Poissaoloja & Ihan kiva viha / Teatteri-illat, Kauppilanmäen museo 16.7.2020

Tänä kesänä ei ole liiemmälti kesäteatterissa päässyt käymään, joten sähköpostiin napsahtanut Teatteri-illat-ryhmän kutsu Valkeakosken Kauppilanmäen museolle oli enemmän kuin tervetullut. Esitys oli tällä kertaa siirretty museon pirtistä pihamaalle ja ainakin ensi-illassa sää suosi. Ja kun vielä molemmat lyhyet Marko Itkosen kirjoitamat ja ohjaamat näytelmät olivat viihdyttäviä (ja paljon enemmän kuin "ihan kivoja") niin mikäpä se oli iltaa istuessa.

Jo viime kesän kaksi mininäytelmää vakuutti Itkosen tarinankerrontakyvyistä ja näyttelijäjoukon iskuvoimasta. Nyt ensimmäiseksi nähty Poissaoloja sukelsi monologimuodossa äidin ja teini-ikäisen pojan maailmaan. Vaikka lavalla nähdään vain mestarillinen Pia Vaittinen niin hahmoja aikamoinen määrä. Tarinan ytimessä on keski-ikäinen siivoojaäiti, ja hänen monenlaiset ihmissuhteensa. Pikkuhiljaa kertomus keriytyy auki, ja tietokoneensa kanssa pelaamaan pojan isästäkin paljastuu asioita.

Tarinaa säestää Juha Koskinen kitaransa kanssa, esittäen Tomi Pöntisen kepeitä kappaleita. Erityisesti ”Etsin käyttöliittymää teini-ikäiseen, taikka päivitystä tähän nykyiseen” -rallatus iski. Huumori oli arkipäiväisistä tilanteista kumpuavaa ja sellaista lempeää ja äidin elämää ymmärtävää. Yleisökin pääsi mukavasti mukaan esitykseen virttä laulamaan ja pitelemään radioita. Monenlaiset vanhat radiot olivat lavastuksen kulmakivenä, ja kuten koko muutakin lavastusta ja rekvisiittaa, niitä käytettiin oivaltavasti.

Pia Vaittinen oli näytelmän sielu ja sydän, ja se kommunikointi (monine vaikeuksineen) teinin kanssa oli sympaattista ja hyvin todentuntuista. Näinhän se elämä joskus menee, sattumuksesta ja väärinkäsityksestä toiseen. Pelaaminen vai elämä, vai molemmat, siinä on yksi kysymys mitä katsoja voi pohtia. Ihmisten kohtaamista voi kyllä harjoittaa molemmissa.

Kertakaikkisen lämminhenkinen ja lempeän leppoisa esitys. Ei mitään huutonaurua aiheuttavaa, vaan mukanaelävää hyminää ja pientä hyrinää sydämeen.

Huutonaurua saatiin sen sijaan kokea väliajan jälkeen kun Ihan kiva viha pääsi valloilleen. Hauskasti monenlaista yhdistävä komedia marssitti lavalle kavalkadin humoristisia hahmoja, vähän sketsiohjelman tapaan. Tässäkin yleisö pääsi osallistumaan monin tavoin, muutama jopa ”saunomaan” lavalle oluttölkkien kanssa. Ytimessä oli se, että nyt ei tarjoilla mitään ihan kivaa peruskesäteatteria, vaan jotain ihan muuta. Stand-up komediaa ja improvisaatiota, takaumia päähenkilön menneisyydestä ja vaikka mitä. Monenlaisia kesäteatterikliseitä, mutta ihanan raikkaasti maustettuna. Toki mies mekossakin pääsi vilahtamaan, ja likipitäen alaston heppukin nähtiin estradilla. Ja yleisö nauroi, ja viihtyi! Juoni nyt oli aika päätön, mutta kyllä Jeremiaan elämään monta kiinnostavaa käännettä mahtui, vanhempiensa elämästä puhumattakaan. Rekvisiittaa oli monenmoista ja puvustus myös vimpan päälle.

     

Marko Itkonen pääroolissa pisti itsensä likoon kertakaikkisen rempseästi, kaikkensa antaen. Jotenkin hänen olemuksestaan huokuu sellainen ilo ja tekemisen meininki että katsoja viihtyy jo ihan senkin takia. Vaan ei muu näyttelijäpoppoo jää yhtään huonommaksi. Janne Kulosaaren suomalaista tuhmempaa kansanperinnesanontoja viljelevä kirkonmies oli vertaansa vailla ja Ulla Huoviala-Kääpä erityisesti uskonnollisena äitinä hersytti naurun jos toisenkin katsojista. Kaiken kruunasi Mira Flinkman monipuolisine ilmeineen. Mikä nelikko! Ihan olisi ainesta isommillekin areenoille. Kyllä tämä korvaa hyvinkin tusinan kesäteatteriesityksiä mitä jäi nyt koronan takia näkemättä.
Museon pihapiiri ja rakennukset pääsivät hienosti esille; tämmöisiä miljöitä pitäisi muidenkin teatteriryhmien hyödyntää enemmän.

Tämä ilta vahvisti taas Marko Itkosen nerokkuutta sekä kynänkäyttäjänä että ohjaajana. Kiitos!

Ainoa harmistuksen aihe, ainakin niille katsojille joita kutkuttaisi nämä esitykset nähdä, on se että esitykset ovat kaikki loppuunmyyty.


Kuvien copyright Janne Kulosaari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.