Ja hyvin Eronen selviää vajaan kahden tunnin urakastaan. Pienillä asusteiden vaihdolla ja tarkalla näyttelijäntyöllä hän hyppää milloin Juutas Käkriäisen, tämän Rosina-vaimon, tai osa-aikanaapurin Aapeli Muttisen housuihin. Tai jonkun muun. Mun suosikki on Muttinen, joka olkihatussaan käyskentelee leppoisasti eikä halua haastaa riitaa kenenkään kanssa. Ei tämä mikään farssi kumminkaan ole, vaan jotenkin elämän realiteettejä kuvaava arkimielinen esitys. Kukin henkilö elelee omassa pienessä kuplassaan, mitä eivät paljon ulkopuoliset asiat hetkauta. Siinä missä Käkriäinen keittelee pontikkaansa, voivat muut keskittyä omiin asioihinsa. Aina eivät asiat kohtaa, eivätkä ihmisetkään. Tasa-arvo oli sata vuotta sitten kaukana, jopa kaueampana kuin nykyään.
Tarinaa tuntemattoman ei kannata huolestua, sillä vaikka tästä on karsittukin tekstiä, ihmisiä ja kohtauksia, niin jollain tavalla kärryillä pysyy kummiskin. Yhdessä päivässä ehtii tapahtua monenlaista. Tuomo Rämö dramatisoi reippaalla kädellä ja ohjaa tarkasti.
Mika Haarasen ja Tuomo Rämön suunnittelemaa lavastusta hallitsee hutera klapipino ja katosta roikkuvat klapit, kengät ja muu sälä. Kyllä puupinosta saadaan kumman elävä rekvisiitta. Ja ihanasta tähtitaivaasta kiitos Kaukiaisen Sakulle! Ja Jani Orbinskin suunnittelemssa äänimaisemassa kesäiset luontoäänet pääsevät irti.
Minut Putkinotko jätti hieman hämmentyneeksi. En tiedä mitä odotin, enkä oikein sitäkään mitä sain. Toisaalta tämä oli pienimuotoisen hienoa, toisaalta taas oudon vaisua. Periaattessa ei mitään moitittavaa, mutta minut tämä Putkinotko jätti nyt jopa välinpitämättömäksi. Mitä sitten olisin kaivannut? (juu, Tiina Weckström ei tainnut ollut oikea vastaus). En osaa edes sanoa. Ehkä alkuteoskaan ei ole minua puhutteleva.
Kuvien copyright Marko Mäkinen 2018.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti