(On mullakin aika surkeita syitä katsoa näytelmiä!).
Ja kuten aina, Jamie oli nytkin tosi, tosi hyvä. Mutta ei kuitenkaan päätähti tässä Cole Porterin musiikin ympärillä pyörivässä musiikkinäytelmässä High Society. Keskiössä on aika ärsyttävä pimatsu Tracy, joka on menossa naimisiin yhtä ärsyttävän miehen George Kittredgen kanssa. Mutta sitten Tracyn ex-mies ilmaantuu paikalle sotkemaan kuvioita. Kuvioon kuuluu se että koko perhe tykkäsi kovasti C K Dexter Havenista, tästä Tracyn eksästä. Paikalle polttareihin pölähtää myös seurapiiritoimittaja Mike Connor ja valokuvaaja Liz. Siinä sitten juhlitaan, aika railakkaastikin, ja setvitään suhdekiemuroita. Kaikenlaisten mutkien ja kommervenkkien jälkeen tarinalla on onnellinen loppu.
Tracyn roolissa loisti mainio Kate Fleetwood, mitä olen aiemmin nähnyt NT:n King Learissa Learin tyttären Gonerilin roolissa. Oikein loistavasti esitti diivaa, itsekeskeistä ja hemmoteltua Tracyä. Itselle uusi tuttavuus oli hirvittävän hyvä (ja pitkä!) Rupert Young, joka oli rento ja reipas (ja kohtalonsa (= ilman Tracyä) kanssa sujut) Tracyn ex-mies. Ihanan raikas esiintyjä oli myös Ellie Bamber, Tracyn rasavillinä pikkusiskona. Tracyn kärsivänä äitinä (kärsivänä siksi kun mies on häipynyt jonkun pimatsun matkaan) Barbara Flynn, jota olen nähnyt niin NT:n King Learissa kuin Donmarin Versaillesissa. Ikisuosikkini Jamie Parker oli renttumainen ja hulivili toimittajaketku Mike, joka retkahtaa Tracyyn, mutta on lopulta kuitenkin ihan kunnon mies. Jamie oli taas loistava laulaja ja tanssija, ja piti kaikinpuolin pilkettä silmäkulmassa.
Erityismaininta orkesterin kapellimestari/pianisti Theo Jamiesonille, joka aloitti koko illan vetelemällä flyygelistä kaikki mahdolliset yleisön huutelemat toivebiisit Happy Birthdaystä Great Balls Of Fireen. Mikä pianovirtuoosi! Juttelee katsomon kanssa, laulattaa ihmisiä, mikä showmies!
Perheen muut naiset haluaisivat Dexterin pelastavan Tracyn kuivalta ja tylsältä tulevalta ukolta, mutta Tracy ei lämpene. Dexter ja Tracy ovat kuin Shakespearen Paljon Melua Tyhjästä -näytelmän Benedick ja Beatrice, jatkuvaa naljailua ja kuittailua. Mutta tunteet eivät ole kuolleet heidän väliltään, miten liikuttavaa.
Toisessa näytöksessä sitten oli mainio kun Mike ja Dexter vetävät duettona Well, Did You Evah! Mainio ja hyvin paljon svengaavampi kun leffaversiossa (jota en ole kyllä nähnyt, mutta katselin vähän YouTube pätkiä). Nähdään huikeita pianokuvioita ja sokkona soittamista ja kahdella flyygelillä kaksintaistelua! Ja pianon päällä steppaamista. Mitkä bileet!! Aamuneljältä ollaan aamu-uinnilla ja kaikki juoksevat pitkin poikin lavaa etsimässä toisiaan. Tracyn krapula on aamulla katsomoonkin asti käsinkosketeltava. Esitys loppuu häihin, niinkuin kaikki tiesivätkin...
Tykkäsin kovasti miten tässä hoidettiin rekvisiitan vaihdokset ja muut. Ensinnäkin kiinteämmät rakenteet kuten flyygeli (niitä oli yhdessä vaiheessa lavalla kaksikin kappaletta) ja pöydät sun muut, nousivat lattiasta suoraan ylös. Siis niiden kannet olivat integroitu lattiaan. Mutta sitten Lordien perheen henkilökunta (iso joukko palvelijoita, kamarineitoja, hovimestareita sun muita) aina kiikutti ja toi ja vei tavaroita, laulaen ja tanssien tai mitä milloinkin. Tämähän siis sijoittuu 1930-luvun loppuun Amerikan Long Islandin rikkaiden ja "tärkeiden" ihmisten maailmaan, jossa palveluskuntaa piisasi. Tässä oli kyllä tosi näyttäviä pukuja ja tanssikohtauksia muutenkin.
Maria Friedman ohjasi tämän kaikinpuolin viihdyttävän ja svengaavan esityksen. Harmillisesti katsomossa oli tilaa kovastikin, mutta ei se kyllä menoa haitannut. Yleisö tuntui tykkäävän kovasti, ja minäkin tykkäsin kauheasti, vaikken olekaan niin kauheasti jazzin ystävä.
Aina yhtä iloinen Jamie Parker
Stage doorilla ei ollut kauheaa ruuhkaa, ja Jamie & Rupert jaksoivat jutella aika kauankin ihmisten kanssa. Jamie ilahtui mustikkasuklaista joita vein. Ja Rupert jaksoi väännellä itseään samalle tasolle että mahtuu kuvaan. Harmi kun Kate Fleetwoodilla oli vieraita ja se kävi siinä ovella vaan poikkeamassa pikaisesti kylpytakissaan.
Hertsyykkeli kun Rupert Young oli pitkä.
Esityskuvat Johan Persson, muut omia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti