Samuli Roininen on taitava tanssija ja koreografi, joten on ihan itsestäänselvää että halusin nähdä hänen sooloteoksensa Aavevedoksia. En tiennyt mitä odottaa, ja se olikin hyvä asenne: mennä katsomaan kaikki aistit auki ja mieli tyhjänä. Vajaassa tunnissa pääsin mukaan upealle matkalle, sain sukeltaa johonkin ihan toiseen ulottuvuuteen. Tunnelma oli seesteinen, kaunis, meditoiva ja virkistävä.
Poikkeuksellisesti Aavevedoksia koettiin Tanssiteatteri MD:n pienessä harjoitussalissa, ja meitä oli paikalla vain kourallinen katsojia. Tämä esitys todellakin tuli iholle, mutta ei mitenkään ahdistavasti tai liian intiimisti. Pieni tila täynnä pieniä mustia kapeita laatikoita, ja niiden välitse Roininen löytää tiensä. H i t a a s t i mutta vääjäämättä. Nyt ei ole kiire mihinkään. Liike on samaan aikaan hyvin kontrolloitua että soljuvaa. Erityisesti käsien liikkeet vangitsevat katseeni.
Loisteputkivalot eivät tunnu kylmiltä tai kalseilta, vaan nekin sopivat kokonaisuuteen. Yhdessä peiliseinien kanssa tästä tulee samaan aikaan hieman kliininen että muuntuva ympäristö. Samuli tanssii ja liikkuu sortseissa, t-paidassa ja pipossa, hyvin arkisen näköinen asustus, mutta toimii hyvin. Vähän kapinallista henkeä myös. Mustat särmiöt ovat tuttuja jo MD:n Aavevieraat-teoksesta, ja näen kyllä samankaltaisuuksia näiden kahden hienon teoksen välillä, vaikka niissä paljon eroja onkin.
Hypnoottisen kaunis James Murrayn elektroninen musiikki (Killing Ghosts) ja Henry Puolitaipaleen äänisuunnittelu tuovat oman panoksensa meditatiiviseen elämykseen. Välillä nautimme hiljaisesta puheesta (Laura Ulmasen englanninkielinen essee The Gaze) ja monenlaisista ihmisenkin tekemistä äänistä. Englanninkielistä puhetta kuiskaten, sanat soljuvat eteen kuin muistin pisaroita. Hetkittäin meitä pyydetään sulkemaan silmät ja teenkin niin. Mutta silloin en näe Roinisen poikkeuksellisen hienoa liikettä. Se etenee tilan toiselta laidalta toiselle. En edes pelkää mustien palikoiden kaatumista, koska kaikki on niin kontrolloitua. Kehonhallinta korostuu, koska liike on niin verkkaista.
Palikoista voi myös koota erilaisia pyramidimuodostelmia ja niistä tulee kiinnostavia ääniä. Maa hengittää meidän allamme, asfaltin alla. Ajantaju katoaa kokonaan jonnekin pois, voisin kellua tässä ääni- ja liikemaisemassa tuntikausia. Harvoin kokee esityksessä näin vahvaa läsnäoloa ja flow-tilaa!
Kohtauksia on kuusi, ja ne limittyvät yhteen niin läheisesti että liukuvat suoraan yhteen. Henri David Thoreaun kirja Kävelemisen taito on ollut Samulin äidin kuvien, muistojen ja muistiinpanojen kanssa yksi vahva vaikuttaja Aavevedoksille (jo mainitun Ulmasen esseen kanssa). Pitää ehdottomasti kaivaa ne jostain käsiini ja tutustua. Teatterin kotisivuilla lukee: "...yhdistää kokemus tiloista eletyn elämän henkilökohtaisina kiinnekohtina sekä tarve hidastaa liikettä tai jopa pysäyttää se silloin, kun muistoon on vaikea tarkentaa.". Näitä sanoja jäin miettimään.
Jos jotain ihminen kaipaa näinä sotaisina ja tautisina aikoina, niin lempeyttä, downshiftausta, läsnäoloa. Yhdessä kohtaa pääsen osaksi esitystä ja saan yhden (yllättävän painavan) mustan särmiön syliini. Tämä tuntuu jotenkin pisteeltä i:n päällä, näin tämän piti mennä. Olen osa kokonaisuutta ja osa tätä riittiä. Osa esitystä. Hyvä kuin uskallan hengittää.
Aavevedoksia on todella läsnä, ja sen tuntee miten isolla sydämellä se on tehty. Kiitos Samuli.
Esityskuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti