Hetkinen piti miettiä että muistankos juonen (tai siis, murhaajan) mutta kyllä mä sitten muistin. Onneksi se ei haitannut menoa lainkaan, sillä Laura Raatikaisen suomentama ja Antti Mikkolan ohjaama Idän pikajunan arvoitus piti otteessaan hienosti. Agatha Christien suljetun tilan mysteeri ilmestyi 1934 ja Ken Ludwigin näytelmäsovitus Christien perikunnan pyynnöstä 2017, aika tuoretta tavaraa siis. Kirjan henkilöitä on poistettu ja yhdistelty näytelmäsovitukseen, joka jättää muutamia hieman hassuja ratkaisuita (miksi ruotsalainen lähetystyöntekijä matkustaa prinsessan kanssa, tai miten kreivitär onkin samalla myös lääkäri). Mutta ei anneta pikkuseikkojen häiritä, vaan heittäydytään junamatkan, ja murhamysteerin, riemuihin!
Tarinahan menee näin: juna lähtee puksuttamaan Istanbulista kohti Pariisia, kyydissään mestarietsivä Hercule Poirot (Ville Majamaa) ja kansainvälinen joukko kaikenlaisia 1-luokan matkustajia. Aluksi katsojille esitellään hahmoja, osa jo istanbulilaisen hotellin aulassa. Lumisateen tihentyessä (kas miten sopivasti ensi-ilta oli ajoitettukaan, Pirkanmaata piinaavan lumimyräkän keskelle, täydet pisteet Tampereen teatterille ajoituksesta) juna juuttuu kinokseen, ja samaan syssyyn tapahtuu murha. Poirot joutuu hieman vastentahtoisesti sitä selvittämään, ja vuorotellen katsojan epäilyt kohdistuvat eksentrisiin matkustajiin. Joiden välillä on toki monenlaisia jännitteitä.
Oliko murhaaja junayhtiön pomo ja Poirotin kamu monsieur Bouc (Kai Vanne)? Vai kenties salaperäinen kotiopettajatar Mary Debenham (Pia Piltz)? Vai vaitonainen ja nukkavieru yksityissihteeri Hector MacQueen (Jukka Leisti)? Junassa matkustaa myös teräväkielinen maanpaossa elävä prinsessa Dragomirov (Tanjalotta Räikkä) ja huikentelevainen ja viinaanmenevä Helen Hubbard (Elisa Piispanen) sekä syvästi uskonnollinen lähetystyöntekijä Greta Olsson (Anna Ackerman) - voisiko jollakulla heistä olla syynsä murhata väärällä henkilöllisyydellä matkaava niljake. Vai oliko se sittenkin kiivasluontoinen eversti Arbuthnot (Ville Mikkonen) tai kreivitär Andrenyi (Aino Karlstedt)? Eikä junahenkilökuntaakaan voi sulkea epäilyiden ulkopuolelle - konduktööri Michel (Arttu Ratinen) voi myös olla murhaaja.
Katsojalle syötetään vihjeitä samaan tahtiin kuin Poirotille, mutta toki meillä ei ole ihan samanlaisia pieni harmaita aivosoluja kuin tällä, joten ratkaisua saamme odotella aina loppuhuipentumaan asti. Mutta sitä ennen on monta kuulustelua, ahaa-elämystä, väärää johtolankaa jos kohta oikeitakin ja vielä toinenkin murhayritys. Ja kaiken aikaa lumisade sakenee, yhteyttä Zagrebiin ei saada ja kaikki matkustajat ovat vaarassa!
Näytelmän tempo on välillä aika verkkainen, pitäähän toki Poirotin saada työskennellä rauhassa.
Näyttelijäntyö oli vallan laadukasta, tottakai. Eniten minuun kolahti Tanjalotta Räikän ja Elisa Piispasen räväkät naiset, joilla oli sana hallussaan. Ville Majamaa on toki aina todella taitava, mutta nyt hänen Poirotinsa oli sellainen tasainen perussuoritus. Ehkä istuin liian kaukana (parven viidennellä rivillä) enkä nähnyt kaikkia pieniä eleitä ja ilmeitä. Se että fyysisesti iso Majamaa ei ihan istunut pienikokoiset Poirotin saappaisiin ei minua häirinnyt, teatterissahan ei tämmöisillä seikoilla ole väliä. Vielä huomio että jestas kun Ackerman osaa kiljua!
Teppo Järvinen on toteuttanut työryhmänsä kanssa upean lavastuksen. Hieno 30-lukulainen art deco-koristeornamentti toistuu niin alun hotellin aulassa kuin junassakin, jatkuen näyttämön ulkopuolellekin. Itse juna sitten, monta erilaista elementtiä, niistä saadaan ravintolavaunu, hyttikäytävä ja pienellä laajennuksella myös murhahytti. Aivan käsittämättömän nerokasta ja taitavaa työtä! Paljon pieniä kauniita yksityiskohtia, kuten pienet lampetit ja naisten hattulaukut. Bravo!
Autenttisuutta junamatkustukseen tulee hienosta valosuunnittelusta (Tiiti Hynninen) ja äänistä (Hannu Hauta-aho). Projisoinneilla (Hynnisen luomuksia nekin) tehdään lumisateet ja muut, mutta matkustajien = epäiltyjen kasvojen ylenmääräinen projisointi alkoi vähän loppua kohti jo ärsyttää. Mutta visuaalisesti tämä oli kokonaisuutena todella komeaa katsottavaa ja kuunneltavaa.
Äänisuunnittelussa oli jo heti alusta asti synkkä tatsi, jousia ja pianomusiikkia hillityn harkitusti, kokoajan siellä taustalla luomassa pahaenteistä tunnelmaa. Poirotin ladellessa loppuratkaisuaan, Beethovenin 7. sinfonian hidas osio pianosovituksena tahdittaa tätä. Aivan nappivalinta.
Oma lukunsa ovat Mari Pajulan suunnittelema puvustus. Ihanaa pukudraamaa jossa sukelletaan suoraan sinne 30-luvulle. On iltapukua ja timantteja, napakkaa uniformua ja kauniisti leikattuja miestenpukuja. Kun tehdään periodidraamaa niin tehdään sitten kunnolla. Myös Erja Mikkolan loihtimat peruukit, kampaukset ja maskeeraus olivat näyttäviä.
Kyllä tämä pikajuna tempaisee hienosti mukaansa, jo hyvin elokuvallisesta alustaan alkaen. Varsin toimiva murhamysteeri, jossa on kaikki elementit kunnossa. Lopuksi voi jäädä pohtimaan tapahtuiko ja toteutuiko oikeus, sitä se Poirotkin pohti.
Esityskuvien copyright Maria Atosuo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti