Hyvä tarina on hyvä tarina, vaikka sen voissa paistaisi. Milja Sarkola on tällä kertaa tarttunut Laura Lehtolan vuonna 2020 ilmestyneeseen kirjaan, ja yhdessä he ovat dramatisoineet siitä pienimuotoisen intiimin, toimivan ja kauniin draaman. Minä valitsin sinut kertoo yhden pitkän parisuhteen tarinan, alusta loppuun. Matkan varrelle mahtuu vaikka ja mitä, appivanhemmista syrjähyppyihin, opiskeluista mielenosoituksiin. Tavallista arkea siis.
Näytelmä on pitkä, liki kolme tuntia. Voisi sanoa että aivan liian pitkä, mutta toisaalta, kertaakaan en pitkästynyt tai ajatellut että loppuisipa jo. Dialogi oli nautinnollista ja samaistuttavaa, henkilöhahmot herkullisia, kiinnostavia ja heihin kiintyi helposti. Luin kirjan heti tuoreeltaan ja tykkäsin siitäkin. Tavallisesta arjesta voi olla haastavaa saada hyvää ja toimivaa draamaa, mutta Minä valitsin sinut onnistuu kyllä hyvin. Mukana on myös surullisia ja haikeita hetkiä, kun asiat eivät menekään kuten haluaa tai toivoo. Mutta myös paljon huumoria ja hulluttelua. Laatudraamaa siis.
Elisa (Misa Lommi) on säntillinen, maalta muuttanut, ehkä jopa hieman tiukkapipoinenkin kauppatieteen opiskelija, joka on pidättyväinen ja hillitty. Sen sijaan Saara (Wenla Reimaluoto) on hupsutteleva boheemi, josta tulee taiteilija, tietenkin. Sattuma heittää heidät samaan opiskelijakämppään ja siitä alkaa ystävyys, joka syvenee myöhemmin intohimoiseksi rakkaudeksi. Vuodet kuluvat, Elisan tavalliset vanhemmat pitävät Saaraa vain ystävänä, arki rullaa, intohimokin hiipuu arkiseksi parisuhteeksi. Perheen perustaminen on kiemuraisempaa kuin "normaalisti", mutta muuten eletään tavallista perhe-elämää.
Lommi ja Reimaluoto ovat molemmat loistavia rooleissaan, niin erilaisina hahmoina ja niin symppiksina, kumpikin omalla tavallaan. Emilia Erikssonin mainio pukusuunnittelu korostaa hienosti naisten eroja. Elisa on alusta asti siististi pukeutuva bisnesnainen siinä missä Saara kulkee kauhtuneissa collegehousuissa ja tukka sekaisin.
Pidin siitä miten asioille annetaan aikaa kehittyä rauhassa eikä vain pikakelata kaikkea nopeasti. Tässä se liki kolmen tunnin kesto auttaa; ei ole kiire mihinkään. Kun toisessa näytöksessä mukana kuvioissa on myös Matias-poika (aivan mainio Hanna Raiskinmäki) niin perheen dynamiikka muuttuu. Kaikki ei enää ole niin auvoista ja pilvenhattaraista, on riitoja, konflikteja ja muuta säätöä. Arjen riennoissa parisuhteen vaalinta on jäänyt sivuun, Elisa on kiireinen uranainen ja Saarakin menestynyt kirjailija. Toisen äidin asema lapsen arjessa on haastavaa.
Kuviot muuttuvat kun väitöskirjantekijä Antti (Pyry Nikkilä) haastattelee Saaraa sateenkaariasioista ja pikkuhiljaa he tutustuvat enemmänkin. Alunperin Lehtola ja nyt Sarkola kuvaavat Helsingin 2000-luvun lesbopiirejä ja -bileitä tarkkanäköisesti ja myös hauskasti. Näihin takaumiin päästään kätevästi Antin haastattelujen kautta. Saaralla on käsinkosketeltavan vaikeaa omien tunteidensa ja syyllisyydentuntonsa kanssa kun ei pääse irti Antista ja kotona keskustellaan toisen lapsen hankinnasta, ja lisääntymisklinikkakin painostaa. Se avuttomuus ja herkkyys, Reimaluoto on huikean hyvä!
Päähenkilöiden lisäksi mukana oli monta muutakin herkullista hahmoa. Elisan hyväsydämiset vanhemmat (Kaisa Torkkel ja Unto Nuora) ovat tosi symppiksiä, ja äiti on mummomainen hössö. Kun heille selviää naisten suhteen todellinen laatu niin pienen nikottelun jälkeen asia on ok. Siitä ei tehdä numeroa. Isä alkaa kertoa "miesten juttuja" Saaralle, kaikkea teknistä ja remppahommaa, mitä on hauska seurata. Vappu Nalbantoglu ja Katiana Chatta täydentävät näyttelijäryhmän. Baari- ja bilekohtauksissa sekä Pride-piknikillä on oivallisia pieniä sivuhenkilöitä.
K. Rasilan lavastus muuntuu nopeasti opiskelijakämpästä kahden hyvin toimeentulevan ihmisen hillityksi kodiksi, ja kahvilaksi, Antin asunnoksi, Pride-bileiksi - lavasteseiniä siirtämällä. Pyöröä käytetään myös hyvin. Kari Leppälän valosuunnittelu luo kuvioita ja sektoreita lavalle, ne ovat sopivan yksinkertaiset ja vaikuttavat. Aleksi Sauran musiikki ja äänisuunnittelu luo harmonisen taustan esitykselle
Vieressäni istui noin kolmekymppinen pariskunta joilla ei ollut tietoa että näytelmä kertoo naisparista. Heidän kommentointiaan oli hauska kuunnella, ja parasta oli toki että selvästi tykkäsivät. Oivallista laatudraamaa, niin mikäpä tämmöistä on katsellessa.
Esityskuvien copyright Ilkka Saastamoinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti