yksin mutta yhdessä. Eri aikatasot ja todellisuudet limittyvät niin ettei rajoja enää tunnu olevan. Hetkittäin meno on niin skitsofreenistä ettei meinaa pysyä mukana, ja valtava pyörremyrskymäinen crescendo loppuu johonkin. Hillitön meteli ja möykkä räjähtää atomeiksi ja muuttuu hiljaisuudeksi. Lopulta palaamme pyörätuolinaisen todellisuuteen ja pohtimaan unen ja todellisuuden rahaa. Dejavu.


Esitys jätti paljon pohdittavaa minuudesta, unista ja todellisuudesta sekä niiden rajapinnoista. Macbeth teoksena oli hyvin riisuttu, siitä ei ollut hahmoina mukana kuin nimihenkilö vaimoineen ja noita. Ja tekstistä (Matti Rossin käännös) oli mukana vain pieni osa. Silti se joku näytelmän henki (!) leijaili kaiken yllä. Kun Macbeth käy omaa tietään kunnianhimonsa sokaisemana (ja vaimon ajamana) kohti vääjäämätöntä tuhoaan, niin samalla esitys lähestyy kliimaksiaan rumpujen hakatessa yhä kiihtyvää rytmiään.


Välittömästi esityksen jälkeen alkanut Q&A tilaisuus avasi hieman taiteilijoiden näkökulmia ja teoksen taustoja. Teatterintutkija ja japanilaiseen taistelulajien kulttuuriin perehtynyt Anna Thuring toimi keskustelun moderaattorina. Ohjaaja Hino vietti suomalaisen ryhmän kanssa vain parisen viikkoa, ja siinä ajassa esitys hiottiin kasaan. Kokonaisuudessaan projektin valmistelu vei ohjaajalta puolisen vuotta. Mielenkiintoista harjoitteluvaiheessa oli mielestäni myös se ettei esiintyjille kerrottu ohjaajan konseptia sen tarkemmin lainkaan. Suomessa asuva Yuko Taneda kokosi esiintyjäryhmän ja ohjaaja vieraili Suomessa ensimmäistä kertaa vasta kun harjoittelut alkoivat. Toimii se näemmä näinkin! Ohjaaja oli kyllä jännittynyt miten kaikki sujuu, kun Suomi oli hänelle ihan vieras ja uusi maa.


Mutta miksi sitten Macbeth? Akira Hino selvitti asiaa kertomalla Britannian Brexit-erosta, että tämä esitys yhdistelee kolmea eri kieltä ja kulttuuria, rotuja. Tilanne missä EU nyt. Kaikki ajattelevat olevansa oikeassa ja siitä seuraa kaaos. Kaikki puhuvat yhtä aikaa ja kukaan ei kuuntele. Asiaan tulisi saada joku muutos, mutta onko eroaminen yhteisöstä se ratkaisu? Historia toistaa itseeään, uudestaan ja uudestaan, mutta ihminen ei vaan opi mitään. Millä tämän noidankehän saisi sitten loppumaan? Hinon ratkaisu on hymy. Esityksen lopussa noita hymyilee Macbethille, juuri ennen tämän lopullista nujertumista. Mutta auttaako hymy ja rakkaus tätä maailmaa enää...

Esiintyjistä Tulikoura ja Raitio olivat paikalla vastailemassa yleisön kysymyksiin. Harjoitusprosessi oli lyhyt ja intensiivinen; pitkiä päiviä. Mutta ainakin Tulikoura koki treenaamisen miellyttäväksi, vaikka työskentely monikansallisessa ryhmässä toikin oman alkujännityksensä. Raitio kertoi että tämä oli tosi erilainen juttu kun missä on koskaan aiemmin ollut mukana. Uniikkia ja intensiivistä työtä. Ja ilmapiiri oli sellainen että asiat voivat muuttua (ja muuttuivatkin!) koko ajan. Improvisaatiovaraa oli paljon ja jokainen läpimeno oli ollut erilainen. Aluksi ohjaaja oli halunnut naisen potilassänkyyn, mutta se vei lavalla liikaa tilaa joten sänky vaihtui pyörätuoliin.


Hinon metodi oli ilmeisesti hyvin erilainen "normaaliin" teatteriesityksen rakentamiseen.

Harjoitusvaiheessa mietittiin kuinka olla kontaktissa, kuinka keho on hereillä, pohti Tulikoura.
Keho mahdollisimman paljon syvällisellä tavalla yhteydessä, kommentoi Raitio.

Oli myös kiinnostavaa kuulla että tanssija ei saanut minkäänlaista ohjeistusta, vaan kaikki lähti omasta improvisaatiosta! Ohjaaja Hino tiivisti lopuksi esityksen ajatuksen hyvin! Hän leipoo kakun yleisölle ja jokainen meistä leikkaa kakusta omankokoisensa siivun ja syö sen sitten omalla tavallaan. Yleisön kommenteista päätellen tämä kakku maistui. Vaikkei kaikkea aina ymmärtänytkään, niin hyvää oli - ja sydän tuntui haljenneen yhdeltä jos toiseltakin.

Erittäin kiinnostava ilta siis. Projektissa olivat mukana Kanneltalon/Helsingin kulttuurikeskuksen ja RealContact Projectin lisäksi Myllyteatteri ja Circus Maximus. Esityksiä on Kanneltalossa vielä 21. ja 22.4. Lippuja saa ostettua tästä! Kumpaakin esitystä edeltää rumpukonsertti klo 17 alkaen Kanneltalon aulassa.


Esityskuvien copyright Leandro Lefa Production
loppukumarrus & Q&A kuvien copyright minä itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

3 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Hei Katri! Kiitos hienosta kirjoituksesta!
    Minun nimeni kirjoitettiin väärin. Yuko Takeda se on, ei Yoko Taneda. Voisitko korjata sitä? Kiitos!

    VastaaPoista
  3. Kiitos palautteesta Yuko! Ja anteeksi nimi, en tiedä pyörikö suosikkisarjakuvani Yoko Tsuno mielessäni, mutta nyt on korjattu!

    VastaaPoista