Sen verran on tainneet kyyneleet kuivata nyt, että pystyy jotain kirjoittamaankin aiheesta. Huomenna sitten lisää joku jäsenneltykin ajatus. Mua vaivaa (tai lähinnä tietokonetta vaivaa) toimimattomuus, eli vaikka se silloin tällöin suostuu jopa käynnistymään, niin nettiin ei pääse. Joten blogistin on hankala saada mitään päivisin kirjoitettua ilman konetta, ja iltaisin on tällä viikolla menoa joka ilta.
Kuten jokainen tämän blogin vakituisempi tai pitkäaikaisempi lukija saattaa tietää ja muistaa, on tämä näytelmä mulle tärkeä ja rakas. Niin rakas, että suomalaista versiota on odotettu pelonsekaisin tuntein.
Mutta turhaan pelkäsin; olisi pitänyt uskoa ja luottaa vaan ammattilaisiin. Toissaviikkoinen juttutuokio ohjaaja Otso Kauton ja pääosatähti Jyrki Mänttärin kanssa tosin hieman mun jännittyneitä fiiliksiä lievittikin (kyllä siitäkin on muuten postaus tulossa!).
Kyseessä on nimittäin yksi vuoden teatteritapauksia tässä maassa, sen verran ainakin voin nyt ensi-illasta kotiuduttuani sanoa. TTT on tehnyt aivan uniikin tuotannon, vaikka olisikin voinut mennä helpompaa tietä ja lainailla Lontoon National Theatren esityksestä toteutustapoja. Hyvin erilaisilla linjoilla mennään siis. Ja se on hyvä!
Epäilin myös Jyrki Mänttärin soveltuvuutta 15 vuotiaan Christopherin osaan. En epäile enää, vaan vajoan Mänttärin eteen polvilleni ylistämään tämän esitystä. Kuvittelin ettei Luke Treadawayn tulkintaa voi KUKAAN ylittää, ja ei voikaan. Mutta kovin kauaksi ei tämä siitä jää. Taas kerran, omia polkuja kuljetaan.
Kymmenen pistettä siis Tampereen Työviksen työryhmälle ja ohjaaja Otso Kautolle rohkeasta ja visuaalisesti näyttävästä kokonaisuudesta!
Lisää ajatuksia nukuttuani ensin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti