lauantai 30. elokuuta 2014

Wolf Hall / Aldwych Theatre 30.8.2014


Hilary Mantelin samannimiseen menestysromaaniin (Man Booker Prize 2009) pohjautuva Wolf Hall siirtyi Lontooseen Stratford-Upon-Avonista, ja hyvä niin, koska mulla ei ollut mahdollisuutta mennä sinne katsomaan. Ja nyt Lontoosta se siirtyy samalla porukalla Broadwaylle. Ovat olleet ilmeisen suosittuja esityksiä, ja ei ihme! Harvoin näkee näin hienoa historiallista teatteria. Toki jo lähtökohdat ovat hyvät eli hyvin kirjoitetun tekstin, jonka taustatutkimus on tehty huolella, tuominen näyttämölle lienee helpompaa kuin huonon tekstin. Kyseessä on kuitenkin historialliset henkilöt ja henkilökuvaukset lienevät paljon lähempänä totuutta kun eräälläkin Stratford-Upon-Avonin suurella miehellä.


Aldwych Theatren pelkistetyt lavasteet muistuttivat Globen (tai RSC:n) tuotantoja. Lavalla ei ollut oikeastaan mitään muuta kun jotain irrallisia siirettäviä huonekaluja (pari tuolia, pöytää yms). Kaikki perustui näyttelijätyöhön. Joilla oli sentään ajanhenkiset puvut. Ohjaaja Jeremy Herrin (miltä viimeksi olen nähnyt NT:n This House näytelmän NT Livessä 2013, South Downs 2012 Harold Pinterissä sekä The Tempestin Globessa 2013) tekee tasaisen hienoa työtä.


Näytelmän keskiössä on Thomas Cromwell. Tarina sijoittuu noin vuosiin 1527-1535, pahamaineisen Henrik VIII valtakaudelle. Työläistaustainen Cromwell nousee pikkuhiljaa valtaan, ensin kardinaali Thomas Wolseyn oikeaksi kädeksi ja sitä kautta kuninkaan neuvonantajaksi. Hän on aika käytännönläheinen tyyppi, hoidellen kuninkaan sotkuisia naisasioita, avioeroja ja uusien liittojen sopimuksia. Selviytyäkseen hovin juonitteluista ja kuninkaan oikuista tarvitseekin olla helkatin fiksu ja myös juoniva tiettyyn pisteeseen asti.


Ben Miles on ihan hirmuisen erinomainen Cromwellin roolissa. Vähäeleinen mutta uskottava. Nathaniel Parker (ehkä tunnetuin komisario Lynleynä) on hyvinkin katu-uskottava kuningas Henry VIII. Pidin myös mm. kardinaali Wolseytä näyttelevästä Paul Jessonista (ollut miljoonissa tv-sarjoissa ja paljon myös RSC;n näytelmissä).

Näytteenä pieni videopätkä näytelmän alusta (typerä blogiohjelma ei taaskaan anna upottaa videota tänne) missä kardinaali Wolsey ja Cromwell keskustelevat taas kerran kuninkaan avioliitosta ja perillisistä.


Hienoa, hienoa työtä! Kriitikot ovat olleet kanssani samaa mieltä! Jos kohta melkein kaikki kritiikit koskevat RSC:ssä esitettyjä versioita, eikä Lontoon Aldwych Theatressa.

Kuten vaikkapa Independentin Paul Taylor, 5 tähteä:

But Ben Miles is superlative at conveying the inner complexities of the man – the shrewd watchfulness, the sense of banked-down grief, the little flashes of sardonic humour. David Starkey once described Cromwell as “Alastair Campbell with an axe” but in these plays we get a thoroughly three-dimensional figure.

Nathaniel Parker's handsome, strapping Henry VIII subtly shows you a man who can bring himself to believe what he needs to believe but not without some self-pitying twinges of conscience. There's horror and pitch-black comedy in the process whereby, when Anne Boleyn cannot produce a male heir, Cromwell is called upon to assemble forced and false confessions of adultery.


Tai vaikkapa Guardianin kriitikko Michael Billington (4 tähteä):

Turning a novel into a play is always tricky: even more so in the case of Hilary Mantel's two prize-winning books which view the dark intricacies of the Tudor court through Thomas Cromwell's fierce, prismatic intelligence. But, even if Mantel's poetic eye for detail gets somewhat lost, Mike Poulton has done an outstanding job in turning the books into two epic three-hour plays that, in Jeremy Herrin's RSC production, make for a gripping piece of narrative theatre.

Poulton has an awful lot of story to get through but he succeeds in focusing on the key characters. In Mantel's book, we see much of the action through Cromwell's eyes. Here he is more objectively viewed but still totally compelling: a born financial fixer, a razor-sharp lawyer, a cunning court diplomat who even manages to put a positive spin on the king's guilt-haunted dream about his dead brother. Ben Miles may not have the ugliness of which Cromwell is accused but he brilliantly conveys the watchful intelligence, the inner grief, the implacable isolation.


Charles Spencerkin (Telegraph) tykkäsi 4 tähden verran, jos kohta olisi kaivannut lisää yhtä ja toista:

Nevertheless Jeremy Herrin’s fleet staging, with gorgeous costumes and a raft of strong supporting performances grips almost throughout, and the destruction of Anne Boleyn and her supposed lovers in the second play proves splendidly dark and gripping. Nathaniel Parker captures Henry VIII’s disconcerting mixture of magnificence and petulance, Paul Jesson is a memorable, witty Wolsey who haunts the action even after his death while Lydia Leonard who so often seems vile and manipulative as Anne, somehow wins the audience’s pity at the end.


Ben Miles oli ihastuttava myös siviilissä!

Kolmetuntisen esityksen jälkeen oli muutama tunti aikaa ennen sitten toista osaa samassa paikassa eli Bring Up The Bodiesia. Elisabet tuli mua treffaamaan (mm. toi mulle kiikarit lainaan kun unohdin omani sen luokse). Käytiin syömässä Globe-pubissa Covent Gardenin oopperaa vastapäätä kun oli ensin juteltu muutamien näyttelijöiden kanssa stage doorilla. Valitettavasti eniten odottamani Nathaniel Parker ei ilmaantunut, mutta oli vielä onneksi se toinenkin näytelmä...


Odotan uutta kuusiosaista BBC2:n tv-sarjaa mielenkiinnolla, sen pitäisi tulla telkkariin ensi vuonna. Siinä Cromwellin roolissa nähdään mahtava Mark Rylance. Ja muissa osissa mm. Mark Gatiss (Stephen Gardiner), Claire Foy (Anne Boleyn), Damian Lewis (Henry VIII), Jonathan Pryce (kardinaali Wolsey), David Bradley (Norfolk)


Esityskuvien copyright Keith Pattison, muut omia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti