Present Laughter / Old Vic 9.7.2019

Aina ei esitys vaan toimi, vaikka kuinka osatekijät olisivat kunnossa. Tai sitten mussa on joku vika, koska kyllä muu yleisö nauroi paljon ja katketakseen ja pomppasi seisoen aplodeeraamaan. Mutta kun farssi ei ole mun juttuni, ja taas kerran se tuli todistettua. Miksi mä sitten niitä änkeän katsomaan? Todella hyvä kysymys, mihin en ole sieluani tutkittuani löytänyt mitään vastausta. Täytyy tunnustaa että nyt tämä farssius tuli puskista.

    

Noel Coward oli hyvin tuottelias näytelmäkirjailija ja paljon hänen juttujaan olen lavalla nähnyt. Mutta en muista että tämänkaltaista perusfarssia olisin ennen. Näin jälkikäteen pohdittuna olisin voinut elää ilmankin tätä, mutta ei sitä aina voi tietää, siis millainen esitys on luvassa. Ja kun ohjaajana on Old Vicin taiteellinen johtaja, suuresti kunnioittamani Matthew Warchus ja pääosassa aina ihana Andrew Scott, niin sitä jotenkin ajattelee että hyvä siitä tulee. Ja olihan Present Laughter "ihan kiva". Jos on farssin ystävä.

Päähenkilö on nelikymppinen näytelmädiiva Garry (Scott) jonka ympärillä kaikki pyörii ja tapahtuu. Lavalla on hänen kotinsa olohuone, vinkeästi sisustettu, ja siihen johtaa viisi (5) ovea. Ensimmäinen vihje siitä mihin suuntaan mennään. Koska ei niin isoa ovimäärää tarvita kuin farssissa.

Afrikankiertue odottaa, mutta sitä ennen hän kerkeää sotkeentua monenlaisiin ihmissuhteisiin, niin naisten kuin miestenkin kanssa. Tässä tosin sovittaja (oletettavasti Warchus) on ottanut moderneja vapauksia näytelmän (alunperin nimeltään Sweet Sorrow) kanssa. Koska siinähän ei toki miessuhteita ollut. Tässä on, enemmänkin. Tämä on hyvin omaelämäkerrallinen näytelmä, mutta Coward ei vaan voinut näitä siihen aikaan näin suoraan sanoa. Näytelmä valmistui alunperin jo 1939, mutta sota keskeytti harjoitukset ja siksi se pääsi lavalle vasta 1942. Joka tapauksessa, useamman henkilön sukupuolta on tällä kertaa muutettu, joten teksti ehkä resonoi enemmän tätä aikaa. Kaikilla tuntuu olevan suhteita toistensa kanssa nimittäin.

Keski-iän kriisissä kamppaileva Garry aiheuttaa itse kaikki suhdesolmunsa, mutta pitää silti itseään syyttömänä kaikkeen. Näyttelijät tekevät kyllä hyvää työtä, ja tyylistä tulee mieleen joku vanha mustavalkoinen elokuva. Hieman sellaista yliartikuloivaa ja liioiteltua, karikatyyrimäistä näyttelemistä. Sopii tähän kyllä. Sophie Thompson on ihan mainio sihteeri, joka on äitihahmona Garryn ankkuroiva voima. Indira Varma on myös ihana ex-vaimona mistä Garry nyt vaan ei ole saanut aikaiseksi erota.

Scott on aivan oivallinen hyvin teatraalisena ja kaikkeen ylinäyttelemisellä reagoivana. Välillä tämän maneerit kyllä jo hieman häiritsevätkin. Ne on nähty jo niin monta kertaa lavalla (kauheaa, saako tämmöisestä valittaa). Abdul Salis managerina tekee myös huikean hienon roolisuorituksen, varsinkin saadessaan hysteerisen kohtauksen. Ja sitten on superlipevä Joe (Enzo Cilenti) - joka sotkee pakkaa säätämällä vähän kaikkien sängyssä.

Rob Howellin lavastus on jotenkin art deco-tyylinen, ja saman miehen puvustuskin tosi hienoa. Hyvin se Garryn luksuselämä tulee esille kaikessa. Musiikkivalinnat toimivat, jos kohta esityksen päättävä Queenin Somebody to love tuntui hieman kliseiseltä. Joo, Garry on sisimmässään yksinäinen, huolimatta menestyksestään niin teatterimaailmassa kuin ihmisten sänkykumppaninakin. Mutta kyllä se selviää ilman alleviivaustakin.

En tiedä miksei tämä nyt vaan oikein iskenyt minuun. Olinko liian väsynyt vai odotinko jotain muuta? Ja loppu on tosi tökerö, ja äkillinen. Ja vieläpä hyvin erilainen kuin alkuperäisessä. No, summa summarum, aina ei voi kaikki näytelmät olla minun mieleeni. Olihan tämä varmaan hauska ja kepeä, ja jos tykkää farssista niin... eikun lippuostoksille. Ja toki ellei ole nähnyt koskaan Andrew Scottia lavalla, niin kannattaa siinä mielessä katsoa.

Stage doorilla oli meitä vaan 22 henkeä eli hyvin rauhallista. Old Vic on remontissa (rakentavat vihdoin lisää vessoja!) joten tilapäisesti vessat ovat sivukadulla konteissa. Konttien takia stage door -järjestelytkin on hieman erikoiset. Kaikki muut näyttelijät ja henkilökunta poistuu siitä oikeasta ovesta mutta Andrewille on tehty oma alue, pois liikenteen seasta. Eli pakko valita haluaako yhden tähden nimmarin vai kaikkien muiden. Olin jotenkin niin pettynyt esityksestä, että en meinannut mennä koko stage doorille, vaan lähteä suoraan kotiin. Menin silti, kun nyt olin tuonut suklaata miehelle. Ja olihan se aika mieltä lämmittävää kun hän (taas kerran) muisti minut! Jotenkin me ollaan aina niin valokuvauksellisia yhdessä :-D

Esityskuvien copyright Manuel Harlan, muut kuvat omia, stage door kuvan otti Andrew Scott.