Billy Elliot / Helsingin kaupunginteatteri 27.8.2015

Moni muukin on todennut samaa, mutta olin yksi niistä epäilevistä tuomaista, joka uskoi ettei tätä musikaalia voida koskaan tuoda Suomeen. Tässä tapauksessa on mukavaa todeta olleensa väärässä!

Helsingin kaupunginteatterin suurhanke Billy Elliot sai ensi-iltansa 27.8. teatterin väistötiloissa Linnanmäen Peacockissa. Oli ilo ja kunnia olla paikalla ensimmäisten joukossa fiilistelemässä. Vaikken niin kauhean paljon musikaaleja olekaan nähnyt, niin Billyn olen, ja tykkään siitä valtavasti. Jo alkuperäisteos eli mahtavan Jamie Bellin tähdittämä leffa aikoinaan kolahti ja kovaa, ja muutamia vuosia sitten Lontoossa näkemäni versio oli myöskin vallan erinomainen.

Teatteribloggari mekossa!

Mutta miksei muka tätä voisi tuoda Suomeen, saattaa lukija pohtia tykönään. No, epäilin ettei tästä maasta löytyisi tarpeeksi lahjakkaita nuoria poikia. Siis laulu- ja tanssitaitoisia, jotka kykenevät vetämään Billyn roolin uskottavasti. Ja Michaelin roolin myös. On niitä nyt löytynyt, peräti kolmin kappalein! Hienoa! Toinen pieni epäilyksenaihe oli itse aihe. Tämmöiselle mun ikäiselle brittikulttuurin hurahtaneelle Billy Elliot on mainio nostalgiatrippi, mutta miten se toimii vuoden 2015 Suomessa? No, hyvin toimii, koska tarina on sillä tavalla ajaton ja toteutus niin hyvä.

HKT:n Billy Elliot on kaikin puolin näyttävä ja hieno esitys. Jotkut asiat olivat mielestäni jopa paremmin tehty kuin Lontoossa! Hatunnosto lisäksi siitä, että Suomeen saatiin tehdä ns oma versio, eikä vain Lontoon kopiota. Esitys tempaa hyvin mukaansa, vaikka sen osaankin lähestulkoon ulkoa.

Tarina on varmaan kaikille tuttu, mutta eletään Thatcherin hallinnoimaa 80-lukua Koillis-Englannissa, lakkoilevassa kaivoskaupungissa. Elliotin perheen miehet ovat töissä kaivoksessa, mummo seniili, äiti kuollut, ja 12-vuotias Billy ei halua nyrkkeillä, vaan tanssia balettia.

Markku Nenonen vastaa ohjauksesta ja koreografiasta, ja vallan hienosti sujuu molemmat. Mikko Koivusalon suomennos on varsin uskollinen alkuperäiselle. Ja bonusta siitä ettei sitä Durhamin murretta ole lähdetty vetämään miksikään savoksi tms. Ihan normaalisti puhuvat. Siltikin hyvin näyttelijät saavat erot esiin, esim. kun Billyn isä kohtaa pääsykokeissa lontoolaisen herrasmiehen :-) Teksti toimii suomeksi.

Elina Kolehmaisen puvustus on niin autenttista 80-lukua ettei tosikaan. Niin värit kuin materiaalitkin. Tikkitakit! Samettifarkut! Ja silmälasinkehykset! Ja vielä sellaista brittihenkistä muotia. Lavastus (Jani Uljas ja Jari Ijäs) oli myös juurikin sopivan nuhruinen ollakseen 80-luvun koillisenglantilainen kaivoskaupunkimiljöö. Tiiliseinää, kukkatapettia... Balettikoulun pääsykokeen seinä oli tosi kaunis! Lavastukset ovat näppärästi liikkuvia irtoelementtejä, mm. Billyn yläkerran huone rappusineen. Pidin kovasti myös William Ilesin valosuunnittelusta, eri väreillä luotiin hyvin tunnelmaa (esim. mummin tanssituskohtaus), ja muutenkin valot korostavat sopivasti.

Roolitukset ovat kaikin puolin onnistuneet. Aikuismiehitys on tuplana ja lasten/nuorten roolitus triplana. Ensi-illassa Billyn isän roolin veti Risto Kaskilahti, ja äidin Emilia Nyman. Kumpikin teki ihan hienoa perustyötä. Leena Uotila oli tosi symppis Billyn mummina; rooli kun on niin rakastettava jo lähtökohtaisestikin. Petrus Kähkönen oli erinomaisen hyvä kuumapäisenä Billyn isoveljenä. Nyrkkeilyvalmentaja Georgen roolissa pikkasen överi Panu Vauhkonen, jolle tämä sopii kuin nenä (vai nyrkki?) päähän! Tyyppi herättää suurta hilpeyttä yleisössä. Balettikoulun säestyshommia hoitelee Abba-mies (Björn vai Benny, mulla menee ne aina sekasin) herra Braithwaite elikkäs Unto Nuora. Tykkäsin myös tästä tyypistä yliampuvuudessaankin.

Tanssiopettaja rouva Wilkinsonin osa ei ole ihan helpoimmasta päästä, mutta ainakin Jonna Järnefelt klaaraa homman hienosti. Pitää osata tanssia ja laulaa ja muuta, mutta rautaisella ammattitaidolla nämä seikat onnistuvat hyvin.

Ensi-illassa Billynä hehkui Lassi Hirvonen. Ei ehkä maailman paras laulaja, mutta se into ja virne ja heittäytyminen rooliin teki vaikutuksen. Lisäksi olisin ehkä kaivannut siihen varsinaiseen tanssiin enemmän … tanssillisuutta. Tai siis ehkä sitä baletin osaamista. Nyt se oli ehkä enempi jotain streettanssia tai sellaista. Mutta tosiaankin, tiedän tanssista vieläkin vähemmän kuin teatterista, eli olen vähän jäävi sanomaan mitään. 

 Kattokaa nyt tätä Lassin hehkua lopussa!

Ja ei saisi vertailla Lontoon-versioon, tai mihinkään muuhunkaan. Mutta se varsinainen tanssiminen (oikein kellään, paitsi ehkä aikuis-Billyä esittäneellä Antti Keinäsellä, joka on Kansallisbaletin solisti) ei ollut esityksen vahvinta osaamisaluetta. Olisi kiinnostavaa nähdä esitys kaikilla kolmella eri Billyllä, millaisia painotuksia kullakin tanssissa on, mutta ei taida olla taloudellisesti saatikka ajallisesti mahdollista.

Enskarissa Billyn kaveria Michaelia esitti Kasperi Virta. Joka varasti kyllä show’n joka kerta ilmaantuessaan lavalle. Okei, Michael on mainio hahmo, sellainen mitä varauksetta yleisö rakastaa. Ihmisiä tuntuu aina naurattavan kun miehet pukeutuvat naisten vaatteisiin, ja pieni poika naisten hepenissä on sitten vieläkin kivempaa. Mutta sen lisäksi Michaelilla (ja toki siis Kasperilla) on valtavasti pilkettä silmässä! Kun tämä vielä on Billyä noin puolet pienempi ja loistava showmies, niin tämä katsoja oli ainakin ihan sulaa vahaa. Ja hitsi niitä reploja: ”stondis ja tutu ei välttämättä sovi yhteen” J

Muutama mun lempparikohtaus/biisi olivat nytkin hyviä. Eli Solidarity (Solidaarisuus) balettityttöineen, mellakkapoliiseineen ja kaivosmiehineen on näyttävä ja mukaansatempaava. Ja sitten tietysti se kun Michael ja Billy sovittavat naistenvaatteita ja intoutuvat steppaamaan. Huh! ”Ei ole mitenkään väärin pukeutua naisten kuteisiin” No ei ole ei, kunpa ihmiset ymmärtäisivät sen! Tämä upea Michael-show parrasvaloineen, kabareineen, dragartisteineen ja burleskihahmoineen on paljon näyttävämpi kuin Lontoon tanssivat naistenmekot btw. Yksi esityksen ehdottomia kohokohtia!

Ja Electricity (Sähköä), kun Billy kertoo Royal Ballet Schoolin raadille miltä hänestä tanssiessa tuntuu. Ehkä kuitenkin kirsikkana kakun päällä eli itselle esityksen SE kohtaus on Billyn ja aikuis-Billyn yhteinen Joutsenlampi-tanssikohtaus. Kylmät väreet menevät selkääni pitkin; musiikista ja tunnelmasta ja fiiliksestä. Valaistus! Savu! Ja musiikki… Billy liitelee taivaan halki ja kaikki muu lakkaa olemasta, hetkeksi. Ja ehkä piti vähän pyyhkiä silmiäkin.

Joukkokohtaukset ylipäätään ovat yksi tämän esityksen suoloista. Ihanaa, ihanaa!

Somessa on ensi-illan jälkeen kohistu miten tässä kiroillaan niin paljon. No, niin kiroillaankin. Itsekin pistin seikan merkille. Mutta se ei haittaa, tai saisi haitata. Sillä voiko joku rehellisesti kuvitella ettei tässä kiroiltaisi? Se ei ole mikään ylimääräinen tehostekeino, vaan ihan osa näiden ihmisten arkea ja elämää. Ja jos joku katsoja ei voi viedä lastaan katsomaan (tässä on ikäsuosituksena muutenkin 10 v.) niin sitten ei auta. Ei musikaali- tai teatteriesitys missä on lapsia mukana tarkoita että se automaattisesti on lapsille sopiva. Sitäpaitsi, kyllä ne lapset ja nuoret sitä kiroilua ovat jo kuulleet… Rouva Wilkinsonin hokema ”jep jep, paskaaks tässä” toistui kyllä aikas monta kertaa.

Yksi lisäkiitos vielä Jorma Uotisen äänen käyttämisestä pääsykoeraadin puheenjohtajana, mikä oivallus! Kukaan ei siihen olisi paremmin sopinutkaan.

Ainoa varsinainen miinus menee kyllä Peacock-teatterin penkeille. Ne ovat kivikovat eli oma tyyny kannattaa ottaa mukaan! Muuten ei persaus kestä 2 h 40 min pitkää esitystä. 

Allekirjoittanut ja kollegansa Talle enskarihuumassa

Varsin miellyttävä kokemus siis kaikin puolin – varaa lippusi nopeasti, sillä tämä esitys EI jatku ensi vuodelle. Silloin puhaltavat jo uudet tuulet Peacockissa.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuvien copyright Mirka Kleemola
paitsi nuo omat kuvat.