Saatanpa olla katsomossa ainoita joka ei ole nähnyt Wim Wendersin Berliinin taivaan alla -elokuvaa. Se ilmestyi jo 1987, mutta en tiedä miten se ei ole koskaan osunut silmieni eteen. Enkä tiennyt edes mitään sen tarkempaa juonesta, muuta kuin että siihen liittyy jotenkin enkelit ja toki Berliini. Mutta olen tykännyt kovasti ohjaaja Anne Rautiaisen töistä ja tuttuun tapaan tässäkin oli hyödynnetty nukketeatteria, joten tämän kokeminen Tampereen työväen teatterissa oli itsestäänselvyys.
Ja miten hieno, unenomainen, mielikuvitusrikas ja kaunis esitys tämä olikaan! Välillä tuntui etten ole oikein kärryillä siitä mitä tapahtuu, ja varmaan juonen kannalta olisi iso apu elokuvan näkemisestä. Mutta se ei mitenkään haittaa sillä Rautiaisen käsikirjoittama ja ohjaama versio on visuaalisesti kaunis ja mukaansatempaava, eikä juonella ei oikeastaan ole edes mitään merkitystä. En osaa tietenkään verrata elokuvaa ja näytelmää, mutta elämys oli kyllä hieno.
Enkelit Damiel (Jyrki Mänttäri) ja Cassiel (Auvo Vihro) ovat miehenkokoisia jäyhäilmeisiä nukkeja, jotka kulkevat elävien joukossa, tarkkaillen ja suojellen. Erityisesti itsemurhien ehkäisy on heille tärkeää. Berliinin kaduilla ja kujilla he törmäävät monenlaisiin ihmiskohtaloihin kuten vanhaan mieheen (Pentti Helin), näyttelijään (Tommi Raitolehto), itsemurhaajaan (Janne Kallioniemi), masentuneeseen mieheen (Juha-Matti Koskela), moottoripyöräonnettomuuden uhriin (Samuli Muje) ja kioskinmyyjään (Teija Auvinen). Toisten kanssa kohtaamiset ovat lyhyitä, toisten kanssa merkityksellisiä. Enkelien tapaaminen muuttaa elämän suunnan, tai ainakin tekee jonkunlaisen vaikutuksen, vaikkei heitä kukaan näekään (paitsi näyttelijä). Hurjan hyvää ensemble-näyttelemistä, ja Helin kertojana oli vakuuttava.
Iso ja tärkeä osa esitystä on livemusiikilla, jota Teho Majamäki loihtii musiikkinurkkauksestaan. Monenlaisia rytmejä ja kauniita säveliä, Majamäen sävellyksiä kaikki paitsi kaksi. Ismo Alankokin vierailee heijastettuna laulamassa Synkkää musiikkia. Brelin Laulu vanhoista rakastavaisista sopii mainiosti surumieliseen kohtaukseen missä sirkuslaiset hajaantuvat.
Berliinin pienoismalli ja sitä kuvaava livekamera tuo katsojille ilmakuvaperspektiivin. Sama näkymä mitä enkelitkin näkevät, öinen Berliini, tähtitaivas. Välillä esitys on varsinainen runsaudensarvi; paljon tapahtumia yhtäaikaa, ärsykkeitä kaikissa muodoissa. Näemme paljon tuokiokuvia, välähdyksiä ihmisten arjesta ja elämästä. Ymmärrettävästi se herättää kaipausta tarkkailevissa enkeleissä - tunteapa vielä noin, arkisia toiveita. Vaikka joillain ihmisillä onkin kiire, niin kiireen tuntu ei todellakaan ole esityksessä se päällimäinen juttu, päinvastoin. Yleistempo on verkkainen ja seesteinen.
Sitten on eräs pieni sirkus, monenlaisine taiteilijoineen. Näemme jongleerausta, naisen sahaamista jne, riemastuttava kohtaus. Valitettavasti sirkuksella menee huonosti ja niinpä trapetsitaiteilija Marion (Anne-Mari Alaspää), herättää Damielin huomion. Tämä kohtaaminen aikaansaa enkelissä halun muuttua ihmiseksi. Toisessa näytöksessä Damiel opettelee elämään ihmisenä, ja se tarjoilee pieniä hauskoja hetkiä, vaikkapa kahvin maistelun.
Janne Siltavuori oli tehnyt upean lavastuksen massiivisine enkelipatsaineen ja DDR-mäisine ankeuksineen. Hänen käsialaansa ovat myös monet hienot nuket. Pirjo Liiri-Majavan pukusuunnittelu oli ihmisten harmaudessa ja sirkuslaisten värikkyydessä harmonista. Poplarit oli pop, vissiin 80-luvun Berliinissäkin. Timo J Mäkinen (valot), Sami Rautaneva (videot) ja Antti Puumalainen (äänet) on kolmikko joka vastasi hienosta kokonaiselämyksestä kaikille aisteille. Tunnelma lavalla oli suorastaan maaginen.
Pidin kovasti kertojaääniratkaisusta. Esityksen jälkeen olo oli transsinomainen ja rento, kuin olisi ollut jossain retriitissä tai hypnoosissa. Pitkäksi aikaa jäi lämmin ja seesteinen olo. Mitään moitittavaa en esityksestä löydä, ja erityismaininta sirkusjutuista! Nyt on kyllä suuri halua nähdä myös elokuva.
Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti