Rakkauslaulu / Tampereen työväen teatteri 13.9.2014

Pidän kovasti Abi Morganin teksteistä, mutta se oli toki vain yksi syy mennä katsomaan tämä TTT:n uutuusnäytelmä.

TTT:n Rakkauslaulun tarina on aika koskettava ja surullinen, mutta iloisia hetkiä on niin paljon mukana ettei ihan vetistelyksi mene. Ja harvinaista kyllä, omat silmät pysyivät kaikesta huolimatta kuivina! Sellainen katkeransuloinen kokonaisuus yhden pariskunnan yhteiselämästä kymmenien vuosien ajalta.

Alussa hieman häiritsee, että näin pienellä ja intiimillä näyttämöllä pitää käyttää mikrofoneja. Mutta ei niitä taidetakaan käyttää kun muutamissa kohtauksissa, että ääni kuuluu ääniefektien/musiikin yli. Hyvä niin. (Mulla on lievä allergia puheteatterin mikityksistä).

Kahdella näyttelijäsetillä mennään eli Jaana Oravisto esittää Maggieta vanhana ja Heidi Kiviharju nuorena. Vanha Billy on Pentti Helin ja nuori Janne Kallioniemi. Kaikkia on tullut vuosien varrella nähtyä TTT:n esityksissä paljon, ja kaikki ovat erittäin päteviä ja taitavia näyttelijöitä. Menneisyys (tai ne suhteen alkuvuodet) ja nykyisyys (suhteen loppuhetket) limittyivät ihan hirveän hienosti toisiinsa. Siirtymisiä tapahtui kaapin kautta ja miten milloinkin, mutta aina saumattomasti ja sujuvasti. Varsinkin se kottaraisparvi toimii upeasti!

Kaunis ja intiimi lavastus (a'la Jyrki Seppä) toimii hyvin. Kellariteatteri on yksi mun suosikkinäyttämöitä, ja sinne sopii juuri tämmöiset pienimuotoiset ja hillityt esitykset kuin nenä päähän. Maggien ja Billyn koti parvekkeineen ja pihoineen sekä etualan persikkapuineen pysyy liki samana koko ajan. Pienillä tavaroilla sitä saadaan hieman muuttumaan. Talo on kokoajan läsnä, melkein kolmantena henkilönä näytelmässä. Se on nähnyt kaiken neljänkymmenen vuoden aikana. Valoilla ja ääniefekteillä ja musiikilla saadaan luotua kaunista, harrasta ja hämärää tunnelmaa. Samuli Reunanen ohjaa porukkaa varmalla, mutta herkällä kädellä.

Pikkuhiljaa esityksestä kuoriutuu esiin uusia tasoja, kun henkilöiden elämäntarina avautuu. Ensirakkauden huumasta, siitä kuinka he muuttivat tähän isoon taloon, keskelle ei-mitään ja vieraaseen maahan. Miten Billyn ura hammaslääkärinä urkeaa ja miten Maggie pikkuhiljaa alkaa itsekin käymään töissä, ja muutenkin kodin ulkopuolella. Mitä muutokset tekevät heidän suhteelleen, vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Miten he edelleen ovat vielä yhdessä, kaiken kokemansa jälkeen. Miten se yksi isoin ja kipein asia hiertää välejä, mutta vanhemmiten siihen on jo sopeuduttu.

Ja lopulta se simppeli totuus: miten nuorena kaikki on vielä edessä - ja vanhana se onkin jo jäänyt taakse.

Vaikka tarina tuntuu ehkä kohtuuttomaltakin hetkittäin, niin se on sitä ihmisen arkea. Näiden ihmisten. Maggieen ja Billyyn kiintyy jollain läheisellä tavalla reilun kahden tunnin esityksen aikana.

Pikkuhiljaa katsojille kerrotaan enemmän siitä mitä lopussa tulee tapahtumaan. Toinen valmistautuu kuolemaan, ja haluaa lähteä puhtaalta pöydältä. Ja vaikka katsoja tietää mitä lopussa tapahtuu, niin surullista se on silti. Mutta toisaalta helpottavaakin. Se kipu, se lääkemäärä, se tietoisuus että kaikki on kohta ohi.

Se Billyn argumentti, että ei ole mitään järkeä mennä töihin ja jäädä heti äitiyslomalle, kuulostaa jälkikäteen ajateltuna hyvin julmalta, mutta molemmat ovat lapsensaannin suhteen hyvin optimistisia. Tulevista lapsista puhutaan Sinappina ja Teekuppina. Naapuri-Josien Adam-pojan hoitaminen tuo hieman helpotusta lapsikuumeeseen. Adam, joka osoittautuu tulevaisuudessa varsin tärkeäksi hahmoksi pariskunnan elämässä.

"Ei kaikkea ole koskaan sanottu. Aina on vielä jotain sanottavaa". Niinhän se menee. Eikö se riitä että heillä on toisensa?

Näytelmä on mahdollista vuokrata tai ostaa myös Digital Theatresta, jos haluaa nähdä toisenkin version ja englanniksi. Mun on se pitänyt sieltä hankkia jo pitkään, mutta toivon mukaan lähiaikoina ehdin ostaa ja katsoa.


Kuvien copyright Kari Sunnari/TTT