tiistai 18. huhtikuuta 2017

Kuolema Venetsiassa / Kansallisteatteri 18.4.2017

En ole lukenut Thomas Mannin klassikkonovellia Kuolema Venetsiassa, enkä nähnyt sen pohjalta Viscontin vuonna 1971 ohjaamaa elokuvaakaan. Saatikka sitten Brittenin oopperaa. Pohjatietoni tarinasta olivat siis melko puutteelliset. Mutta aihe kiinnosti, sekä loistava tekijäjoukko. Niillä eväillä katsomaan!

Michael Baran on dramatisoinut ja ohjannut Oili Suomisen suomentaman tekstin, ja tuonut hieman uudenlaista näkökulmaa siihen. Lavalla nähdään vanheneva kirjailija Gustav von Aschenbach (Jukka Puotila), joka kamppailee luomisen tuskansa kanssa matkustaen Venetsiaan Lidon saarelle lomailemaan. Siellä kirjoittamishalut (ja vähän muutkin) syttyvät uuteen roihuun nuoren teini-ikäisen puolalaispojan myötävaikutuksella. Katsoa saa vaan ei koskea, mutta pelkät muutamat vaihdetut katseet riittänevät. Kaiken joutilaisuuden yllä leijuu lähestyvä kolera ja sen tuoma vääjäämätön loppu. Mies koittaa epätoivoisesti näyttää nuorelta ja hehkeältä nuorukaisen silmissä, mutta aika on ankara tuomari.


Tunnustan että Puotila on silmissäni hieman profiloitunut kotimaisten tv-sarjojen (joita en ole nähnyt) vakiokasvoksi ja koko kansan hömppähulluttelijaimitaattoriksi. Siten onkin mahtavaa kun saa nähdä miehen vaativassa roolissa, jonka tämä naulitsee sataprosenttisen täydellisesti. Aivan loistava 35-vuotistaiteilijajuhlarooli siis tämä! Puotila on vähäeleisen hienostunut ja ilmentää sisäisissä ristiriidoissaan kamppailevaa kirjailijaa täydellisyyttä hipoen. Miten upea, upea tulkinta! Se lopun irvokas naamio ja kaiken hauraus, huh, kylmiä väreitä...

Jukka-Pekka Palo toimii kirjailijan alter egona, tai Thomas Mannina. Eräänlaisena kertojana tai omatuntona. Ja siinä sivussa hoitelee muitakin rooleja, kuten vaporettokuskin tai parturin. Omalla tinkimättömällä tyylillään. Kolmantena henkilönä lavalla on nuori lahjakas sellisti Artturi Aalto, joka loihtii soittimestaan upeita säveliä ja hetkittäin siemailee joutilaana myös huikkaa kokispullosta. Tavallaan hän edustaa sitä kaunista nuorta miestä missä von Aschenbach lepuuttaa silmiään, mutta sitten toisaalta taas ei. Sanaakaan mies ei pukahda, vaan antaa soiton puhua puolestaan.


Tarja Simonen dekadenttinen lavastus on hieman yltäkylläinen, mutta rappioromanttisesti sopii tähän hieman ylikypsään miljööseen. Ikäänkuin kaikki olisi niin kypsää ja pehmeää, että alkaa jo tuoksua mädältä. Onko se taudin eltaannuttava löyhkä joka leijuu kaiken yllä, tukahduttaen ja pakahduttaen. Hieman semmoinen menneen maailman loisto, antiikkituoleineen ja pylväineen. Taustakangas on kuin rapistuneesta herraskartanosta, ja kattokruunukin kääritty kankaaseen. Minne asukkaat ovat poistuneet? Katosta valuu hienoa hiekkaa, kuin aika tiimalasissa, peittäen pikkuhiljaa lavaa alleen. Ja sitten se alati nouseva veden pinta! Vesialtaassa läpsytellään paljain jaloin ja kenkineen, ja pinta nousee vääjäämättä, hukuttaen kohta kaiken alleen, Venetsiassa kun ollaan. Aika kuluu...

Simone vastaa myös puvustuksesta ja se noudattelee samaa rapistuvan kaunista kaavaa. Von Aschenbach pukeutuu vaaleisiin luonnonväreihin ja silkkisen tuntuiseen pukuun, vanhan ajan herrasmies kun on. Myös Ville Toikan suunnittelemat valot antavat oman osansa hämyiseen tunnelmaan.


Kaikessa on viipyilevä ja runollinen ote, ja oivallinen musiikkivalikoima täydentää tätä erinomaisesti. Mutta yhtäkkiä Nina Hagenin vetämä My Way täräyttää aikamoisen muutoksen näytelmän verkkaisuuteen ja kauneuteen. Kuin särö peilissä.

Kieli on kaunista ja soljuvaa, runollista ja vanhahtavaa. Viipyilevä ja melankolinen tunnelma välittyy siitä samalla tavalla kuin lavastuksesta. Ohjauksen tempo on verkkainen muutenkin. Välillä on pitkiä aikoja, ettei lavalla tapahdu mitään, kaikki vain seisovat ja odottavat; kuuntelevat musiikkia. Kukaan ei puhu mitään. Tämä voisi unettaa ja vaivuttaa katsojan koomaan, mutta sen sijaan huomaan havahtuvani ja olevani entistä valppaampi. Outoa ja kiehtovaa. Sellainen jännityksensekainen odotus väijyy taustalla: tapahtuuko kauniin pojan ja van Aschenbachin välillä koskaan katseita kummempaa? Antiikin Sokrates ja Faidros käyvät dialogia kauneudesta ja rakkaudesta, ja sitä tässäkin sivutaan moneen kertaan.

Kansallisteatterin Kuolema Venetsiassa on pienimuotoinen helmi, joka jättää melankolisen ja lempeän surumielisen olon. Silti oloni on katarttisen puhdistunut ja seesteinen. Ah mitä teatteria; tämmöistä kun saisi aina! Esitykset jatkuvat onneksi vielä syksyllä!


Kuvien copyright Tuomo Manninen.Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti