Markus Virta on tehnyt viime vuosina todella mieleenpainuvia töitä, joista olen nähnyt Something Rotten Wermland Operassa Ruotsissa sekä Spelman på Taket Wasa Teaterilla, lisäksi hän toimi apulaisohjaajana ÅST:n Jesus Christ Superstarissa ja Tampereen teatterin Les Misérables -musikaalissa. Ihan omannäköisiään ohjauksia, eli mielenkiintoisia ja ainakin minua kutkuttavia. Toivon mukaan tulevaisuudessa näemme hänen töitään paljon lisää Suomessakin. No, nyt ainakin Svenskanilla!
Harmikseni maanantai-iltana ei kovin moni ollut tietään sinne löytänyt. Meitä oli kovin vähän, mikä on aina esiintyjille tylsää, ja ainakin permannolla oli vielä turkasen kylmäkin. Onneksi kuitenkin esitys lämmitti mieltä ja sielua, joten todellakin kannatti tulla.
Brian Yorkeyn kirjoittama ja Tom Kittin säveltämä, useasti palkittu Next to Normal kertoo perheenäidin (Maria Ylipää) kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, perheen arkielämästä äidin sairauden kanssa, pitkästä matkasta toipumiseen. Siinä samalla kun Dan-puoliso (Alexander Lycke) koittaa rakastaa ja tukea puolisoaan, teini-ikäinen tytär Natalie (Sannah Nedergård) kipuilee oman mielenterveytensä ja elämänsä kanssa. Tämän poikaystävä Henry (Pontus Simm) ujuttaa itsensä kuvioihin, vaikkei Natalie ehkä niin moista haluakaan. Sitten on vielä perheen poika Gabe (David Lindell), joka on äidin silmäterä, joten ei ihme että Natalie kipuilee jäädessään syrjään. Äiti käy lääkärissä (Denny Lekström) joka määrää vaan pahoja sivuvaikutuksia aiheuttavia lääkkeitä. Kunnes löytyy se lääkäri (Lekström) joka oikeasti haluaa auttaa. Sähköshokit tuovat helpotusta, vaikka aiheuttavatkin muistinmenetystä.
Next to Normalin musiikki on monimuotoista, paljon muutakin kuin rokkia. Kristian Nymanin johtama orkesteri svengaa ja jokainen esiintyjä laulaa upeasti. Jo heti alussa En vanlig dag biisi esittelee perheenjäsenet ja heidän keskinäiset suhteensa hienosti. Mukana on ehkä mahtiballadeiksi luokiteltavia biisejä, mutta myös paljon pienimuotoisempaa pianopohjaista herkempää tulkintaa. Ylipäätään se että esiintyjiä on lavalla vain kuusi, eikä "normaalimusikaalin" tapaan kymmeniä, tekee tästä virkistävän erilaisen musikaalin. Kaikkien äänet soivat hienosti yhteen ja mukana onkin paljon duettoja ja ryhmälauluja tätä korostamaan. Sanoista saa hyvin selvää, ja Andreas Lönnquistin äänisuunnittelu on muutenkin tasapainossa.
Harvemmin musikaaleja tehdään mielenterveysongelmista, ja vaikkei katsojalla olisikaan omakohtaisia kokemuksia aiheesta, niin tämä onnistuu kyllä koskettamaan ja liikuttamaan. Jokaiselle katsojalle löytyy samaistuttavaa. Perheen keskinäinen rakkaus, ja se ajatus että olemme tässä yhdessä. Miten yhden perheenjäsenen sairastuminen, varsinkin kun se on jatkunut jo 16 vuotta, vaikuttaa kaikkeen. Jokaisella perheellä on kipupisteensä ja vaietut asiansa, ja kulissien takana arki on usein hyvin toisenlaista. Ja vaikka aiheet ovat vakavia, surullisia, liikuttavia ja sydäntä puristavia, on mukana paljon lämpöä ja huumoriakin. Tavanomaisen onnellista loppua musikaali ei tarjoile, mutta jää sentään varovaisen toiveikas olo. Sikäli mikäli omalta liikutukseltaan kykenee sen sieltä poimimaan.
On kiinnostavaa miten äidin ja pojan, sekä myös äidin ja tyttären suhde kaikkine vaikeuksineen nousee tarinassa esille. Miten Natalie kokee itsensä ulkopuoliseksi kun Gabe vie äidin kaiken rakkauden ja huomion. Myös Natalien ongelmat ja itsensälöytäminen rinnastuu äitiin. Natalie pelkää katoavansa. Kuten varmaan myös Dianakin. Mutta elämään kuuluu niin valot kuin varjotkin.
Erik Salvesenin lavastus on mielenkiintoisesti moneen tasoon toteutettu perheen olohuone/keittiö. Sävyt ovat skandinaavisen pelkistettyä ja vaaleita, mikään ei pomppaa silmille. Koti näyttää kodilta, ja kaikkea dominoi suuri ikkuna takaseinällä. Teemu Muurimäen puvustus, erityisesti Dianan upeat vaatteet, ovat samanlaisia, mikään ei pistä silmään vaan on harmonista ja keskiluokkaisen arkista. Tyylikästäkin. Natalien kapina ja kipuilu näkyy punkhenkisissä vaatteissa ja sinisessä tukassa. Ja Natalien kimaltavat maiharit ovat upeat! Diana kuvailee miestään tylsäksi, ja kieltämättä puvustus ja maskeeraus tätä tukevatkin. Valosuunnittelulla (Tom Kumlin) saadaan olohuoneeseen loihdittua esimerkiksi psykiatrin vastaanottotila. Myös hämärän ja pimeyden käyttö on hienoa.
Maria Ylipää on kyllä Suomen valovoimaisimpia musikaaliesiintyjiä ja kieltämättä Dianan rooli on kuin hänelle tehty. Samaan aikaan vahva ja herkkä laulaja tulkitsee upeasti keski-ikäisen naisen mielenmaisemaa ja minuuden pirstoutumista. Rooli ei ole helppo, mutta suvereenisti Ylipää kuvailee sekä maanisia jaksoja että masentuneisuusjaksoja. Alexander Lycken näin viimeksi Svenskanin Chessissä ja sitä ennen ÅST:n Jesus Christ Superstarissa, ja kieltämättä perheenisä Danin rooli on paljon vaisumpi. Vaisuudella tarkoitan ulkomuotoa ja roolin raameja. Ääni ja sen ilmaisuvoima on edelleen huippua ja onkin hienoa nähdä miten muuntautumiskykyinen Lycke on.
Upealla äänellään vaikutuksen teki David Lindell; tälle oli annettu lavakarismaa myös reippaalla mitalla. Myös Sannah Nedergård teki todella hienoa työtä - hän jäi mieleeni jo Vaasan Viulunsoittajasta. Yksittäisestä säväyttävimmästä kohtauksesta vastaa kuitenkin Denny Lekströmin psykiatrin ROCKtähti. Kohtaus kestää pari sekuntia, mutta WAU!
Next to Normal on kaunista katsottavaa, mutta ennenkaikkea kuunneltavaa. Vaikkei aihe olekaan helppo, niin Virta työryhmineen on saanut siitä todella tasapainoisen kokonaisuuden, jos nyt tämmöistä termiä voi käyttää aiheyhteydessä. Tasapainoon pyrkii myös koko perhe, ja vaikka matka on hankala ja pitkä, niin tahtotila on kova. Tätä ei kannata jättää väliin!
Kuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti