Savu-Uhri / Tukkateatteri, Amurin museokortteli 24.7.2024

Tampereella toimiva Amurin museokortteli ei ole ainoastaan uniikki ja upea vanhaa työväen asumista esittelevä elämys, mutta tänä kesänä myös kesäteatterin näyttämö. Áivan mainiota että Tukkateatteri on päässyt museokorttelin sisäpihalle esiintymään. Maria Jotunin komedia Savu-uhri sopii paikkaan paremmin kuin hyvin. Museorakennukset toimivat oivallisena kulissina Katri Hätin ohjaamalle esitykselle, joka on alunperin julkaistu jo 1915. Mutta koska rakkaus moninaisine kiemuroineen ei katso aikaa eikä paikkaa, on Savu-uhri erittäin ajankohtainen tänäkin päivänä.

Hersyvän hauskassa näytelmässä seurataan pienen kyläyhteisön (lemmen)tapahtumia, jotka alkavat vyörymään, kun 10 vuotta aiemmin maailmalle lähtenyt kyypparina toiminut Aappo (Vili Manninen) palaa paikalle, kaupunkilaismorsiamen kanssa. Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää sillä tämä Hilda Mustikkamaa (Sonja Jauhiainen) ei olekaan niin hieno ja varakas mitä Aappo on luullut. Kotona on odottanut suustaan noheva leipurimestari-veli Kalle (Jarkko Rautava) sekä viinaanmenevä isä (Samu Palo) ja hysteerisuuteen ja draamallisuuteen taipuva äiti (Katja Ikonen). Aappostakin on tullut hieno keikari, vai onko? Kotiin jäi aikanaan myös nuoruudenrakkaus Anna-piika (Emmi Asikainen) ja saattaapa eräitä janottaa hieman vanha suola. 

Vaikka on Annallekin ottajia, erityisesti eräs naapurinpoika Jeremias (Julius Yrjänä). Vaan on Juliuskin kahden tulen välissä sillä heidän naapurinsa, topakka leskirouva Kattaiska (Jaana Myyry) on iskenyt tähän silmänsä. Suhdesoppaa on siis enemmän kuin monessa keskivertokesäteatteriesityksessä yhteensä. Ihme ja kumma, paletti pysyy kasassa, vaikka tässä ei vielä kaikki koukerot olleetkaan!

Leipomon omistaja Riikka (Anne Rissanen) ja pelimanni-Isaksson (Sami Lakso) virittelevät vispilänkauppaa ja myös Jeremiaan isä Jahvetti (Jaakko Mela) meinaa kanssa päästä avioliiton satamaan jossain vaiheessa. Mutta kenen kanssa? Monenlaista kiemuraa koetaan, aika yllättäviäkin käänteitä, ennenkuin voidaan todeta että loppu hyvin, kaikki hyvin. Jotuni on selkeästi Shakespearen komediansa lukenut, monessakin kohdassa huomasin asiaa pohtivani. Erityisesti Jahvetin ja Kattaiskan naljailu ja kipakka sanailu toi mieleen useammankin Shakespearen luoman pariskunnan suunpieksännän... Benedick ja Beatrice vaikkapa?

Kuten harrastajateattereissa aina, esiintyjäkunta oli monimuotoista. Toisilta artikulaatio ja ylipäätään näytteleminen sujui liki ammattilaistasoisesti, mutta kaikki olivat innolla mukana, mikä on toki aina se paras juttu. Mutta pääsääntöisesti mainiosti tyypitelty ja hieman sopivasti ylinäyteltykin, suomifilmimäisessä hengessä. Erityisesti mieleeni jäivät hurmaavat Jaakko Melan Jahvetti ja Jaana Myyryn Kattaiska sanailuineen sekä Sami Lakson pilkettä silmäkulmassa oleva Isaksson. Pilkettä oli myös Jarkko Rautavan Kallen silmissä. Emmi Asikaisen piika oli myös tuuliviirimäisyydessäänkin hurmaava ja Sonja Jauhiaisen kaupunkilaispimusta kuoriutui myös aikamoinen niskojen nakkelija.

Lisää pisteitä ropisee elävästä musiikista (Sami Lakso haitari ja Julius Yrjänä klarinetti) ja ikivihreiden mainioista sovituksista ja uusista sanoistakin! Elävöitti menoa kivasti, ja mikä parasta, koko poppoo osallistui laulamiseen! Huippua!

Vaikka moninaiset lemmensuhteet ovatkin pääroolissa, niin Jotuni kyllä ehtii käsitellä muitakin teemoja. Naisen asema yhteiskunnassa ja avioliittomarkkinoilla, kun ei voi kosia haluamaansa, eikä voi tietää kenet joutuu ottamaan isän tai muun pakottamana. Mitä jos haluaisikin tehdä uraa ja unohtaa avioliiton? Luokka-asiat ovat myös hyvin esillä, sekä ylipäätään sivistys. "Elämä on petospeliä, teeskentelyä koko sivistys". Juuret ja kyläyhteisö, yhteisöllisyys... Vaikka Savu-uhrissa monet vaihtavat ihastustaan liki lennossa, niin eihän se todellisuudessa ihan noin sujuvasti mene. On helppoa, tai ainakin mahdollista, teeskennellä jotain ihan muuta, kuten Aapon ja Kallen äidistä ja Hildasta huomaamme. Ei se nätti ja ehjä puku tee sivistynyttä. Ja mikä ylipäätään on sivistys?

Ukkoskuurot ja sade hieman häiritsivät, mutta katsomossa oltiin melko hyvin vaihtelevaan säähän varauduttu. Ja me olimme sentään katon alla, toisin kuin näyttelijät. Ja koska näyttelijöillä ei ole mitään äänentoistoa, peittivät ohiajavat hälytysajoneuvot hetkeksi repliikit.

Hieman vanhahtava ja paikoitellen aika koukeroinen teksti on rönsyilevää ja kivankuuloista, mutta siihen täytyy kyllä keskittyä. Pisteet siitä ettei esitystä ole modernisoitu millään tavalla. Jarkko Rautavan autenttisen vanhahtava puvustus on kaunista katseltavaa (jos kohta läpinäkyvät sadeviitat eivät niin epookkia olekaan, silti varsin ymmärrettäviä keliolot huomioiden). Julia Tuomolan lavastuksen pääosan muodostavat idylliset museorakennukset. 

Jotunilla on paljon hyviä lausahduksia: "Hyvän muistaa aina, paha ei poistu mielestä koskaan" toteaa Kalle, ja varsin paikkansapitävää edelleenkin. Lopulta kaikki päättyy juhannuksen viettoon ja Aappo toteaa naima-asioista että "Luojahan näistä päättää eikä ihminen". Jumala on aikalailla muutenkin näytelmän ihmisten mielissä...

Niin ja ken kaipaa kesäteatterielämykseltään sitä perinteistä kännikohtausta, niin sekin tarjoillaan!

Savu-uhri on vallan kelpo näytelmä ja viime vuosikymmeninä ilmeisen harvaan esitetty. Onhan se kevyehkö ja siten sopii kyllä kesäteatterien ohjelmistoon mainiosti, mutta kuten Jotunin muutkin näytelmät niin on siinä muitakin tasoja. Ehkä Miehen kylkiluun, Tohvelisankarin rouvan ja Kultaisen vasikan sijaan/jälkeen teatteritalot voisivat tarttua myös Savu-uhriin? 

Kiitos Tukkateatterille taas yhdestä mukavasta teatteri-illasta! Väliaikakahvituksen hoitaa ihana kahvila Amurin Helmi, jota voi suositella lämpimästi myös leipä/pullaostoksille!

Kuvien copyright Kaisa Vuorinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Köyliönsaaren Kertte / Tuiskulan kesäteatteri 8.7.2024

Tuiskulan kesäteatteriTuiskulan kesäteatteri viettää tänä vuonna juhlavuottaan. 50 vuotta on erittäin kunnioitettava ikä mille tahansa taideinstituutille. Juhlavuoden kunniaksi ohjaaja Pekka Saaristo on laatinut Paula Havasteen neliosaisen Vihat-kirjasarjan pohjalta hienon näytelmän Köyliösaaren Kertte. Ensimmäistä kertaa sukelletaankin hieman kauemmas historiaan Tuiskulan näyttämöllä. En ole lukenut näitä Havasteen kirjoja, mutta 1200-luvun Suomessa ja naapurimaissa liikutaan, ja päähenkilö Kertte on vahvatahtoinen nainen joka joutuu monenlaisiin paikkoihin. Oiva linkki Tuiskulan seutuihin saadaan Kerten ja puolisonsa Larrin tarinasta - siitä mistä Kerten maanpako alkaa.

Saaristo on taas kerran hyödyntänyt oivallisesti tuiskulalaisten isoa porukkaa. Mukana nähdään kaikenikäisiä, kirjaimellisesti vauvasta vaariin. Se on yksi Tuiskulan valtti; että mukaan mahtuu kaikki! Yhteisöllisyyttä parhaimmillaan. Kaikki eivät ole näyttelijöinä kirkkaimpia tähtiä, tai laulajinakaan, mutta se ei haittaa menoa lainkaan. Kukin kykyjensä mukaan ja lopputulos on joka tapauksessa onnistunut. Tässä vaiheessa esityskautta näytelmä on jo hioutunut ja homma toimii. 

Kerten tarina käydään läpi eri kertojien toimesta, joka on toimiva ratkaisu. Itseoikeutetusti hän saa aloittaa ja päättää tarinansa, mutta väliin mahtuu muitakin kertojia; raajarikko veli Sule (Niilo Härkälä) ja  ruotsalainen huono nainen Pirkit (Virpi Vähätalo). Tapahtumat alkavat Köyliön maisemissa, mutta pääsemme Tukholmaan ja Tallinnaankin ennen kuin Kertte monien vaiheiden jälkeen palaa kotikonnuille, lähteäkseen taas.

Tuiskulan torpparinmuseon tutut rakennukset saavat taas toimia monena, mutta nyt on mukana myös näppärästi kiskoilla siirtyvät lavastuskankaat vanhaa Tukholmaa ja Tallinnaa markkeeraamassa. Oiva ratkaisu! Kolmikko Kari Krusberg, Veikko Salo ja Sirkka Salo vastaavat lavastuksesta ja pitää vielä mainita hieno vanhan Tallinnan maalaus, jonka on tehnyt nuorta Kertteä esittävä Seela Kimppa. Ja on mukaan mahdutettu purjevenekin!

Näyttelijäjoukosta edukseen erottui aikuista Kertteä sielukkaasti tulkitseva Tiia Sillanpää. Tosi hienosti hän tuo topakan ja aikaansaavan Kerten persoonan esiin. Kertte on vahva naisrooli, ja hienoa että nainen on toiminnallinen pääosan esittäjä. Pidin kovasti myös Kerten isää ja myöhemmin piispan käskynhaltijaa Pärtyä näyttelevästä Ari-Matti Mätöstä. Hän sai molempiin aika vastenmielisiin hahmoihin sopivaa särmää. Aikuista Larria näyttelevä Tomi Hulmi taitaa oivasti myös ärrää sorauttavan roolinsa. Johanna Toivanen-Perko on oivallinen parantaja-Tannan fyysillisessä roolissa. Piispan päällikkö salskea Arimo (Riku Rokka) veisi jalat alta muiltakin kuin Kerteltä, vaikka hänestäkin löytyy ikävämpiä puolia myöhemmin. 

Myös Osmi (Timo Mäntyranta) on oivallinen rooli, rehti kauppamies viimeiseen asti. Arimon äiti on kyllä aikamoinen riivinrauta ja Inkeri Marttila häntä hienosti tulkitsee. Suurin osa rooleista on pienehköjä, mutta yhtä tärkeitä. Lapsia ja nuoriakin esityksessä on iso liuta ja varsinkin pieni Elvi Sillanpää hurmaa koko yleisön kaksoisroolissaan Mimerkana ja Usvana.

Kansanperinne, taikausko, enteet ja loitsut olivat vahvasti mukana 1200-luvun Suomessa. Hienosti Saaristo niitä elementtejä käyttää esityksessä, kuten myös varmaan jo Havaste kirjoissaan. Kertellä on kyky nähdä vainajia eli kalmoja ja lapsuudestaan asti hänellä on oma kalmo-ystävä Utu-tyttö (Reetta Hulmi). Utu-tyttö on kujeileva samalla tavalla kuin Shakepearen Kesäyön Unen Puck. Välillä hän pilkkaa Kertteä, mutta kun ero on edessä, muuttuu haikeaksi. Kaikki eivät kalmoja näe, joten Arimossa Kertteä ehkä osittain viehättää tämän vastaava kyky. Kristinusko tekee tuloaan myös Suomen perukoille, ja sitä tuova piispa Henrik kohtaa Larrin kirveestä loppunsa. Kertte takertuu kuitenkin vanhoihin tapoihin ja uskomuksiin, eikä niistä suostu luopumaan. 

Esitys on myös monikielinen, mikä antaa oman hauskan lisänsä. Piispa Henrik puhuu ruotsia kuten toki myöhemmin myös Tukholmassa kuullaan. Ja Osmi miehineen viroa, tai tässä tapauksessa sekakieltä että katsojat ymmärtäisimme paremmin. Tai saattoihan se kieli 1200-luvulla ollakin tämänkaltaista sekoitusta, suomen ja viron välillä.

Sirkka Salon puvustusta pitää myös kiittää. Kymmeniä erilaisia asuja ja vaikutteita on otettu myös muinaispuvuista eli autenttisista lähteistä. Myös korut, huivit ja muut somisteet ovat vaikuttavia. Iso työryhmä on ollut pukuja toteuttamassa, heille kaikille iso kiitos. Ei nämä hommat yksin suju. Tuiskulan yhteisöllisyys näkyy tässäkin asiassa.

Mukaan mahtuu myös huumoria, mutta ehkä hieman vähemmän kuin aiempien vuosien näytelmissä. Erityisesti nauratti Papu ja Pojat -yhtyeen Westerlund-biisistä riimi pappi on präst ja hevonen on häst. Tosin siihen sanoitukset tehnyt J. Karjalainen nappasi sen varmaan varhaisesta suomenkielen oppikirjasta, mutta miten vanha riimitys kyseessä onkaan. Kenties jo tosi varhainen, Kerten aikainen?

Tuttuun tapaan Jari Levy on säveltänyt musiikkia, tällä kertaa kansanlaulupoljentoista. Mukana on myös vanha virolainen sävelmä Illos neio! Erilaiset ääniefektit, kuten eläinten äänet, toimivat myös hyvin.

Kyllä Tuiskulaan on aina mukava tulla katsomaan esityksiä ja imemään itseensä rippunen sitä yhdessä tekemisen meininkiä. Tulee sellainen lämmin tunne, että melkein tekisi mieli muuttaa tänne ja tulla osaksi tätä kesäteatteriperhettä. Jään innolla odottamaan mihin historialliseen ajanjaksoon sukellamme ensi kesänä.

Esityskuvien copyright Simo Nummi.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.