keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Täällä Pohjantähden alla - Mäensyrjäkansan kärsimystie / Lahden kaupunginteatteri 5.12.2017

Sinällään nämä Lahden kaupunginteatterin nimivalinnat kahtia jaetulle Linnan romaanitrilogiasta dramatisoiduille näytelmille ovat hienot - mutta kamalan pitkät! Kakkososa Mäensyrjäkansan kärsimystie jatkaa siitä mihin edellinen (Kuu on torpparin aurinko) jäi. Kannattaa muuten käydä lukaisemassa se ensin, ja tämä sitten siihen jatkoksi.

Nyt ovat sitten Koskelan Jussin ylöskaivetut kannot laskeutuneet alas katosta. Keskellä suota seisoo urkuharmooni.


Sisällissota on ohi ja sen seurauksia käydään läpi. Ihmiset vaeltavat näyttämön poikki; meno on monellakin tapaa raskasta. Nauhalta luetaan nimiä. Ja raskaammaksi vielä, muuttuu kun oikeudenkäynnit alkavat. Ja teloitukset. Onneksi istun nyt taaempana enkä suoraan näyttelijöiden nenän alla, ettei vollottamiseni häiritse esitystä. Toistuvat pakkoliikkeet valtaavat esiintyjät.

Teloitusten lisäksi punapäällikön perheitäkin rangaistaan. Koskelan Elinakin (Liisa Loponen) luuttuaa työväntalon lattiaa. Sillä välin Koskelan Akseli (Tapani Kalliomäki) ja muut hytisevät alusvaatteissaan vankileirillä. Ja minä itken katsomossa.


Nyt ahdistaa ja surettaa ja tuntuu pahalta. Vihaan näitä valkoisten edustajia, jotka päättävät erilaisten lehmänkauppojen avulla kuka saa jäädä henkiin ja kuka ei, samalla kun "kusevat" katsomoon (olipas hyvä että istuin taaempana tällä kertaa!). Aargh! Vihaan sitä miten ihmisiä kohdeltiin. Nöyryytettiin. Kyllä, suuria tunteita niin lavalla kuin katsomossakin! Pahoja tekoja ja pahoja ihmisiä oli kummallakin puolella, ja se tuodaan tässä kyllä hyvin esiin.


Mutta on tässäkin hauskoja hetkiä. Vaikka kyllä se sotien välinen aika oli rankkaa ja Suomen jälleenrakentaminen näkyy Pentinkulmallakin, niin arki jatkuu, elämä voittaa ja muita positiivisia kliseitä. Kylälle tulee uusia tuulia mm. terveysintoilevan ja rautakankimaisen ryhdikkään opettaja Rautajärven (Jarkko Miettinen) muodossa. Myös hurmahenkinen papinrouva Ellen Salpakari (Laura Huhtamaa) on isommassa osassa tässä kakkososassa; kiihkeästi kommunisteja vihaten. Tämän poika Ilmari (Jarkko Laine) on sotasankari, jääkäri ja valkoisten päälliköitä, ja siten äitinsä palvoma. Näiden kahden suhde on jotenkin epämiellyttävä, ja kumpikin näyttelijä tekee hienoa työtä.


Koskelan Jussin kuoltua tämän lapiot siirtyvät Akselille, ja pikkuhiljaa tämä muuttuu fyysisesti enemmän ja enemmän isänsä kaltaiseksi mieheksi. Kumaraksi ja jurottavaksi. Sota ja vankileiri jättävät jälkensä. Ja seuraava sota ei ainakaan paranna tilannetta.

Yksi koskettavampia hetkiä on se kun Salpakari tulee pyytämään anteeksi Koskelan Vilholta (Mikko Pörhölä) ja teloitettujen punavankien hautapaikka raivataan ja siunataan. Nyyh ja niisk.


Kyllä mä hattua nostan koko Lahden kaupunginteatterin väelle. Iso voimainponnistus, ja kunnialla siitä selvitään. Uskon kyllä silti hyvin, että kaikki katsojat eivät varauksetta ole tykänneet. Vaikka tässä on paljon vanhaa eli sitä tuttua ja turvallista, niin onhan tämä kuitenkin aika modernia. Eli ne jotka haluavat nähdä perinteistä tulkintaa saattavat pettyä. Mutta jos lähtee avoimin mielin ja sillä asenteella, että klassikkojakin voidaan tuoreistaa, niin ei varmaan tarvitse pettyä. Minäkin alun äimistelyn jälkeen tempauduin kyllä kunnolla mukaan teatterin taikapiiriin.



Teatterin aulassa on muuten näytelmän lavastussuunnittelijan Minna Välimäen karsikkoteos, mihin sai solmia erivärisiä kangassuikaleita esityksen jälkeen. Niiden värikoodien mukaan mitkä olivat omat tunteet. Minä laitoin kaksi, siinä näytelmien välillä, ja samat tunnelmat ne oli molempien jälkeen. Ehkä mustan ja valkoisenkin olisi vielä voinut lisätä.


Onneksi nämä näytelmät jatkuvat toukokuulle 2018 asti, eli hyvin on aikaa mennä vielä katsomaan. Kumpaakaan ei kannata jättää väliin. Oli toki aika intensiivinen kokemus katsoa molemmat peräkanaa, mutta minä en olisi halunnut pitää viikkokausia niiden välissäkään. Kun oli kerran siihen Pentinkulman maailmaan tullut imaistuksi mukaan, niin siellä halusi pysyä.


Menkää katsomaan, mutta menkää avoimin mielin. Kiitos Lahden kaupunginteatteri!



Esityskuvien copyright Robert Seger, muut omia.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti