Henrik Ibsenin klassikko Nukkekoti, tällä kertaa Mikko Roihan ohjaamana KOM-teatterissa. Ja muutenkin hieman erilaisena tulkintana. Nyt ollaan miesparin kotona, jossa Noran sijasta näemme nuoren ja trendikkään Aronin, jota Aleksi Holkko mestarillisesti tulkitsee, sekä tämän hieman iäkkäämmän, ja melko konservatiivisen puolison Heikin (Niko Saarela).
Punertavilla vanerilevyillä sisustettu pelkistetty kotinsa (lavastus myös Roihan käsialaa) tarjoaa raamit pariskunnan suhteelle, jossa kaikki ei ole siltä miltä näyttää. Töihinsä uppoutunut Heikki kontrolloi nuorta, hieman huithapelin oloista puolisoaan, ja tämä joutuu syömään karkkiakin salaa. Pääpiirteittäin juoni noudattelee Ibsenin teosta, mutta Roiha on sovituksessaan ottanut omia vapauksia, tuttuun tyyliinsä. Lopputulema on hienoa teatteria, mutta hieman myös sekavaa. Juonenkäänteitä piisaa, outoja henkilöitäkin lavalla käy (joiden yhteyttä esitykseen pohdin) ja kun Aron saa lopulta tarpeekseen, tulee myös suhde tiensä päähän. Matkan varrella Aron selkeästi kasvaa ja kypsyy persoonana, ja Holkko tekee kyllä tosi hienoa työtä lavalla. Mitkä tanssimuuvit!
Myös Markus Riutun esittämä Frank on mainio tyyppi, jos kohta lämpenen tälle henkilölle hitaasti. Frank bileasussaan on mainio; muutenkin Riitta Röpelisen pukusuunnittelu ansaitsee kiitosta. Vilma Melasniemi Aronin lapsuudenystävänä Kirsi Lindéninä on jotenkin jumahtanut menneeseen uutta suuntaa hakiessaan. Mutta tyrmäävät asusteet! Jani Rapon äänisuunnittelu ja myös musiikkivalinnat loivat tunnelmaa. Herrmanin elokuvasävellykset sopivat tunnelmaan hyvin.
Tapahtumat sijoittuvat joulunpyhiin ja siitä saadaan irti kaikenlaista, alun tonttuleikeistä alkaen. Työnarkomaani-Heikillä ei tunnu olevan oikein aikaa mihinkään työn ulkopuoliselle asialle, ja niinpä työt vyöryvät kotiin monella eri tavalla. Tiina Weckström on aina mainio lavalla, mutta hänen Nielseninsä on aika outo hahmo, puhumattakaan aurinkolasisesta "hiihtäjästä". Aron sotkeutuu tahtomattaan (ja vähän omaa hölmöyttään) liian haasteellisiin kuvioihin. Välillä lavalla on suomifilmimäistä draamaa ja ylinäyttelemistä, ja sitten taas kummaa kohellusta. Kaikki ovat omalla tavallaan itsekkäitä ja myös onnettomia, ja luottamus ihmisten välillä on kateissa.
Heikille ei mene asiat jakeluun sitten millään. Tavallaan ymmärrän näitä, ja sitten taas en. Aron vaikuttaa hemmotellulta ja rasittavalta, mutta joku selitys tulee lapsuudesta ja hyväksynnän hakemisesta. Aronin ratkaisun jälkeen Heikki ei tunnu vieläkään käsittävän mitä tässä tapahtuu. Hän näkee heidän parisuhteensa ilmeisen toimivana, mutta Aron kokee olevansa alistettuna ja Heikin armoilla. Ärsyttäviä tyyppejä.
Tavallaan pidin tästä tulkinnasta, se antoi paljon pureksittavaa. Mutta sitten se myös ylitti monta kertaa ärsytyskynnyksen: miksi ne nyt noin toimii? Mikseivät ne voi kommunikoida? Ja mikä on tämä Pohjanmaa-aspekti, johtuuko se seudun konservatiivisesta maineesta vai mistä? Koska se kasvojen menettäminen, yhteiskunnan hyväksyntä, sopivat arvot, nehän ne on tärkeitä teemoja. Mitä muut oikein sanoo!
Esityshän on silloin hyvä kun se herättää ajatuksia, keskustelua, suuria tunteita johonkin suuntaan. Olin vaikuttunut monesta asiasta, mutta jäin lopulta hieman hämmentyneeksi. Roiha tarkastelee yhteiskunnallisia teemoja ja taas kerran tuoreistaa vanhan tekstin onnistuneesti.
Esityskuvien copyright Noora Geagea.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
