Aloitetaan ekasta linkistä. The Guardianin Ryan Gilbey kävi katsomassa Donmarin Coriolanuksen elokuvissa. Se on Suomessa vasta ensi maanantaina, joten en ole vielä nähnyt sitä NT Love versiona. Mutta livenä toki kahdesti.
Tämä oli Gilbeyn ensimmäinen kerta elokuvateatterissa katsomassa teatteria. Ensimmäinen shokki oli nähdä Emma Freud hehkuttamassa illan esitystä (turhaa, koska katsoja on lipun jo hankkinut). Seuraavaksi tuli päänäyttelijöiden, ohjaajan, lavastajan haastatteluvideo. Jonka Gilbey tuomitsee senkin, koska ei katso elokuvistakaan DVD:llä olevia ekstroja.
It was even worse at the end of the interval when the two-minute bell urged us back to our seats and we were shown an interview with Rourke during which Freud reminded her that Hiddleston had been named "the sexiest actor on the planet" by MTV. Hardly the words you want ringing in your ears as Act Two begins. My advice for the NT is to cut the chat and get on with the show. Suspension of disbelief in a play is not hard to achieve but it deserves to be given a fighting chance.
No, itse olen se ihminen, joka katsoo suosikkielokuviensa DVD:ltä kaiken lisämateriaalin. Ja kaikki haastattelut ja dokumentit ja lisämateriaalit NT Live esitysten yhteydessä ovat olleet enemmän kuin kiinnostavia. Ymmärrän kuitenkin kirjoittajan ärsyyntymisen Emma Freudin yltiöinnokkuudesta (mua se ei nyt kauheasti häiritse, koska itsekin tuppaan innostua asioista samaan tyyliin). Ymmärrän hyvin ärtymyksen väliaikahaastattelusta. Lähinnä siksi koska näytelmä jää sellaiseen kohtaan väliajalla että en haluaisi siirtyä traagisista tapahtumista ja Caius Martiuksen synkästä maailmasta kuulemaan miten seksikäs näyttelijä Hiddleston on. Se ikään kuin rikkoo sen hienon tunnelman minne on päästy.
The mood of the audience was just as it would have been in a theatre: hushed, respectful, even tense at times. There were gasps during Coriolanus's death scene, elegantly staged in a beam of light and a spray of red – an image foreshadowed earlier in the show when the gruesomely scarred warrior showers in a trickle of water before shaking himself like a sheepdog, sending bloody droplets flying about the stage (and screen).
Kiinnostava näkökulma silti minulle niin tärkeään aiheeseen.
Seuraavaksi varsin kiinnostava Tom Hiddlestonin haastattelu 14.1.2014 Telegraphin sivuilta. Artikkelissa puhutaan kaikkea mahdollista Tomin elämästä ja näyttelijän työstä.
Hiddleston’s Coriolanus is a masterclass in layering; a celebrated warrior with matinee-idol looks who is part venomous despot, part isolated soul-searcher. For a full two and a half hours, the 6ft 1in actor commands the stage with a complexity that leaves the audience in silent rapture. ‘Hiddleston gives a powerhouse performance,’ was the Telegraph critic Charles Spencer’s verdict. ‘The mixture of charisma and emotional truth in his performance is very special indeed.’
Toinen kohta haastattelussa mikä oli ihastuttava:
Together, Branagh and Hiddleston created a character who was, in many ways, the film’s centre point. ‘We made Loki out of Shakespearean characters,’ Hiddleston says. ‘We talked about King Lear with its two brothers, Macbeth with his ambition, the way Iago spins every situation for self-interest. In every possible way, Kenneth Branagh has been my inspiration; there is no way that I would be where I am now without him.’
Pieni pikainen huomio Coriolanuksen NT Live katsojaluvuista/tuotosta. Se esitettiin Englannissa livenä 30.1. (ja tietenkin sen jälkeen encorena ympäri maata monina eri päivinä). Mutta tämän yhden esityksen ansiosta se oli silti sen viikon katsottujen elokuvien listalla sijalla 5. Siis yleensähän elokuvia on useampi näytös per päivä ja viikon aikana parhaimmillaan seitsemänä päivänä. Huikean paljon enemmän esityksiä siis. Joten Coriolanusta kävi katsomassa hieno määrä ihmisiä!
Not included in the official weekend report since it occurred last Thursday, the Donmar's live transmission of Coriolanus was the real winner of the past week. The single showing on that date – as opposed to the typical 12 a regular film receives over the course of a three-day weekend play period – earned box-office takings of £754,000. With the odd repeat showing over subsequent days, the tally rises to £796,000, enough for fifth place in the weekend chart. Coriolanus stars Tom Hiddleston, and the sold-out run concludes on 13 February. The play was broadcast to cinemas in conjunction with National Theatre Live.
Aiemmin tästä samasta jutusta jo lainasinkin pätkän, mutta nyt enemmän. Eli Charles Mooren juttu Telegraphista. Miksi Coriolanus on parempi kun King Lear. Perustelut ovat ihan vakuuttavat, ja vaikken kaikesta ole ihan samaa mieltä, niin pääargumentin kanssa kyllä olen yksimielinen. Donmarin Coriolanus vie kyllä minunkin pisteet kotiin tässä kisassa. Kokonaan eri asia sitten on kannattaako näitä kahta näytelmää edes vertailla. Mutta jutussa on ihan hyviä pointteja miksi.
Both these productions are sell-outs because of the stars in the title roles. The learned, talkative, delightful Simon Russell Beale is Lear. The heart-throb Tom Hiddleston is Coriolanus. I watched the latter in our local cinema, at what they call an “Encore” of the excellent live films broadcast by the National Theatre. Emma Freud, the compère, described him as “the sexiest man on the planet”.
Both men are outstandingly good to watch, though, and both evenings are worthwhile. The King Lear, however, is – on balance – unsatisfactory. The Coriolanus is a success. I have been wondering why.
Coriolanus, of course, is an interesting character even without the politics – the embodiment of pride, the victim of fierce mother love and the example of why courage is not an unqualified virtue. But his predicament is political, and so are the questions it raises. We can all, particularly in a democratic age, see how appallingly arrogant he is. But we can also see that he is right about the fickle favour of the mob. Is he right, too, that if you truckle to it, leadership collapses and you “live with such as cannot rule, nor ever will be rul’d”? Coriolanus wants to be “the man I am”, without compromise, but his mother Volumnia (wonderfully, alarmingly played by Deborah Findlay) tries to make him see that, for a ruler, it cannot be as simple as that. “Honour and policy” have to find a way of working together, in peace as well as in war.
One or two things jar in the Donmar Coriolanus. The dubstep music during the scene changes hypes us up as if the director were frightened of boring us. The grisly end is exaggerated with unintended comic effect. But Tom Hiddleston, speaking his lines with classic power, holds the stage as the young, virile leader of men who yet does not really understand them. He is greater than his foes, but one could almost say that he deserves to die. That’s politics.
Lopuksi vielä molemmat ääreishienot trailerit NT Live esitykseen. Ensimmäisen tämä suostuu linkittämään, mutta toista ei. Ensimmäisessä Hiddleston kertoo näytelmästä, toisessa nähdään pätkiä näytelmästä.
Kuvien copyright Donmar Warehouse / Johan Persson
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti