Jos näytelmä sijoittuu yhden päivän ajalle, ja tuo päivä sattuu olemaan 15. helmikuuta, niin ei liene sopivampaa ajankohtaa käydä katsomassa sitä siihen aikaan :-) Tämä oli kyllä enemmän vahinko kuin harkittua, mutta ihana yhteensattuma kuitenkin.
Lauantai perustuu Ian McEwanin samannimiseen menestyskirjaan. Keskiössä on 48-vuotias neurokirurgi ja hänen perheensä. Tämän yhden päivän aikana tapahtuu pieniä asioita, isoja asioita ja kaikkea siltä väliltä. Liikaa ei voi juonesta kertoa että yllätysmomentti säilyy :-) Asiat vain linkittyvät ja kerääntyvät toistensa päälle; syyn ja seurauksen laki jyllää. Kaiken taustalla on Irakin sodan vastainen mielenosoitus Lontoossa.
Britannian tunnetuimpiin nykykirjailijoihin kuuluvan Ian McEwanin menestysteos nähdään nyt ensimmäistä kertaa suomalaisessa teatterissa. Trillerimäinen tarina piirtää monitasoisen ja terävänäköisen ajankuvan globaaleista vainoharhoista, rationaalisen nykyihmisen kaikkialle ulottuvan kontrollin kaipuusta ja sen vastavoimista. (Kansallisteatterin lehdistötiedote).
Tietenkin hyvä näytelmä vaatii pohjalle hyvän tarinan. Lauantai on sellainen. Sen lisäksi kaiken muunkin täytyy pelata saumattomasti yhteen, ja tässä se tapahtuu. Ensinnäkin ohjaus (a'la Irene Aho) oli hienosti toteutettu - ei mitään liikaa tai liian vähän. Saumattomasti siihen liittyi kaunis Markus Tsokkisen lavastus (erityisesti toisen näytöksen JMW Turner-mainen taustakangas Lontoon maisema on henkeäsalpaavan hieno), ja musiikki istuu kuin nenä päähän. Erityisesti livemusiikki oli upea lisäys. Lisäksi projisoinnit/videot (Kare Markkola vastasi niistä) tukivat hienosti tapahtumia. Kiinnitin huomiota myös valoihin, miten niillä (ja taustakankailla) saatiin takaumakohtauksia tuotua hienosti esille. Kuinka ihmisten väliset keskustelut tulivat sieltä menneestä nykyhetkeen (esim. keskelle squash-peliä).
Kansallisteatterin Pieni näyttämö on oiva paikka tälläiselle hieman intiimimmälle näytelmälle.
Näyttelijöiden työ oli oma lukunsa. Kaikki olivat rooleissaan ihan älyttömän erinomaisia. Seppo Pääkkönen oli ihan huikean hieno Henry Perownen roolissa. Sopivan vähäeleinen mutta oikealla tavalla läsnä. Maria Kuusiluoma on tämän vaimo Rosalind, menevä uranainen. Todella hieno suoritus tämäkin. Perheen lapsina Johannes Holopainen (joka ilahdutti HOMO! musikaalissa) ja Ulla Raitio. Kumpikin myös soittaa lavalla, joka on aina ihanaa. Varsinkin Ullan saksofoni menee selkäpiihin. Tarttee sanoa, että Ulla Raition suoritus on rohkea (enkä tarkoita nyt ainoastaan vaatteiden poistamista) ja koskettava. Mieletöntä!
Mukana kuvioissa on myös viinaanmenevä ja runoileva Rosalindin isä, jota Antti Litja herkullisesti esittää. Karmaisevan hienon suorituksen vetää myös Joonas Saartamo (Baxter). Hyvin Huntigtonin taudin oireita esittävä mies on aihan kamalan creepy. Vieläkin väristykset menee pitkin selkää. Ja kai legendaarinen Kristiina Halkolakin pitää mainita, vaikka rooli on hyyyyyvin pieni (Henry Perownen äiti).
Saumaton esitys jota voisin suositella kaikille laatuteatterin ystäville! Menkää katsomaan!
Kuvien copyright Kansallisteatteri / Tuomo Manninen
Joonas Saartamo. (Ei siis Saariaho).
VastaaPoistaHups, mistä ihmeestä toi Saariaho sinne on lipsahtanut! Kiitos tarkkasilmäisestä oikaisusta - korjattu!
VastaaPoista