lauantai 10. joulukuuta 2022

Patruunatehdas / Seinäjoen kaupunginteatteri 9.12.2022

Lapuan patruunatehtaan räjähdys 1976. Itse olin tapahtuman aikana vajaa 6-vuotias, eli minulla ei ole mitään omakohtaisia mielikuvia tapahtuneesta, ei edes uutisista. Ehkä vanhempani varjelivat asialta, en tiedä. Mutta tosi monella tuntuu olevan vahva muistikuva asiasta, lapsuuden isoja uutisia. Tämä "uutisaukko" oli yksi motiivi mennä katsomaan esitystä: halusin tietää mistä siinä kaikessa oli kyse ja miten se vaikutti ihmisiin.

Selvisihän se, ja paljon muutakin. Anne Koski-Woodin kirjoittama ja Panu Raipian ohjaama Patruunatehdas on sekä tribuutti tapahtuneelle tragedialle että ansiokasta laatudraamaa. Koska en juurikaan tiedä siitä mitä tapahtui, kaikki käänteet tulevat yllätyksinä. Juoni vetää hyvin, palaset loksahtavat kohdilleen, visuaalisesti näyttävää ja hienosti näyteltyäkin. Vaikka siellä on muutama isompi rooli niin ennenkaikkea tämä on hyvän näyttelijäensemblen juhlaa.

Matti Pekkasen kaunis lakeuksia kuvaava videosuunnittelu limittyy hienosti Teemu Loikaksen lavastukseen. Videolla uiva Anni siirtyy saumattomasti lavalle. Liikutaan useassa aikatasossa ja monen ihmisen kohtaloa tulee tarkasteltua normaalissa arjessa, ennen kriisiä ja sen jälkeen. Moni sai onnettomuudessa surmansa, mutta moni jäi myös henkiin. Kuka mitenkin asiaa käsitteli, koska kaikkiin paikkakuntalaisiin sillä joku kosketuspinta oli. Kaikki menehtyneet olivat jonkun siskoja, äitejä, lapsia, naapureita, työkavereita tai muuten tuttuja. 

Pikkuhiljaa tapahtumia keritään auki, moni asia esimerkiksi patruunatehtaan työturvallisuudessa herättää kysymyksiä. Mutta aika oli toinen, ei työturvallisuteen tai henkilöstön perehdyttämiseen saatikka lupa-asioihin perehdytty niin tarkasti. Aika hurjaa kuitenkin huomata että onnettomuus olisi ollut ehkäistävissä - hämmentävän paljon laiminlyöntejä ja puutteita sitä ennen tapahtui.

Elina Vättö vastaa hienon autenttisesta pukusuunnittelusta. 1970-luvun muoti kukkakuoseineen ja leveine lahkeineen on nostalgista katsottavaa ja sitten toisaalta taas modernimpaa tyyliä. Toimivaa. Hiljainen vaatteiden ripustus alkupuolella on hyvin vaikuttava kohtaus. Ylipäätään se kuolleiden ja loukkaantuneiden mittakaava on vaikea käsittää mutta konkreettiset luvut tuovat asioille mittasuhteet. Itse räjähdys on vaikuttava ja hyvä näyttö valo-, ääni-, video-, ja lavastussuunnittelijoiden yhteistyöstä. Ne katosta riippuvat vaatteet on varsin vaikuttava lavastuksellinen yksityiskohta.

Koko näyttelijäjoukko on hyvässä vedossa. Marjut Sariolan esittämä mummo on huolehtiva ja perheen matriarkka tyttären (Mari Pöytälaakso) päästessä tehtaalle töihin ja tukipilari tyttärentyttärelle Annille (Annika Junno, lapsena Venla Niemistö/Kerttuli Kivimäki) räjähdyksen jälkeen. Jotenkin tämä on enemmän naisten näytelmä, vaikkakin Jani Johansson Annin isänä ja  Esa Ahonen tehtaan esimiehenä tekevätkin hienot roolityöt. 

Ensimmäisessä näytöksessä käytiin läpi taustat, esiteltiin ihmiset, mitkä asiat johtivat räjähdykseen sekä itse onnettomuus. Väliajalla mietin että mitä toiseen näytökseen enää jää. Vaan sittenhän asioita vasta puitiinkin. Mitä lehdet kirjoittivat, mitä tutkimuksissa löydettiin. Miten ihmiset selvisivät henkisesti, mikä oli se taakka jälkipolville. Kaikki alkaa tietenkin herkästä hautajaiskohtauksesta, joka saa kyllä kyynisemmänkin katsojan nieleskelemään. 

Tutkinnan kiemuroita kuunnellessani ihmettelen aivan mykistyneenä miten ihmeessä patruunatehdas oli räjähdysainelain ulkopuolella?? Ei vaan mene mun tajuntaan, mutta vajaa 50 vuotta sitten kaikki oli näemmä mahdollista. Sekin, että ajateltiin surun olevan niin pyhää ettei surevaa saa häiritä. Vaikka suru oli kollektiivista ja koko maan kattavaa, niin jäivätkö orvot ja lesket ja surevat perheet kuitenkin aika yksin. 

Patruunatehdas menee tunteisiin, kertoo monen ihmisen, yhteisön ja jopa osittain kansakunnan tarinaa. Se kertoo myös suomalaisen miehen puhumattomuudesta, miten tunteita ei osata ilmaista. Se kertoo öljykriisin aikaisesta Suomesta kun kouluttamattomatkin naiset menivät joukolla töihin, puoliso kohdattiin tanssilavalla ja mummin kanssa saatettiin katsoa tähtitaivasta ja unelmoida paremmasta maailmasta. 

Tämä on tärkeä näytelmä ja hienoa että Seinäjoella toteutetaan näitä alueen "omia" tärkeitä (ja vaikeitakin) aiheita teatterin keinoin. Kuten muutama vuosi sitten Lapualaisooppera. Erityisen sopivaa katsottavaa meille jotka eivät tapahtumasta juuri mitään tiedä tai muista, mutta ennenkaikkea heille jotka muistavat ja keitä patruunatehtaan räjähdys omakohtaisesti on koskettanut.


Esityskuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti