tiistai 28. huhtikuuta 2015

Maailma luottaa meihin / KoKo teatteri 28.4.2015

Kaikinpuolin erikoinen ja hämärä näytelmä. Siinä päällimmäiset ajatukset Okko Leon kirjoittamasta näytelmästä Maailma luottaa meihin, mitä kävin Helsingin KoKo teatterissa katsomassa huhtikuun lopussa. En saanut oikein missään vaiheessa otetta mitä tässä halutaan sanoa ja missä mennään.

Scifi-tragedia oli kuitenkin semmoinen sanayhdistelmä mikä houkutti mut katsomaan tätä, ja tietenkin kiinnostava näyttelijäkaarti Milka Ahlrothista Marc Gassotiin. Ja kun dramaturgeinakin toimi Pipsa Lonka ja Laura Ruohonen niin odotin ehkä jotain… no, ainakin sellaista mitä olisin edes hitusen ymmärtänyt. Kai mä olen niin vanhanaikainen että kaipaisin perinteisempää ilmaisua teatterilta?


Kertoja esittelee aluksi henkilöt, ajan ja paikan. Tulevaisuudessa rakkaus on rikos ihmisyyttä vastaan, joten se on kiellettävä. Ainoastaan konditionaali on sallittua ja kaikki suhteet muutenkin kielletty. Maailman yhteisövaltio hallinnoi maailmaa ja ihmisiä.

Joanna Haartti on entinen perhemurhaaja, uudelleenkoulutuksessa, hieman naiivi kaikesta huolimatta. Ei osaa käyttää konditionaalia puheessaan. Häntä pyydetään vakoilemaan yöt naapureitaan, josko nämä rikkovat rakkauslakeja. Marc Gassot pääsee naapurin miehen roolissa harjoittamaan myös loistavia miimikon taitojaan, kun naapureiden yölliset puuhat esitetään nopeutettuina (Minna Puolanto on se naapurin nainen).


 Joonas Heikkinen on herkullinen kaksimielisen kalakauppiaan roolissa  - ”Maistuisiko Riinalle tuhti ankerias?” Lopulta pervo kalakauppias saa houkuteltua Riinan takahuoneeseensa katsomaan isoa turskaansa :-)

Milka Ahlroth on se tutkija, joka kiristää Riinalta tietoja tämän naapureista. Riina keksii tarinoita omasta päästään että olisi jotain kerrottavaa, eikä joudu kadulle. Naapurin mies vakoilee myös Riinaa ja sanoo että tämän tulee opetella puhumaan oikein.




Nyt nähtiin omasta mielestäni sarja irrallisia kohtauksia, enkä ihan helpolla ainakaan keksinyt sitä punaista lankaa mikä niitä yhdisti. Henkilöiden puheenparsista tulee hetkittäin mieleen vanhat suomifilmit ja niiden maneerit. Jotenkin hassu yhdistelmä kun scifinäytelmästä on kyse. Poiitikot ovat vastuussa maailman tuhosta. Tosin sitten jossain vaiheessa todetaan että rakkaus oli syynä ilmaston lämpenemiseen, mutta onko tämä poliitikkojen juoni?

Näytelmässä tuntuu satavan kokoajan, Blade Runnerin tapaan. Ehkä tulevaisuuden dystooppinen maailma on saastesateinen?

Rakkaus on biologinen itsetuhojärjestelmä (näin muuten saattaa hyvinkin olla).


Kuvien copyright: Cvijeta Miljak 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti