Arktinen hysteria / Kansallisteatteri 16.3.2017

Muistan vieläkin Marko Tapion Arktisen Hysterian kaksi kirjaa vanhempieni kirjahyllyssä. Koskaan en niitä tullut lukeneeksi, mutta kirjan kansien fontti ja värit houkuttivat nuorta kirjahyllyn selaajaa. Mutta koska en tarttunut kirjoihin, oli minulle koko tarina tuntematon. Kuten kirjailija Marko Tapiokin. Taiteellisen Tapperin veljeskvartetin (Harri kirjailija, Kain kuvanveistäjä ja Yrjö lavastaja) vanhimmainen kirjoitti romaanien lisäksi näytelmiä. Ja vaikka Arktinen hysteria on ilmeisesti arvioitu hänen pääteoksekseen, sekin on vaipunut aika unholaan.

 Hotinen, Kahiluoto, Hirvikoski, Bergroth

Onneksi helmikuun alussa Kansallisteatterin ja WSOYn Bloggariklubilla valotettiin teosta ja tekijää tarkemmin! Vieraana olivat ohjaaja Atro Kahiluoto, näytelmän toinen dramatisoija Juha-Pekka Hotinen (toinen on ohjaaja), Kansallisteatterin (ja tämän näytelmän) dramaturgi Aina Bergroth sekä Kansallisteatterissa debyyttinsä tekevä Reija Hirvikoski, joka vastaa esityksen lavastuksesta sekä projisointien ja pukujen suunnittelusta.

Arktinen hysteria oli alunperin neliosaiseksi suunniteltu eepos, joka valitettavasti jäi kesken kirjailijan kuoltua vuonna 1973. Tämä teatteriprojekti on muhinut jo vuosia, ja nelisen vuotta sitten asia sovittiin teatterinjohtaja Myllyahon kanssa. Heti sen jälkeen Suomen Kirjallisuuden Seuran arkistoista löytyi aineistoja, myös 3 ja 4 osien luonnoksia ja muistiinpanoja. Marko Tapion kuoltua oli arkistoihin viety laatikkokaupalla tavaraa, joita kukaan ei ollut sen syvemmin tutkinut. Edes kirjailijan leski ja poika eivät olleet tietoisia sadastakuudestatoista liuskasta kolmososan tekstiä. Näytelmäprojekti sai uutta puhtia ja tekijät aineistoa! Ja me pääsimme hipelöimään kopionivaskaa tuosta aineistosta!

Tässä ne 116 liuskaa kolmatta osaa!

Juha-Pekka Hotinen oli ollut Arktisesta hysteriasta innostunut aina 1970-luvun lopulta, kun hän opiskelijana törmäsi kirjaan. Hän rinnastaa teoksen Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogiaan, kuvauksena suomalaisen keskiluokan syntymästä. Kirjailijan oma poika Janne Tapper ei halunnut ohjata teosta näyttämölle, vaikka teatteriohjaaja onkin. Siispä puikkoihin saatiin toinen kirjailijan tuotannon pitkäaikainen ihailija Kahiluoto. Hän pitää Marko Tapiota raikkaasti toisenlaisena suomalaisena kirjailijana.

Materiaalia oli paljon. Mutta miten työstetään kahdesta valmiista romaanista ja nipusta muistiinpanoja kokonainen ja toimiva näytelmä? Tekijät päätyivät "simultaaniteatterin" ratkaisuun eli kaikki eri aikatasot ovat kokoajan läsnä näyttämöllä. Tarttee tunnustaa nyt näytelmän nähneenä, että se oli katsojalle aika haasteellista. Tunnustan myös että lähdin katsomaan näytelmää Bloggariklubin inspiroimana.

Tekijät pohtivat myös miksei Marko Tapio ole niin tunnettu kirjailija kuin Väinö Linna? Ehkä teksti on vaikeampaa ja Arktinen hysteria sai aikoinaan huonon vastaanoton kriitikoilta, varsinkin pääkaupunkiseudun lehdissä. Tapion ihmiskuvan ankaruus, ja se että hän koitti ratkaista kaikki kirjallisuuden ongelmat yhdessä teoksessa, saattoivat myös vaikuttaa suosion vähyyteen.

"Alaston nuori tyttö syö humalassa raakaa kalaa" - tämä oli Marko Tapion avainlause. Sitä on hyödynnetty näytelmän mainosjulisteessa. Kyllä se huomion varastaa. Tosin näytelmässä ei valoteta lainkaan tätä, kuka tyttö on ja miksi hä syö raakaa kalaa, ja vieläpä päihtyneenä. Tiedon vei Tapio mukanaan hautaan.

Mutta millainen oli sitten itse näytelmä? Melkoisen sekava, ainakin näin tarinaa tuntemattomalle. Henkilöitä oli paljon ja monilla näyttelijöillä oli useita rooleja. Itse en ainakaan pysynyt kärryillä kuka oli kuka ja missäs ajassa nyt liikutaan, paitsi hetkittäin. Tämä on tarina isistä ja pojista, Björkharryjen hankalistakin perhesuhteista, ja samalla Suomen historiaa.

Insinööri Harry Björkharry (Timo Tuominen) on vastuussa patotyömaasta, jossa on vuoto. Työntekijät lakkoilevat ja vuotoa ei saada tukittua. Miehen pitäisi soittaa äidilleen ja pyytää rahaa palkkoihin, jotta miehet palaisivat ruotuun ja pato saataisiin pelastettua. Koska teos jäi kesken, meille jää ikuisesti arvoitukseksi mitä lopulta tapahtuu. Välillä hypätään katsomaan Björkharryn vanhempien tarinaa. Taisto Reimaluoto tekee hienon roolin isä-Viki Björkharrynä. Varakkaana äitinä nähdään Tarja Heinula. Muu ensemble Timo Torikka, Annika Poijärvi, Marja Salo, Heikki Pitkänen ja Petri Liski venyvät moneen.

Upea näyttelijöiden lavaorkesteri rytmittää menoa kilinällään ja kolinallaan, välillä työmiehet juopottelevat. Reija Hirvikosken monipuolinen lavastus ja puvustus kuvastaa hyvin 1960-lukua. Ja tässä oli ihanat musiikit! Siitä bonusta että käsiohjelmassa on listattu käytetty musiikki. Kiitosta muutenkin hyvästä käsiohjelmasta; siinä on monta kiinnostavaa kirjoitusta niin kirjailijasta kuin teoksestakin.

Hetkittäin lavalla näkyvät tyypit ovat karikatyyrimäisiä hahmoja, kuin ala-asteen näytelmäkerhosta. Tiedättekö tyylin: nyt tää vähän näyttelis näin, ja menis istumaan tähän ja olisi oikein teatraalinen... Siitä tuli outoa keveyttä tekstiin, joka ei muuten ole mitään kovin hauskaa. Jossain vaiheessa varsinainen näytelmä keskeytyy ja näyttelijät alkavat lukea tekstejä ja muistiinpanoja ja pohtimaan mitä tässä voisi seuraavaksi tapahtua.

Oli tämä kyllä aika erikoinen esitys. Olin hämmentynyt ja harvemmin teatterissa käyvä seuralaiseni myös. Mitä tässä tapahtui? Toisaalta joskus on ehkä hyväkin kokea sellaista mistä ei oikein ymmärrä mitään...

Tällä hetkellä Kansallisteatterissa pyörii kaksi liki samannimistä näytelmää. Lippumyymälästä meinasin saada väärän näytelmän käsiohjelman ja lämpiöissä pyöri hämmentyneitä ihmisiä lippujaan katsellen. Oli siellä selkeitä opasteita ja ainakin Pienen näyttämön lämpiöön tultiin huutelemaan, että Odysseia menee alakerrassa Willensaunassa. Siitä huolimatta ihmisiä oli tunkemassa väärään esitykseen. Nyt on selkeästi arktisuutta ilmassa!


Esityskuvien copyright Sakari Viika, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.