Saiturin joulu (striimi) / Tampereen teatteri 12.12.2020

On tästä riivatun koronasta jotain iloakin. Nimittäin tosi moni kotimainen teatterikin aktivoitui erilaisten striimauspalveluiden kanssa. Tampereen teatteri on esittänyt klassikkonäytelmää Saiturin joulu ennen joulua jo kahdeksan vuotta, ja sitten tuli korona. Onneksi esitys nähdään nytkin, nimittäin striimattuna kotisohville. Ei se ihan sama juttu tietenkään ole kuin teatteriesitys paikan päällä, mutta huikean hyvin usealla kameralla toteutettuna melkein yhtä hyvä. Ja mahdollistaa esityksen katsomisen vaikka Utsjoella tai vaikkapa ulkomailla. Paikoista, mistä olisi normaalisti aika mahdoton rasti päästä Tampereelle.

    

Katsomisolosuhteet Sallatunturilla, etkot läppäriltä, esitys tv:n kautta.

Olen nähnyt tämän Saiturin joulun 2015, joten olipas kiva palata hyvän esityksen pariin. Tästä voit käydä lukaisemassa mietteeni viiden vuoden takaa. Tällä kertaa katsomispaikkana oli mökki Sallatunturilla, mihin saapuminen oli juuri sopivasti ajoitettu teatteriesityksen etkojen kanssa! Nyt keskityinkin katsomaan, ja myös kirjoittamaan, enemmän striimauksen näkökulmasta. Itse esityshän on taianomainen joulunäytelmä. Charles Dickensin alkuperäisteoksen hengessä mukana on ankeutta ja köyhyyttä, mutta myös onnellinen loppu. Ja kukapa ei haluaisi nähdä onnellisia loppuja näinä aikoina?

Tampereen teatterin omat ihanat näyttelijät Elisa Piispanen ja Mari Turunen toimivat esityksen etkoilla oppaina ja vievät katsojat kurkistamaan myös kulissien taakse lavastuksia, pukuja ja vaikka mitä. Striimi tarjoilee siis 14,90 euron hintaan ensinnäkin liput esitykseen koko perheelle ja toiseekseen myös hienon mahdollisuuden kurkistaa kulisseihin! Voit ostaa myös 32 euron kannatuslipun tai 124 euron yhteisölipun (suosittelisin näitä jos katsojia on useita). Väliajalla ehtii hyvin katsomaan mainospaloista teatterin muuta tarjontaa sekä täydentämään jääkaapilta herkkuja. Ja vessojen ruuhkat ovat taianomaisesti poissa! 

Tommi Auvisen dramatisoima ja ohjaama esitys tarjoaa jotain kaikille katsojille lapsesta isovanhempiin. Siinäkin mielessä täyden kympin perheteatteria. Marjatta Kuivaston silmäkarkkia tarjoileva lavastus (siis oikeasti, Scroogen aukeava talo on huikaisevan hieno) ja Raimo Salmen kauniin sinisävyiset valot ovat tunnelmalliset yhdessä. Ja sitten vielä Mari Pajulan puvut ovat piste iin päällä. Kuin olisi astunut suoraan joulukorttiin! Koko ensemble laulaa ja esiintyy harmonisesti, nämä vanhat brittiläiset joululaulut ovat omia suosikkejani. Upean esiintyjäkatraan kruunaa Ilkka Heiskasen esittämä Scrooge, joka on mainio kärttyinen ja nariseva ukko. Taidokkaasti maskeerattu (Kirsi Rintalalle kiitos) mutta kyllä se näyttelijäntyö siellä peruukin ja muiden alla tuo hahmon henkiin. Riippuu toki omasta tietokoneesta, tai televisiosta mikäli siirrät esityksen piuhaa pitkin sinne, minkäkokoiselta ruudulta pääset teatteria seuraamaan. Mutta kyllä lavastuksen yms yksityiskohdat näkyvät hyvin vaikkei nyt olisi niin isokaan ruutu. 

Striimausta toteuttamassa oli Ankkatuotanto ja kolme kameramiestä hoiti esityksen ammattitaidolla. Paljon teatteristriimauksia olen katsonut, ennen koronaakin toki, ja ei kyllä tämän Saiturin joulun tarvinnut yhtään hävetä esimerkiksi National Theatren livelähetysten kanssa. Kokonaisuus toimi ja lämminhenkinen tunnelma välittyi kotikatsomoon hienosti. Äänestä sai hyvin selvää. Tuli mieleeni että ehkä jatkokehittelyä varten tekstitys toisi myös huonokuuloiset palvelun ääreen. Muutamia hieman pelottavampiakin kohtauksia tässä oli, jonka takia 6-vuoden ikä on teatterin suositus. Ja onhan tuo Scrooge kyllä myös aika karmaiseva ilmestys... Tekniikka pelasi koko esityksen ajan hyvin, ja oli kuitenkin häivytetty niin taidokkaasti että sen sai unohtaa hyvin kotikatsomossa,

Saiturin jouluja on vielä tarjolla kolme eli 18., 21. ja 22.12. Ja kaikki ovat todellakin live-esityksiä, eivät tallenteita. Tähän oli ihan kustannussyy eli striimi tekijänoikeuksineen olisi tullut teatterille kalliimmaksi kuin live-esitys. Eihän tämä silti Tampereen teatterille mikään kultakaivos ole (näillä lippujen hinnoilla) mutta odotukset ovat silti ylittyneet striimilippujenmyynnissä. 

Kerrankin koirat pääsi teatteriin!

Jos siis olet miettinyt jotain kivaa joulunajan ohjelmaa, niin älä yhtään epäröi, vaan hanki liput Saiturin jouluun. Mukava parituntinen koko perheelle, ei tarvitse lähteä ruuhkiin ja voi nauttia sellaisia teatterieväitä kun haluaa. Vieruskaverit eivät puhu eivätkä pärski ja jalat voi nostaa sohvapöydälle huoletta. Kaiken kruunaa toki lämminhenkinen teatteriesitys. Kiitos Tampereen teatteri ja lisää tätä!

Esityskuvien copyright Harri Hinkka, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pelkkänä korvana / Seinäjoen kaupunginteatteri 28.11.2020

Tämä Larry Shuen kynäilemä mainio komedia valloitti sydämeni Tampereen teatterin tulkintana muutama vuosi sitten; kävin sen katsomassa kai kolme vai neljä kertaa. Samaan aikaan hillittömän hauska, mutta hyvän näytelmän tavoin myös syvällisempiä tasoja sisältävä. Muukalaisviha ja rasismi tarjoavat miettimistä monelle kanssaihmiselle, erityisesti tänä päivänä. Pekka Laasosen ohjaama Pelkkänä korvana jatkuu Seinäjoen kaupunginteatterissa onneksi myös keväällä 2021.

Vaikka näytelmä on jo 1980-luvun alusta, niin kummallisen ajankohtainen se on edelleenkin. Brittiupseeri Froggy (Jukka Puronlahti) tulee vuosittaiselle reissulleen Amerikan syvään etelään, kouluttamaan amerikkalaisia kollegoitaan. Mukana matkaa kaverinsa Charlie (Jani Johansson), vähän tylsä ja arkinen tyyppi, joka kaipaa pientä irtiottoa arjesta ja avioliittonsa tilan pohdintaa. Miestä ahdistaa puhuminen, ja Froggy keksii oivallisen ratkaisun miten Charlie saa olla vierailun ajan rauhassa - hän olisi pesunkestävä ulkomaalainen joka ei puhu samaa kieltä! Perillä odottava majatalon pitäjä Betty (Mia Vuorela) janoaa kokemuksia ulkomaailmasta. Betty ei ole koskaan käynyt missään, ja kaikki uusi, eksoottinen ja ulkomaalainen kiehtoo mieltä. Hänestä Charlie on ihmeellisen kiehtova tyyppi - ja kerrankin Charlie saa kokea olevansa kiinnostava ihminen!

Majatalossa asustaa myös nuori perijätär Catherine (Maiju-Riina Huttunen) ja tämän vähä-älyinen pikkuveli Ellard (Jussi Jätinvuori). Myös Catherinen kihlattu, pyhääkin pyhempi pastori David (Ville Orttenvuori) piipahtelee alvariinsa, monesti vanavedessään junteista juntein Owen (Heikki Vainionpää). Miehillä ei taida olla ihan puhtaita jauhoja pusseissaan. 

Monenlaisine juonenkäänteineen tästä kaikesta punoutuu hillitön juoni, jossa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, suuria inhimillisiä tunteita ja myös ripaus tragediaa. Pieniä vihjeitä tulevasta ripotellaan pitkin ensimmäistä näytöstä. Miksi pastori David ja Owen ovat niin kiinnostuneita Bettyn majatalosta, ja mitkä ovat sporttisen ja itseriittoisen pastorin aikeet Catherinea kohtaan? Onko Ellard todellakin niin pöljä kuin annetaan ymmärtää? Ja mistä maasta se Charlie onkaan kotoisin, kun kaikki tavat ovat siellä ihan... ulkomaalaisia? Näistä erilaisista ulkomaan tavoista revitään huumoria, mutta tarkoituksena ei ole pilkata erilaisuutta, vaan hyväksyä asia.

Näyttelijät tekevät ihan huipputyötä, joka iikka! Charlie on aika arkinen ja yksitotinen, mutta miehellä on selvästi sydän paikallaan. Kieltä ymmärtämättömälle on helppoa uskoa salaisuuksia, eipähän pääse niitä kellekään lavertelemaan. Charlie on aika vakuuttava valaistuine lukulaseineen pelotellessaan Owenia. Niin, Owen sitten. Tämä on taikauskoinen, rasistinen öykkäri joka uskoo omaan ylivoimaisuuteensa. Aivan hillitön hahmo, jonka letkeä kävely, purkanjauhanta ja kaikenlainen överiys saa kyllä hykertelemään naurusta. Pahinta on että tämmöisiä tyyppejä oikeasti on maailma pullollaan. "Mitä se mamu molottaa?" kuvastaa hyvin tyypin lennokasta puhetapaa. Betty on lämminsydäminen ihminen joka ottaa Charlien siipiensä suojaan  - ja vaikka hän vertaakin Charlieta lemmikkihaisunäätään, niin sekin on sanottu rakkaudella. Tottakai.

Sympaattista esityksessä on myös käytetty rento murre. Teemu Kaskisen tuore suomennos nappaa mukaansa myös aivan ajankohtaisia aiheitakin, ja tuoreistaa hyvin tekstin. Pelkkänä korvana onnistuu yhdistämään hyytävää pelkoa hillittömään komediaan. Tosin KKK:n tyypeistä on tehty pikkuisen liian viihdyttäviä ja kömpelöitä luusereita, ja se heidän pelottava puolensa jää vähemmälle. Sitä pelon ja huumorin kontrastia olisi voitu mielestäni korostaa vielä enemmän.

Oskari Löytösen lavastuksessa ollaan syvän etelän ytimessä. Hirsinen mökki on aika kodikas ja täytetyt eläimet luovat sopivan tunnelman. Hannu Raja-ahon valot ja Tomi Rintamäenpään äänet tuovat niin myrskysateet kuin räjähdyksetkin ihan katsojan iholle. Tiina Valkaman puvut ovat sopivan arkisia ja ympäristöönsä mukautuvia. Varsinkin Owen buutseineen ja stetsoneineen on vaatetettu naulan kantaan.

On jotenkin lämminhenkistä miten hienosti "ulkomaalainen" Charlie sopeutuu majatalon yhteisöön. Siinä missä Ellard opettaa kieltä miehelle, niin tämä vuorostaan näyttää suvaitsevaisuuttaa ja oman maansa tapoja innokkaalle fanijoukolleen. Charlie pitää Owenia pilkkanaan monella eri hienovaraisella tavalla, ja niin pöljä kuin Owen onkin, niin jonkunlainen aavistus asiasta tälle tulee. Kun pastori David lopuksi toteaa: "Me olisimme voineet tehdä Amerikasta jälleen suuren" - niin ehkä eräskin alkuvuodesta väistyvä presidentti tulee miehen itseriittoisesta olemuksesta ja kuohkeasta kampauksesta mieleen... 

Pelkkänä korvana on sellainen pienisuuri esitys. Vähän kuin kamarinäytelmä, sellainen intiimi ja läheinen, mutta suuria teemoja syleilevä. Paljon räjähtävän hauskoja kohtauksia, mutta myös vakavuuttaa ja draamaa. Katsojat saavat nauraa rohkeasti ylivedetyille pahoille miehille ja kannustaa hyviä tyyppejä lämpimästi. Aina ei tarvita edes pelastavaa ratsuväkeä apuun, jos nokkeluutta löytyy omasta takaa. Menkää katsomaan tämä heti kun koronarajoitukset sen mahdollistavat!

Esityskuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sidotut / Porin teatteri 27.11.2020

Reilu vuosi sitten kävin katsomassa Porin teatterissa Järjen ja tunteen tyttäret. Se kolahti kovaa. Näytelmän nähtyäni ahmaisin kaikki Emmi Mustosen viisi kirjaa, joissa seurataan päähenkilöiden Hilman ja Annan elämiä 1800-1900 vuosien vaihteen Suomessa. Siinä missä Järjen ja tunteen tyttäret perustui Mustosen sarjan kolmeen ensimmäiseen kirjaan, niin Sidotut on sarjan neljäs osa, sijoittuen vuosiin 1913-1916. Suuria muutosten vuosia, niin Suomen kuin näytelmän henkilöidenkin historiassa.

  

Historialla on tapana toistaa itseään. Tälläkin kertaa Tommi Kainulainen on sovittanut ja ohjannut upean elämyksen. Tarkkanäköistä, hyvin rajattua ja kaunista draamaa. Henkilöhahmot ovat eläviä ja kerronta elämänmakuista, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Sisällissota ja ensimmäinen maailmansotakin toimivat taustanäyttämönä kahden vahvan naisen arjelle, ylä- ja alamäkineen. Hilma Maria Rantamäki (Riikka Papunen) muuttaa perheineen Amerikan ihmemaahan onneaan kokeilemaan; Suomessa työväen elämä on entistä huonompaa. Vaan eipä se elo New Yorkissakaan ruusuilla tanssimista ole. Siirtolaisten olot olivat kyllä melkoisen kurjat sielläkin. Veikko-puoliso (Janne Turkki) ja poika Voitto (Oskari Penttilä) puurtavat pilvenpiirtäjien rakennustyömailla, tytär Pikku-Anna (Evelina Jääskeläinen) oppii englantia ja nuoren naisen elämää. Entinen mies (ja lasten isä) lipevä Artturi Mäkelä (Peter-Sebastian Lehtonen) ilmaantuu myös kuvioihin taas sekoittamaan pakkaa - mutta onneksi Hilma on miehelle jo immuuni.

Sillä välin kuin Hilman perhe opettelee uuden elämän alkuun rapakon takana, on Anna Sofia Ahlstedt (Mirva Tolppanen) myös uuden edessä. Heti näytelmän alussa Augusta-täti kuolee ja hersyvän hauskan perinnönjakokohtauksen jälkeen Anna huomaa olevansa varsin varakas nainen. Tämä takaisi naiselle itsenäisyyden, mutta sitten vanhemman (vasta 50 täyttänyt!) leskijuristin Weckmanin (Vesa Haltsonen) liehittelyt kantavat hedelmää ja Anna lankeaa niljakkaan tyypin pauloihin. Mukana tulee kartanon emännyyskin, ja aikuinen poikapuoli Herman (Pekka Hänninen) - mutta ennenkaikkea tämän charmantti opiskelukaveri Klaus Granqvist (Teemu Niemelä), joka sekoittaa Annan pään samantein. 

Tuntuu jotenkin että Anna vain ajelehtii naimisiin Weckmanin kanssa, eikä mahtaisi asialle itse mitään. Ehkä hän huomaa virheensä jo ennen häitä, mutta ei enää pysty asiaa pysäyttämään. Onnetontahan se on, mutta tarina kulkee eteenpäin, ja monen mutkan kautta myös se vanha, itsenäinen ja reipas Anna sieltä pääsee taas esiin. Vaikka kaikenlaisia käänteitä sekä Hilman ja Annan vuosiin mahtuu ja keskinäiset välitkin hieman rispaantuvat, niin loppu on kuitenkin aavistuksen valoisa, toiveikas.

Kertakaikkisen hienoa ajankuvaa ja koko näyttelijäkaarti tekee todella vakuuttavaa työtä. Kantavina voimina toki päänaiset Papunen & Tolppanen, jotka ovat valtavan karismaattisia. Heidän esittämänsä naiset ovat hyvin erilaisia, mutta kumpikin vahvatahtoisia ja sisimmissään terästä. Ihania tyyppejä, joista tykkään kummastakin. Niljakkaat äijäroolit sujuvat hyvin niin Haltsoselta kuin Lehtoseltakin. Hannele Lanu tekee hersyvän pienen roolin elämää nähneenä hovineuvoksettarena ja myös Miia Lindström pystynokkaisena leskipastuurska Matildana on kerrassaan mainio. Mikä drama queen! Myös Hilman Miina-sisko Heidi Rantakeisu on ihanan raikas lisä näyttämöllä.

Hyvää tiimiä ei kannata vaihtaa. Joten taas kerran Teemu Loikas on luonut upeat visuaaliset maisemat lavalle. Pelkistettyjä seiniä ja kuoseja, kuin ajatuksia lavasteista. Kartano piirtyy esille kattovalaisimilla ja liikkuvilla irtoseinillä sekä ikkunanpokilla, Ahlstedien kaupunkiasunto rullaa esille salongin muodossa. Kaikki on selkeää ja riittävää, hyvin ilmavaa. Ja varsinkin tiiliseinät Amerikassa on tosi upeat. Timo Alhasen valot ja Jukka Kouhian äänet täydentävät seesteisen kokonaiselämyksen. Myös projisoinnit (Loikas & Alhanen) toimivat, alussa nähty koostekertaus oli kiva idea. Tykkäsin kovasti siitä miten vanhojen (helsinkiläisten) rakennusten ja paikkojen valokuvia ja videoita oli hyödynnetty, myös pilvenpiirtäjien rakennustyömailta. Musiikkivalinnat ovat myös todella onnistuneet.

Taru Liipolan yksityiskohtaisesti mietityssä puvustuksessa on kaksi puolta: työväestön arkisemmat asut sekä paremman yhteiskuntaluokan hörhelöt runsaine kankaineen. Varsinkin monet näpsäkät hatut kiinnittävät huomiota. Näitä pukuja on ilo katsoa!

Jäin kyllä ihmettelemään miksi Annan kaltainen fiksu ja koulutettu (ja perinnön jälkeen myös varakas ja siten itsenäinen) nainen luopuu vapaudestaan ja päätäntävallastaan niin helposti. Ihastuneena hän ei kuuntele Hilman tarkkanäköisiä varoituksia Weckmanista. Vaan kukapa hullaantunut nainen kuuntelisi. 

Vaikka suuret historialliset tapahtumat jylläävät taustalla ja luovat pohjan kaikelle, niin silti näytelmän keskiössä on pieni ihminen, pienine tapahtumineen, arkisine elämineen. Ja vaikka moni asia on kurjaa ja ikävääkin, niin ihania pieniä huumorinpilkahduksia on riputeltu mukaan juuri sopivasti. "Turha on katua" toteavat naiset lopussa. Kumpikin on joutunut oppimaan, kovan kautta, elämään omaa elämäänsä, ottamaan vastuuta omista teoistaan. Pakko on taas pyyhkiä silmiä katsomossakin. Liki 3 tuntia meni kuin siivillä ja esitys todellakin tempaisi mukaansa.

Sidotut jatkuu Porin teatterissa pakollisen koronapaussin jälkeen ensi toukokuulle asti, eli hyvin ehtii vielä katsomaan! Lämmin suositus - hyvin tehdylle perusdraamalle on aina tarvetta.

Esityskuvien copyright Janne Alhonpää.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Soilu / Sorin sirkus 26.11.2020

Tämä Sorin sirkus -perinne ei onneksi katkennut tänäkään vuonna, vaikka joukkomme kutistui kolmeen. Nimittäin Sorin sirkuksen jouluesitystä ei kertakaikkisesti VOI jättää väliin. Taas kerran oli sirkustiimi, sirkustirehtööri Taina Kopran johdolla, loihtinut visuaalisesti näyttävän ja huimia temppuja sisältävän spektaakkelin. Sirkuksen 35-vuotisjuhlaesitys Soilu oli talvinen tuulahdus satumaailmasta.

Koronan takia moni asia oli totutusta toisin, mutta kaikki oli toteutettu turva-asiat huomioden. Katsomo oli kaksiosainen ja molempiin oli oma sisäänkäynti. Ei väliaikaa, ei tarjoiluja, eikä esiintyjien kunniakujaa lopuksi. Ei ruuhkia mutta runsaasti opastusta ja käsidesiä. Toki esitys oli sitten myös hieman normaalia lyhyempi (noin 70 minuuttia) mutta todella toimiva kokonaisuus toki silti. Erityisesti Eero Auvisen häikäisevän hieno valosuunnittelu ja projisoinnit olivat tyrmäävän upeat. Revontulet ja lumisateet, kylmien ja lämpimien sävyjen vuorottelu. Kaunista ja vaikuttavaa.

Totuttuun tapaan myös Kitte Klemettilän pukusuunnittelu hiveli silmiä. Kymmeniä ja kymmeniä eksoottisia luomuksia niillä hahmoilla joita viiden nuoren rotkoon pudonnut retkikunta kohtaa matkallaan. Ja mitä värikkäitä tyyppejä siellä onkaan! Valkoisia ja kimaltavia jääihmisiä koreine kuninkaineen, polttavan kuumia punaisia tulenhaltioita, kasvityyppejä, peikkoja, haltioita, maahisia. Kaikki toinen toistaan näyttävämpiä ja toki myös näyttäviä temppuja tekeviä. Jonna Kivimäen maskeeraus sekä Malla Tallgrenin peruukit viimeistelevät satumaiset hahmot. Oskari Löytösen lavastus on sopivan yksinkertainen jäälohkareineen, tarjoten hyvät puitteet esiintyjille.

Taina Kopran tarina ja ohjaus sekä Jouni Kivimäen sirkustekninen osaaminen yhdistyvät taas kyllä niin hienosti. Monipuoliset nuoret sirkustelijat pääsevät näyttämään taitojaan ja katsomossa saa niin pidätellä henkeään kuin aploderaata spontaanisti. Varsinkin kaikki ilma-akrobatia ovat todella näyttäviä. Ja tulinumerot! Ja miten mahtavaa etteivät tulitemput olekaan enää pelkkien poikien valtakuntaa, muutenkin Soilussa sukupuoliroolit ovat entistä joustavampia. Sirkus jos mikä voi olla tasa-arvoinen paikka; maskin takana ei ole väliä oletko tyttö, poika tai joku muu. Poika voi hypätä hyppynarua ja kävellä löysällä vaijerilla, ja tyttö pyörittää tulikeppiä. Ryhmänumerot toimivat ja sooloteokset siellä väleissä tuovat kivaa vaihtelua. Temponvaihtelut rytmittävät kokonaisuutta tasapainoisesti.

Sorin sirkuksen esityksissä on juoni ja tarina oleellinen juttu. Esitys ei ole vain kokoelma erilaisia temppuja, vaan kaikki rytmittyvät hyvin kokonaiskertomukseen. Kaikkea tahdittaa oivallinen livebändi Joona Kukkolan johdolla. Hänen säveltämänsä musiikki tuo mieleen Anssi Tikanmäen Maisemakuvia Suomesta, sellaista hieman etnovaikutteista kosketinsoittimen dominivaa soljuvaa ja dramaattista menoa. Sävellettyä Kalevalaa ja kansanperinnettä. Varsinkin Henna Leppäsen harmonikka sopii ihanasti myös sirkusesitykseen. Valkoista velhoa muistuttava Juho Fabrin jyräyttelee lyömäsoittimistaan tahtia. Ja vielä nauhalta ujeltava Käpin jouhikko. Hienoa!

Kyllä on mahtavaa että näinä vaikeina ja tautisina aikoina on silti tämmöisiä seesteisiä perinteitä kuten Sorin joulusirkus. Ei todellakaan tarvinnut pettyä. Hankkikaa liput ja menkää nauttimaan elävästä sirkushurmasta, kunhan esitykset taas jatkuvat vuoden 2021 alusta.

Kuvien copyright Heikki Järvinen.

Idiootit ympärilläni / Tampereen työväen teatteri 20.11.2020

Kyllä sitä aiheesta kuin aiheesta näemmä saa aikaan viihdyttävän musiikkiteatteriesityksen. Kuten vaikkapa nyt tästä ruotsalaisen Thomas Eriksonin menestyskirjasta Idiootit ympärilläni. Ruotsissa kirja on ollut iso hitti, ja myös Suomessakin aika suosittu. Monenlaisia mielipiteitä aiheesta löytyy ja kirja on herättänyt paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Itse en ole sitä lukenut, mutta keskustelua seurannut somessa sivusilmällä.

Kirjassa ja esityksessä jaetaan ihmiset neljään persoonallisuustyyppiin ja niitä kuvataan eri väreillä. Punaiset ovat aggressiivisia, impulsiivisia, dominoivia, kunnianhimoisia, sellaisia johtajatyyppejä. Hiski Grönstrand on oivallinen punaisen edustaja, ärjyvä ja päällekäyvä. Keltaiset (huippupirteä Maiju Saarinen) ulospäinsuuntautuneita, pirskahtelevan iloisia ja lyhytjännitteisiä - innovatiivisia ja yltiöpositiivisia. Jostain syystä samaistun itse eniten juuri keltaisiin, vaikka Eriksonin teorian mukaan suurimmassa osassa ihmisiä löytyy usean eri tyypin piirteitä. Vihreät (nappisuorituksen tekevä Laura Hänninen) ovat sovittelevia, vaatimattomia, niitä jotka mieluummin sulautuvat tapettiin kuin pitävät melua itsestään, uhriutuvat mielellään. Työpaikoilla vihreät leipovat pullaa palavereihin ja tiskaavat kaikkien tiskit. Ja sitten on vielä siniset, joita Juha-Matti Koskela ansiokkaasti esittää. Analyyttisiä pilkunviilaajia, todellakaan ei spontaaneja ja niitä työpaikan tilastonikkareita ja numeroniiloja. Vähän tylsiä tyyppejä. Yhtä kaikki, nämä kaikki värityypit ovat äärikorostuneine ominaisuuksineen hieman rasittavia.

No, nämä neljä sankaria päättävät perustaa konsulttiyhtiön Four Colours Customer Experience Innovation Company Group ja parin tunnin ajan pääsemme aitiopaikalta seuraamaan miten homma toimii. Välillä apua saadaan (tai ei saada) itse jeesusmaiselta Eriksonilta (Koskela) - joka lipuu paikalle hienolla pahvisella ruotsinlaivalla - mutta enimmäkseen ideoidaan ja säädetään asioita itse. Idiootit ympärilläni on todella hauska ja oivaltava esitys. Jokainen joka on koskaan ollut missään töissä tunnistaa näitä tyyppejä ja piirteitä kyllä omasta työyhteisöstään. Välillä saa nauraa kyyneleet silmissä. Esiintyjänelikko tarttuu milloin mihinkin soittimeen, biisit ovat hauskoja rallatuksia, lastenmusiikkivivahteilla ja kansanmusiikkipoljennolla. Kukin väri saa oman nimikkolaulunsakin; vihreän pianoballadi on ihan hulvaton. Omia sävellyksiä valtaosin, ja pieni ripaus muutakin musiikkia.

Juho Gröndahl vastaa yhdessä näyttelijäporukan kanssa niin käsikirjoituksesta kuin ohjauksestakin, Ainoastaan Kyösti Kallio on tuotu porukan ulkopuolelta mukaan tekemään valosuunnittelu ja videoiden kuvaus (niiden editointikin on Koskelan käsialaa) ja myös äänisuunnittelua yhdessä muiden kanssa. Monilahjakasta sakkia siis kaikki. 

Ratkiriemukkaasti näytetään miten kukin värityyppi suuttuu (vihreän mielensäpahoittaja on huippu!). Esitys on aika nopeatempoinen, ja siksikin katsojan nauruhermot ovat koetuksella. Punainen on esimiehenä kuin suoraan helvetistä. Ja miksi ihmeessä firmojen virkistyspäivät ovat aina urheilullisia? On tässä mukana myös nukketeatteria. Etäpalaverikohtaus pahvilaatikkopäineen on niin tätä päivää, ja muutenkin korona-asiat on otettu mukaan hyvin. Näemme myös kohtauksen missä tulkitaan eri värityyypin lähettämiä sähköposteja - yleisö repeää. Sinisen tanssi Griegin Aamutunnelmaan on aika päräyttävä kokemus. Kertakaikkisen värikäs esitys monin eri tavoin. 

Olkoon kukin Eriksonin teorioista ja ajatuksista mitä mieltä hyvänsä niin ainakin kelpo musiikkiteatteriesityksen niistä saa aikaan! Idiootit ympärilläni ei ota sen kummemmin kantaa onko koko Eriksonin teos humpuukia vai mitä, korkeintaan hieman hihittelee näille ajatuksille. Katsoja saa muodostaa omat käsityksensä. Väriluokitukset, ja Eriksonin kirja, on vankila. Sopeutuminen ja muiden huomioon ottaminen toimii jokatapauksessa, oli kuvitteellinen värisi mikä hyvänsä.

Idiootit ympärilläni on raikas ja riemukas, esiintyjät taitavia inhimillisten hahmoluomustensa kanssa. Vähän niinkuin sketsishow tai stand-up ilta, mutta musiikkiteatterin keinoin. Arkisia oivalluksia kanssaihmisistä, ehkä jopa myös itsestä. Hyvin täysiä TTT-Klubin esitykset ovat olleet, mutta kevään 2021 esitykset ovat nyt myynnissä! 

"Minä olen ainoa järkevä, kaikki muut on idiootteja" -rallatus jää kyllä päähän soimaan pitkäksi aikaa. Mikäs tästä on tykätessä, pienisuuri hitti, kuten koko esityskin.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jäntti & Venna: Keinu / Kulttuurikeskus Caisa 19.11.2020

Moneskohan muusikko Aino Vennan ja ilma-akrobaatti Ilona Jäntin yhteisteos tämä on? Aika mones, ja aika monta niistä olen nähnytkin. Ja kuten aina, esitys oli ihastuttava! Keinu on saumatonta yhteistyötä, eteeristä kauneutta, teknistä osaamista ja harrasta tunnelmaa. 

Kulttuurikeskus Caisaan on tehty verhoilla tiivis ja kotoisa tila jossa katsojat ovat kaiken ytimessä (turvavälejä noudattaen toki). Kontakti esiintyjien ja yleisön välissä on välitön ja intiimi. Katsojat istuvat kolmella puolella esiintymisaluetta. Siinä on aseteltuna kahdeksan keinua, niitä yksinkertaisia ja monen lapsuudesta tuttuja eli missä on vain lankunpätkä solmittu kahdella narulla. Näissä sekä keinutaan että myös kiipeillään. Lisäksi varsinaisen tilan ulkopuolella, siis katsojien selän takana, tapahtuu. Jättimäiset köysitikkaat vievät liki taivaaseen asti, ja monimutkainen köysivyyhti kietoo akrobaatin sisälle, kuin sitoen.

Vajaassa tunnissa ehtii paljon. Vennan kuulas ääni soljuu hillityn äänimaton päälle, välillä tulee tuntu kuin olisin luostarin kappelissa. Harrasta, harmonista, humisevaa. Kirkonkellomaisia ääniä. Ääni hypnotisoi. Rauhoittavaa ja meditatiivista, olisin voinut kuunnella tätä tuntikausia. Kaikki liikkeet ovat yhtä verkkaisia ja harkitsevia. Välillä Jäntti kieppuu kuin hyrrä, mutta enimmäkseen hänenkin liikkeet ovat harkitun hitaita. Kaunista katsottavaa. Keinut toimivat myös sivuittaissuuntaisesti.

Pienet yksityiskohdat kuten nilkan ojennus ja käden liikkeet ovat dramaattisia. Paljaat jalat ja yhdessä varpaassa oleva koru kiinnittävät katseen.

      

Kauri Klemelän valosuunnittelu on eleganttia ja monipuolista. Hämyisä tunnelma ja lämpimät valot. Jossain vaiheessa katsojien päiden päällä olevat pikkuvalot laskeutuvat alaspäin, muuttaen valojen tulokulmaa. Pauli Riikosen äänisuunnittelu miksaa valmista musiikkia Vennan livelauluun. Lopputulema on hieno kombinaatio. Pitää mainita myös kauniit esiintymisasut, joiden fuksianpunainen ja vihreä sointuvat yhteen. Hulmuavat helmat ovat jollain tapaa jo tämän kaksikon tavaramerkki.

Jossain vaiheessa Jäntti laskee alas kasviruukkuja katon rajasta ja Venna kantaa toisia purkeissa, puhaltaen niihin lämpimästi. Kuin herättäen henkiin. Kaikki on harmonista ja sulavaa. Kuin kesäinen tuulahdus. Keinut ja niiden hidas liike elävät omaa elämäänsä. Dominomaisesti kaatuvat puupalikat vievät nekin ajatukset lapsuuden leikkeihin. Keinu on omistettu parasympaattiselle hermostolle. Eli sille joka kontrolloi tahdosta riippumattomia asioita (esimerkiksi verenkierto). Mielenkiintoista, mutta ei ensimmäinen assosiaatio mikä mieleen tulee.

Venna laulaa englanniksi Ikaroksen lentomatkasta ja jotain ranskaksi. Enimmäkseen laulu on kuitenkin sanatonta, hyräilyä ja hyminää. Monikerroksista.

Koko esitys on lyyrisen kaunis, kuin pieni intiimi runo. Minulle jää lämmin olo, kuin olisin kääriytynyt henkiseen untuvatäkkiin ja villahuopaan. Toivon että duo Jäntti & Venna jatkavat esiintymistään yhdessä vielä kauan aikaa. Caisan esitykset ovat kaikki loppuunmyytyjä ja tuoreet AVI:n koronarajoitukset tuovat omia muutoksiaan, mutta ehkäpä näitä saadaan vielä lisää...

Esityskuvien copyright Ulla Kokki.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Dreams For Sale / Studio Total & Kansallismuseo 17.11.2020

Tervetuloa unelmien markkinoille! Olemme saapuneet maan alle, Kansallismuseon alaisiin kerroksiin, syvälle Helsingin ytimeen. Seuramaan esitystä josta en tiennyt etukäteen juuri mitään. Mutta koska olin kovasti vaikuttunut Studio Totalin edellisten inkarnaatioiden eli Jalostamo-kollektiivin ja Jalostamo2:n aiemmista töistä (mm. Bestiario, Die Hard Tampere, Rechnitz), niin lähdin mukaan innostuneella ja uteliaalla asenteella. Mitä sitä sitten tuli nähtyä ja koettua? Ennenkaikkea koettua, sillä Dreams for Sale ei ole mikään staattinen teatteriesitys, vaan kokonaisvaltainen elämys kaikille aisteille.

Anna Lipponen ja Laur Kaunissaare ovat taikoneet monipuolisen taidenautinnon, joka yhdistelee tanssillisuutta, videotaidetta, tarinankerrontaa, museaalista suunnittelua ja huutokauppaa. Kolmikymmenpäinen katsojajoukko saa kulkea tilassa vapaasti jakkaroineen, mutta enimmäkseen ihmiset ovat aika staattisia. 

Petri Tuhkasen lavastus, valot ja videot ovat oleellinen osa tätä unelmamatkaa. Valkoiset miniatyyrimaailmat vitriineissään kutkuttavat mielikuvitusta. Unelma rakkaudesta, unelma mielikuvituksesta, unelma turvallisuudesta. Mitä ne kullekin edustavat. Välillä isolta valkokankaalta katsotut lyhytelokuvat vievät tätä ajatusmallia pidemmälle. Vitriineistä tutut valkoiset ihmishahmot seikkailevat hississä, näköalapaikalla omenoita haukkaamassa, tyhjällä jalkapallostadionilla ja avarassa mäntymetsässä. Odottamassa toista, odottamassa kohtaamista, odottamassa unelmaansa. Varovaisia kosketuksia, puusta saatavaa halausenergiaa ja turvallisuutta. You'll never walk alone, massiivisen jalkapallofanien kuoromylvintänä sekoittuu flyygelin ääressä soittavan ääneen.

Oppaanamme toimii salaperäinen hahmo (Tuomas Juntunen), joka loihtii flyygelistään säveliä, tanssahtelee kevein askelin, nauraa maanisesti, huutokauppaa unelmia ja välillä pistää kahvinkeittimen porisemaan. Notkeaa liikettä ja ilmavaa puhetta. Ja kasveja, kaikkialla kasveja! Niitä kuljetetaan kärryillä, niitä istutetaan vitriiniin museokappaleeksi ja niitä hellitään. Tulee mieleen Hugo Simbergin Kuoleman puutarha ja mystisiä kasveja hellästi paijaavat luurankomiehet. Simbergin toinen paljon käyttämä hahmo on surullisen oloinen piruparka - ja kas, oppaalle ilmestyy pitkä häntä. Häntä on ilmaisuvoimanen kapistus. Se laahaa perässä ja toimii huutokaupassa nuijana. 

Huudan itselleni unelman rakkaudesta, ja saan pienen pahvilaatikon jossa lukee Dreams (ihanine sisältöineen). Toinen huutaa unelman pitkistä kalsareista ja kolmas jotain muuta. Maailmanrauhakin on kaupan. Kuten kaikki muukin, unelmat eritoten. Kuka tarjoaa eniten, kuka voittaa kilpailun?

Käsiohjelmassa siteerataan Pentti Linkolaa ja tämän dystooppiset visiot maailmasta, kaupungeista ja kaupungin asukkaista lihallistuvat esityksessä. Ihminen haikailee pois kaupungin sykkeestä, metsään rakentamaan majoja - jossa voi sitten nauttia urbaaneimmasta ruuasta ikinä. Onko enää paluuta menneeseen, metsästäjä-keräilijäaikoihin, vai haluammeko me ahmia hampurilaista havumajassamme?

Videolla pariskunta leikkii lastenhuoneessa pikkueläimillä - vain mielikuvitus on rajana. Esityspaikkana kallioluola on sekä kolkko että haastava. Kaiku hankaloittaa puheen ymmärtämistä hetkittäin, mutta se myös luo tunnelmaa. Hieman pelottavaa ja jännittävää, vähintäänkin salaperäistä ja kiehtovaa. Valojen ja varjojen leikittely nurkissa. Stabiili paikka, täydellinen unelmoimiseen. Kirjoituskoneiden naputus ja puhelinten pirinä lakkaavat kuulumasta - ja on vain hiljaisuus.

Vitriineissä voimme nähdä haaveita, ehkä ne toteutuvat, ehkä eivät. Oppaamme, meklarimme, sielunkumppanimme tanssii strobojen valossa, pirunpolskaa, Ihmiset eivät ehkä unelmoi enää, mutta ostaa he osaavat. Loisteputket häikäisevät, säätiedotus merenkulkijoille on tuttua ja turvallista. Mietin mistä nämä kaikki innovatiiviset elementit ovat uineet sisään esitykseen. Maailmanlopun meininkiä, mutta sitten meidät ankkuroidaan nykyaikaan ja todellisuuteen pienillä asioilla. Miksi tämä heppu asuu kellarissa ja luo omia pieniä unelmiaan vitriineihin? Onko maailma jo loppunut yläpuolisesta maailmasta, ja me olemme todistamassa viimeisen elossaolijan arkea ja elämää? Olemmeko laskeutuneet helvettiin ja isäntämme leikittelee kanssamme? Luonto on ottanut vallan maailmasta ja talouskasvun muistomerkki romahtanut. Ihmisen unelmat olivat pieniä ja arkisia, aiemmin. Ennenkuin hengissäpysyminen vei kaikki nämä pienet unelmat.

Äänisuunnittelu (Antti Puumalainen) on kiehtovaa. Liveääni sekoittuu nauhoitteeseen, videoääni sekoittuu todellisuuteen. Langaton mikki, käsimikki, äänite. Kuiskivat äänet, monenlaiset äänet. Kaiku. Laulujoutsenen äänet yhdistettynä Lennonin kauniiseen Imagineen, silmät kostuvat ja koitan pyyhkiä kyyneleitä maskin alla vaivihkaa.

Lavastusta on ollut loihtimassa myös Simona Bieksaite, jonka käsialaa on myös pukusuunnittelu. Siinä missä videon ihmisillä (Rea Lest, Ragnar Uustal ja Anna Lipponen) on kaikki valkoista, on taas luolan henkioppaamme tummissa, hieman resuisissa ja hyvin rennoissa vaatteissa. Sen näköiset että hän on kerännyt ne mistä sattuu, frakki tarttui mukaan kiertävästä tivolista.

Dreams for sale jättää ihmeen seesteinen olo. En halua enää palata ulkomaailmaan. Kuin olisi ollut pitkään jossain retriitissä tai meditoimassa tai unimaailmassa. Mikä oli totta ja mikä unta, koimmeko me tämän kollektiivisesti. Kerrassaan monitahoinen ja mehevä esitys. Suosittelen ehdottomasti kokemaan ja kokeilemaan. Kansallismuseossa on toki kaikkea kivaa katsottavaa ennen esitystä. Dreams for sale on mahdollista kokea joulukuun puoliväliin asti. 

Esityskuvien copyright Petri Tuhkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Eikä yksikään pelastunut / Tampereen teatteri 13.11.2020

On kovin lohdullista, että näinä tautisina ja epävarmoina aikoina on maailmassa myös pysyviä asioita. Kuten vaikkapa Agatha Christien näytelmä Eikä yksikään pelastunut. Pätevää perusteatteria, missä on sopivassa määrin murhia ja peribrittiläistä draamaa. Kaikki on tehty tuttuudella ja turvallisuudella, kuin lämmin kupillinen Earl Grey -teetä (maidolla!) ja skonssi (hillolla!). Tampereen teatterin uusi versio ei tarjoile suuria yllätyksiä, mutta sitäkin enemmän kunnon "pertsaa".

Anna-Elina Lyytikäinen ohjaa varmalla otteella tätä porukkaa. Syrjäiselle saarelle kerääntyy kymmenen ihmisen joukkio. Pikkuhiljaa selviää keitä ja miksi, vaan kuka heidät on sinne kutsunut? Kukin on ehkä syyllistynyt rikokseen ja on saarella saava rangaistuksensa. Myrsky katkaisee yhteydet ja aavemaisesti kutistuva joukkio joutuu kohtaamaan menneisyytensä. 

Näytelmä on mielenkiintoinen tutkielma moraliteetistä. Nämä ihmiset eivät tunnusta olevansa syyllisiä, mutta silti joku on heidät sellaisiksi todennut. Vanha englantilainen lastenloru kymmenestä pienestä sotilaspojasta (alunperin neekeripojasta) toimii pohjana tarinalle, ja loru pikkupatsaineen takanreunuksella odottaakin saaren huvilalle suljettua seuruetta. Jännitystä rakennetaan hiljalleen ja epäilyt kohdistuvat vuoronperään kuhunkin.

Juonesta ei sen enempää viitsi paljastella, koska jokainen katsoja saa itse pähkäillä ja miettiä murhaajan identiteettiä. Hyvin tämä kyllä pitää otteessaan, kokoajan kiristyvässä otteessaan. Nämä ihmiset ovat sliipatun pintakuorensa alla julmia ja välinpitämättömiä. He kyllä ansaitsevat mitä tuleman pitää...

     

Näyttelijät ovat kukin oikein passeli roolissaan. Varsinkin Kirsimarja Järvinen tiukkapipoisena uskovaisneitinä sykähdyttää. Myös Arttu Ratisen arrogantti yksityisetsivä ja Ville Majamaan hermoheikko "hermolääkäri" ovat hyvin tyypiteltyjä. Näiden tanssikohtaus on helmi! Pia Piltz ilahduttaa aina oli rooli minkälainen tahansa; hänelle on annettu karismaa rennolla kädellä. Vetonaulaksi näytelmään oli saatu harvemmin teatterissa näkyvä Antti Reini, mutta en ole varma mitä lisäarvoa (paitsi markkinointiin) hän toi. Flirttaileva ja rento palkkasoturi on yksi päähenkilöistä ja oikein mallikkaasti Reini letkeän roolin vetää, ei sillä. Luottomiehet Jukka Leisti ja Ola Tuominen ovat kumpikin napakoita rooleissaan ja Antti Tiensuun esittämä raskaskaasujalkainen huithapeli ärsyttää. Seurueen täydentää hysteerinen taloudenhoitaja (Elina Rintala) ja höperö kenraali (Matti Hakulinen).

Menneisyyden tapahtumia näytetään katsojalle välähdyksenomaisesti, säästellen. Erityisesti unenomaisesti esille ilmaantuva pieni Cyril (Ossi Oijusluoma / Kyösti Kiiskilä) loruineen ja leijanlennättämisineen muistuttaa katsojia menneistä.

Mikko Saastamoinen on puvustanut näyttelijät nostalgisen 1930-luvun hengessä. Kaunista katsottavaa (erityisesti Piltzin punaiset puvut sekä Reinin vihreä ja Ratisen punainen look!). Saastamoinen vastaa myös harmonisesta lavastuksesta. Seesteisen kaunis miljöö kattokruunuineen, jääkarhuntaljoineen ja takkoineen päivineen. Kallioisen saaren kivikot ja meren läsnäolo näkyvät myös lavalla. Jan-Mikael Träskelinin äänisuunnittelussa tuulen, meren ja lokkien äänet tuovat yksinäisen saaren hyvin läsnäolevaksi. Tyly paikka. Uhkaava jousimusiikki kiristää tunnelmaa tehokkaasti. Petri Kyttälän taidokkaat videot sulautuvat kokonaisuuteen saumattomasti ja Raimo Salmen valosuunnittelu viimeistelee tunnelman. Ja Jonna Lindströmin kampaukset, maskeeraus ja peruukit luovat viimeisen silauksen elegantille ryhmälle.

Tosi suosittu tämä on ollut, mutta onneksi jatkuu keväällä. Liput näyttävät kuitenkin käyvän rapsakkaasti kaupaksi. Eikä yksikään pelastunut on taiten tehtyä murhamysteeriä ja perusdraamaa jota ei kannata jättää väliin!

Esityskuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kultainen vasikka / Turun kaupunginteatteri 12.11.2020

Berliiniläistynyt ohjaaja ja teatterimies Mikko Roiha jatkaa edelleen vanhempien suomalaisklassikkonäytelmien uudelleentulkintoja ja eri teatterien kimppatuotantoja. Nyt vuorossa on Maria Jotunin klassikko vuodelta 1918 eli Kultainen vasikka. Jotuni on ajankohtainen juuri tänä vuonna täyttäessään 140 vuotta. Koronan takia tämäkin viivästyi, mutta nyt syksyn ja alkuvuoden aikana esityksen voi nähdä Kuopion, Turun, Jyväskylän, Kotkan ja Kouvolan kaupunginteattereissa sekä vierailulla Tampereen teatterissa. Yhteistyössä on mukana lisäksi Teatteri Eurooppa Neljä sekä Vapaa Teatteri. 

Minusta on hienoa että tehdään tämänkaltaista yhteistyötä: käsin poimitaan sopivat näyttelijät ja muu työryhmä, työstetään esitystä yhdessä Berliinissä ja sitten kierretään kaikkien esiintyjien kotiteattereissa (ja vähän muuallakin). Eli aplodit Mikko Roihalle tästä!

Vaikka näinä päivinä iso osa teatteriesityksistä julistaa olevansa ajankohtaisia ja kuin tehtyjä tähän aikaan (niiden alkuperäisestä kirjoittamisajankohdasta viis) niin Kultainen vasikka on sitä kyllä ihan oikeastikin. Yli 100 vuotta sitten ilmestynyt näytelmä käsittelee rahaa, suhdettamme siihen, ahneutta ja keinottelua. Samalla ruoditaan naisen asema, patriarkaaisen perheyhteisön murros, keskiluokkaisen perheen elämä ja muita ajankohtaisia aiheita. Vaikka mies tuo leivän pöytään nainen ei ole tyytyväinen. Mikä ratkaisuksi?

Vuonna 1918 Helsingissä keinoteltiin, mustan pörssin kauppa rehotti ja ihmiset heittäytyivät rahanhimossaan ihan hulluiksi. Ahlroosin perheen teatraalinen rouva (Ritva Grönberg) intoutuu toden teolla rahan teosta, ja äkkirikastumisen huumassaan muut asiat jäävät jalkoihin. Hänellä on ajatus että ilman rahaa ihmisarvo on olematon. Tyttärensä Eedit (Ella Mustajärvi) haluaisi puolisonsa Jaakon (Markus Ilkka Uolevi) toimivan samoin, mutta tämä ei innostu keinottelusta. Niinpä Eedit karkaa rahan perässä vauraamman miehen tykö. Tämä andywarhol-mäinen kauppaneuvos Somero (Markus Ilkka Uolevi) on hyvin hillitty ja hallittu. Eedit on vähän bimbon oloinen mutta oikeastaan aika laskelmoiva nainen. Järki-ihmisiä, tietää mitä haluaa (ja se on rahaa). Vai olisiko järki-ihminen näin tuulella käypä, joka juuri Jaakon löydettyään liihottaisi eteenpäin rahanhimon sokaisemana. Oikeastaan Eedit on aika inhimillinen hahmo, hän ei halua puutetta ja kurjuutta vaan tahtoo nauttia ja elää. Emmekö me kaikki?

Eeditin sisko Lahja (Saara Jokiaho) sen sijaan vaikuttaa kyyniseltä ja järkevältä, kunnes vähäpuheinen konttoristi Karhu (Joonas Kääriäinen) sekoittaa tämän pään. Karhun ei tarvitse keinotella koska hänellä on hyvä asema konttoristina. Se vetoaa selkeästi Lahjaan. Näiden välinen lataus on käsinkosketeltavaa. Lattiamoppitukkainen isä Herman Ahlroos (Joonas Kääriäinen) ei puhua pukahda ja jää jotenkin perheensä naisväen jalkoihin. Hänet lakaistaan muutenkin sivuun kuin vanha roska. Kun vaimo vaurastuu ja haluaa erota puolisolle ei jää mitään. Sukupuoliroolit kääntyvät mullinmallin ja turhaan rääkyvä isä pyytelee anteeksi. Onko nainen höyrykone ja mies vain juhlalippu laivan perässä?

Koko näyttelijäviisikko on kyllä iskussa; herkullisia roolitöitä!

Kultaisen vasikan naiset tekevät itsestään kylmiä ja julmia, pelaavat miesten säännöillä ja miesten maailmassa. Suhdesotkuja, parinvaihtoa ja kaikkea muutakin pyörittää raha. Rauhan tulo nähdään maailmanloppuna, koska siihen loppuu keinottelu. Osakekeinottelu on riskipeliä, käteen voi jäädä mustapekka ja kaikki vaurastumiset katoavat sen siliän tien. "Kaikki rahan vallan ymmärtävät ja hyväksyvät" toteaa Eedit. 

Kultainen vasikka kysyy myös mitä köyhän naisen moraali maksaa. Ja voiko toista omistaa. 

Roihan lavastus on hyvin pelkistetty; kaikki tapahtuu Honkien olohuoneessa. Ja kuten nykyään taitaa olla trendikästä kodinsisustuksissa, niin Hongillakin: tekstielementti! Home sweet homen sijaan sana KAPITEELI kissan kokoisilla kirjaimilla on heille tärkeää. Siihen kiteytyy kyllä Jotunin teksti hyvin. Kaikki pyörii rahan ympärillä, Kultaisessa vasikassa rakkauskin. Vaan saako rahalla rakkautta? Jaakko Hongan mielestä ei, mutta Eedit-vaimo taitaa olla eri mieltä.

Hieman nauratti myös Amerikka-viittaus "mitä sinä tahdot sen määrää Ameriikka". Vuonna 2020 vielä todempaa.

Taina Sivonen on luonut ajattoman kauniin puvustuksen, jos kohta se vuosisadan alun muoti näkyy ihanasti naisten leningeissä. Ihania vintage-tyylisiä mekkoja. Erityisesti Eeditin keltainen asu on ihana. Lahja on puettu valkoiseen sukupuolettomaan housupukuun ja solmioon, äitinsä kävelykeppeineen ja muhkeine helmineen edustaa nousukasmaista äkkirikastujaa. Moe Mustafan äänisuunnittelu ja taiten valitut musiikit kruunaavat karun yksinkertaisen näyttämökuvan. Musiikki on rytmikästä ja tanssillista, väkisinkin alkaa jalka vipattamaan myös katsomossa.

Vaikka tätä mainostetaan "tanssivaksi komediaksi", niin varsinaista komediaa tämä ei kyllä minusta ole. Huumoria haetaan esimerkiksi överiksi menevässä Alvarin lähtökohtauksessa (aivan huikea rooli Joonas Kääriäiseltä), mutta muuten komediallisuus jää enemmän taustalle, muhimaan ja kuplimaan. Tanssia sen sijaan on, jatkuva liike pitää koko esityksen tiukassa napakassa rytmissä. Ehkä se on tämä maaninen tanssi joka osittain ihmetyttää minua - ennenkuin se imaisee mukaansa. Se jalkojen liike, mihin kädet liittyvät, on hyvin hypnoottista. Kuinka ihmiset kommunikoivat keskenään pelkällä liikkeellä. Roihan mukaan tanssi on hänelle luontainen ilmaisumuoto. Teoksen koreografiat ovat koko työryhmän käsialaa. Toisaalta tämä jatkuva liike on se mikä saattaa jakaa ihmisiä, joitain saattaa häiritä se etteivät näyttelijät pysy paikallaan.

Kiinnostava yksityiskohta esityksessä on sen tekstitys. Suomeksi ja englanniksi. Ei Jotunin kieli niin kauhean vanhanaikaista tai koukeroista ole että suomenkielistä tarvitsisi, mutta silti silmäni hakeutuvat lukemaan niitä kuin vaivihkaa. Välillä joki repliikki jää hieman epäselväksi. Ennenkaikkea tekstitys palvelee kuulo-ongelmien kanssa kamppailevia ja englanninkielinen tekstitys taas mahdollistaa muiden kuin kantasuomalaisten teatterikokemuksen. Hyvä juttu siis.

Onneksi osuin katsomaan näytelmää juuri tänä torstaina, koska tarjolla oli myös teosesittely. Teatterin taiteellisen johtaja Mikko Koukin haastateltavina olivat ohjaaja Mikko Roiha, näyttelijä Markus Ilkka Uolevi ja kotimaisen kirjallisuuden professori Päivi Lappalainen. Oli kiinnostavaa kuulla kun mukaan valittu naisnäyttelijä joutui jäämään kesäisen pyöräonnettomuuden takia pois ja mukaan vaihtui Joonas Kääriäinen. Roiha ei halunnut korvata näyttelijää uudella, ja esittäjän sukupuoli vaihtui, niin muuttui asetelmakin. Hongan perheen palvelija muuttuu Aliinasta Alvariksi, ja siten moni muukin asia esityksessä heittää häränpyllyä. Koko teoksen dynamiikka muuttui. Samalla esityksestä tuli kuin vahingossa myös jonkunlainen queer-poliittinen kannanotto tasa-arvokysymyksiinkin. Mikseipä vuonna 2020 voisi Jaakko Honka heilastella yhtä hyvin miespuolisen palvelijan kanssa? Arvostin tätä, että vaikka esiintyjän sukupuoli vaihtui kesken kaiken, ei itse näytelmää alettu muuttamaan.

Oli myös silmiä avaava havainto se että näytelmän Jaakolla on varaa harrastaa humanistisia juttuja. Hän tienaa ja ansaitsee, siinä missä vaimo Eedit on riippuvainen miehensä tuloista. Naisen oikeus omaan rahaan ja sitä kautta omaan harrastamiseen on tärkeää myös Kultaisessa vasikassa. Sivistys on rahakysymys.

Ja miksi Roiha tekee mielellään klassikoita kuten Jotunia, Wuolijokea, Canthia...? Hän tarvitsee hieman etäisyyttä tekstiin, sen että se on kirjoitettu kauan sitten. Niin hän voi ottaa materiaalia historiasta ja katsoa miten se rimmaa nykyajan kanssa, miten ihminen muuttuu, tai ei muutu. Kuulostaa hyvin loogiselta, ja järkevältäkin. 

Kiinnostava ilta ja erittäin kiinnostava esitys. Roihan Kultainen vasikka oli salakavala, ja vallotti minut hivuttamalla eikä kertalaakista. Se käynnistyi verkkaan, mutta lopulta vei kyllä mukanaan. Oivaltavaa ja tarkkanäköistä teatteria. Roiha kulkee ihan omia polkujaan suomalaisessa teatterikentässä ja hyvä niin. Kannattaa ehdottomasti käydä katsastamassa jos ja kun osuu omalle paikkakunnalle. Ja matkustaa vaikka vähän kauemmaskin katsomaan.

Esityskuvien copyright Moe Mustafa, keskustelun kuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kultarinta / Lahden kaupunginteatteri 7.11.2020

Kun Lahden kaupunginteatteri ilmoitti tekevänsä Anni Kytömäen huimaavan hienosta kirjasta Kultarinta uuden kantaesityksen näyttämölle syksyllä 2020, niin äimistelin hetken. Enkö minä nähnytkin tämän jo Porin teatterissa 2,5 vuotta sitten? Ja sitä ennen se meni vielä Kokkolassa pari vuotta aiemmin. Mutta koska dramaturgia on eri, niin perustellusti kantaesityksestä voidaan puhua. Porissa dramatisoinnista vastasi Anni Kytömäki, Hanna Ojala ja ohjaajana toiminut Maija Sallas (Kokkolassa muuten dramatisoi ja ohjasi Hanna Ojala). Sen sijaan Lahden kaupunginteatterissa Ari-Pekka Lahti vastaa dramatisoinnista ja Heidi Räsänen ohjauksesta. Uusia tuulia.

Kun romaani on rakastettu, massiivinen ja monitahoinen, niin sen sovittaminen näyttämölle on haastava suoritus. Miten poimia ne pääteemat, mitä jättää pois, mikä on tärkeää ja mikä ei? Ei käy kateeksi. Näytelmä on kuitenkin oma itsenäinen teoksensa ja se voi (ja usein/joskus jopa kannattaakin) lähteä ihan omille poluilleen kirjasta. Miten Lahden kaupunginteatteri onnistuu Kultarinnan kanssa?

Mielestäni enimmäkseen hyvin. Tämä on kiinnostava esitys, hyvin fyysinen ja liikunnallinen. Lavastaja Pekka Korpiniitty on tuonut maagisen metsän lavalle, ja metsä on täynnä lintuja ja myös hieman salaperäisiä elementtejä. Metsä on oikeasti läsnä. Nimenomaan sellainen vanha metsä, ikimetsä. Lavan takaosan metsän erottaa muusta osasta lavaa iso epäsäännöllisen muotoinen metsäreliefi/väliseinä, joka on tosi näppärä ratkaisu. Yksi kiinnostava pieni yksityiskohta lavastuksessa on irtonaisten lautojen käyttö. Kuin siltoina kohtausten, ihmisten ja paikkojen välillä.

Metsä on läsnä myös äänissä. Tatu Virtamon äänisuunnittelu (ja musiikki) täydentää metsän katsojan mieleen. Jos sulkee silmät, ei puuttuisi kuin havun ja sammaleen kostea tuoksu. Äänistö kuuluu pitkin teatterisalia, eli on sellainen olo kuin olisi oikeasti siellä metsässä sisällä. Lintujen naksahdukset, laululuritukset, siipien iskut, tuulen humina... ja aina välillä kuultavat karhun puhinat ja ruhinat. Niin metsä kuin sen edustalla oleva näyttämön etuosa on paljolti hämyssä ja hämärässä. Usva kietoutuu ihmisten ja tapahtumien päälle. Jouni Nykopp on onnistunut siis hyvin valosuunnittelussaan, jättämällä sen hämyisäksi. Myös Erikin pidätyskohtaus taskulamppuineen toimii valojen osalta upeasti. Pukusuunnittelija Minna Välimäki on tuonut metsällisyyden sävyt myös vaatteisiin. Lintuhahmoja haahuaa lavalla, haaleisiin popliinitakkeihin verhoutuneet tyypit, ei räiskyviä värejä tai kuoseja. Arkea, mutta historiallisessa viitekehyksessä.

Koreografi Jyrki Karttunen on loihtinut kohtauksia ja koko esitystä eteenpäin vievän liikekielen. Käsien liikkeet, jalkojen ojennukset. Pakkopaidoissa liihottavat raukat vankimielisairaalassa ojentelevat avuttomina käsivarsiaan. Paljon lintumaisuutta, ihmistenkin liikkeissä. Lintusymboliikka näkyy kauniisti myös esimerkiksi siinä miten palokärki hakee Lidian pois ja Stella kutsuu pajulintuna miestään kuoleman takaa.

Kultarinta kertoo luokkarajat ylittävästä rakkaudesta ja tytön (ja myös isänsä) kasvutarinan, ja taustalla häälyy Suomen omine tarinoineen. Se on perhedraama, sukukertomus. Mutta se on tmyös todella vahvasti luontokokemus sanallistettuna, rakkauslaulu metsälle. Erikin, ja myöhemmin Mallan, luontosuhde on kaiken keskiössä. On myös kiinnostavaa nähdä miten Lidian tapaaminen muuttaa Erikiä; enää hän ei olekaan valmis tappamaan viirupöllöä saadakseen sen yliopiston kokoelmiin. Näytelmässä on monta tasoa ja monta suuntaa mihin kulkea. Poliittiset kuohunnat kansalaissotineen ja IKL:nineen vaikuttavat kaikkeen. Kansanperinne ja maaginen realismi lyövät kättä metsäosioissa, ja tämä onnistuu Räsäsen ohjauksessa hyvin. Ja vaikka hahmoja, tapahtumia ja kohtauksia on jouduttu jättämään paljon pois, ja oikomaan tarinan mutkiakin hieman, niin tästä jää kuitenkin vahvasti se tarinan ydin näkyville. Ihminen on hauras ja kuoleva olento, siinä missä luontokin. 

Jotenkin Erikin repliikissä tiivistyy koko esityksen sanoma: "Minua ei enää tarvita, metsä jää".

Päähenkilö Malla (ihastuttava Mari Naumala) toimii kertojana, ihan sujuvasti, vaikkei näytelmän alussa ole vielä syntynytkään. Tavallaa ihan kiinnostava ratkaisu, ja katsojille kyllä kerrotaan heti kuka hän on. Ehkä voisi olla hieman sekavaa jos kirja ei ole tuttu. Se ohjaajan ratkaisu että Erik Stenfors nähdään sekä pikkupoikana (Kaapo Aro / Viljami Loponen) että aikuisena (Teemu Palosaari) lavalla yhtäaikaa ei minusta toiminut. Tavallaan joo, aikuisen sisällä on se pikkupoikakin, mutta silti en nyt ihan saanut otetta tästä.

Ensemble vaihtaa soljuvasti rooleista toisiin, ja siellä on todella nautittavia pikkurooleja yhdellä jos toisella. Aki Raiskio on aina parhaimmillaan hyytävissä ja pelottavina rooleissa, vahvoissa ja uhkaavissa hahmoissa. Niin nytkin. Karisma ja läsnäolo on mukana tämän esittämissä jykevissä miehissä. Henri Tuominen tekee hienot roolit myös, ystävällisenä maisteri Linnaksena ja metsässä piileksivänä, salaperäisenä Joelina. Raisa Vattulainen Lidiana on sekä herkkä että vahva. Myös rehvakas Seth (Mikko Porhola) ja uhriutuva Aune (Anna Pitkämäki) jäivät mieleeni moniuloitteisina hahmoina. 

Mutta Mari Naumala on kyllä oikea löytö Mallan rooliin. Hän teki minuun suuren vaikutuksen muutama vuosi sitten Tehdas Teatterin upeassa Värit ovat vapauden -näytelmässä ja väläytti koomisempia puoliaan Lahden kaupunginteatterin Tuhkimossa. Raikasta ja hienovaraista näyttelijätyötä!

Niin kiehtova ja taianomainen kuin Kultarinta onkin, en koe saavani yhteyttä näihin ihmisiin. He jäävät liian pinnallisiksi ja tapahtumat etenevät liian nopeasti. Monta asiaa sivuutetaan turhan vauhdikkaasti. Ne kohdat mihin jäädään viipyilemään ja viivähtämään toimivat paremmin. Toki ymmärrän kun vajaaseen kolmeen tuntiin koitetaan puristaa yli 600-sivuinen kirja, niin karsintoja on tehtävä ja tahtia kiristettävä. Olisiko ratkaisuna jakaa teos kahteen osaan, kuten kirjakin? Mene ja tiedä. Komeaa katsottavaa Kultarinta silti on.

Esityskuvien copyright Tarmo Valmela.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Näytelmä joka menee pieleen / Hämeenlinnan teatteri 7.11.2020

Kyllä hyvää näytelmää jaksaa aina katsoa, uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Klassikot on klassikoita, ja siihen on syynsä, että ne jaksavat vetää katsomoita täyteen. Ja kyllä mä katsoisin tämän Näytelmän joka menee pieleen olevan sellainen moderni komediaklassikko. Sen vetovoima on havaittu Suomenkin teattereissa, kunhan Tampereen teatteri sai pään auki vuoden 2016 lokakuussa. Teknisesti melko haastava näytelmä on ihana yhdistelmä murhamysteeriä, huonoa näyttelemistä uskottavasti, slapstick-komediaa, nauruhermoja kutkuttavia tilanteita ja ovelia juonenkäänteitä. Kerta kaikkiaan viihdyttävä esitys!

Moni on kysynyt ja ihmetellyt miten jaksan käydä katsomassa tätä vuodesta toiseen ja teatterista toiseen. Ensin Tampereen teatteri, sitten Lontoossa alkuperäisversio, sen jälkeen Kouvola, Oulu, Turku, Seinäjoki, Helsinki (Svenskan), Pori ja nyt Hämeenlinnan teatteri. Ainoastaan Varkauden teatterin esitys 2018 on jäänyt väliin, se kyllä tässä jatkumossa hieman harmittaa. Mutta jokainen versio on ollut hieman erilainen, työryhmästä, ohjaajasta jne johtuen. Ja vaikka se konsepti ja pääjuttu on sama aina, niin pientä variaatiota ja vaihtelua joka teatterilla on. Onneksi! Vielä en ole kyllästynyt (vaikka Tampereella kävin katsomassa tämän useamman kerran).

Tämä on siis näytelmä missä kuvitteellinen näytelmäseurue esittää peribrittiläistä murhamysteeriä Murha Havershamin kartanossa. On ensi-ilta, ja kaikki mahdollinen (ja mahdoton) lavalla (ja vähän muuallakin) menee pieleen. Mikä enemmän ja mikä vähemmän. Hauskaa on yleisöllä ja näemmä lavallakin (kyllä siellä vähän pokka repeilee välillä). Ohjaaja Jukka Keinonen johdattelee porukkaansa suvereenisti eteenpäin, kohtauksesta toiseen. Näytelmässä ohjaajaa esittävä Janne Raudaskoski joutuu vain kiristelemään hampaitaan ja puristelemaan turhautuneena nyrkkejään, kun koko seurue möhlii kohtauksen toisensa jälkeen. 

Keinonen on tuonut tähän hieman uusiakin juttuja, sellaisia pieniä ja kivoja, kuten vaikkapa valomestari Kepin (Birgitta Putkonen) ja ohjaajan sanailua. Ja toisaalta jotain (kuten kadonnut CD-levy) on jätetty poiskin. Joitain Perkinsin lunttaamia sanojakin on muutettu (esim. filantrooppi on muodossa humanoidi - humaani), taas kerran sellaisia juttuja joita esityksen ekaa kertaa näkevä ei todellakaan huomaa. Myös legendaarinen puhelimenjohdonvenytys-kohtaus on typistetty pois. Näin esitys on saatu puristettua napakkaan kahteen tuntiin, vieläpä 25 minuutin väliajalla. Alkukohtauksen yleisön osallistaminen työkalupakin nostamisella lienee jäänyt pois koronan takia (myös alkusyksyllä Porissa sama juttu).

Myös muutama roolitus on totutusta poikkeava, jos kohta ei ihan ainutkertaisesta. Hovimestari Perkins on nyt taloudenhoitaja Perkins (Katariina Kuisma-Syrjä) ja onkin mainio muutos tämä. Vanha mummelimainen ja Haversham-loppukiekaisun päästävä taloudenhoitaja on hieno rooli! Kouvolassakin nähtiin naispuolinen näyttelijä hovimestarin roolissa, mutta silloin mieheksi maskeerattuna. Hämeenlinna on saanut oikeuksien haltijalta luvan muuntaa rooli kokonaan naispuoliseksi.

Raudaskoski esitti tarkastaja Carteria Oulussakin, ja hyvin rooli sujuu taaskin. Näyttämömestarina ahkeroi turkulaisittain haastava Liisa Peltonen, herkullisen monipuolinen roolityö tämäkin. Suosikkihahmojani näytelmässä on Cecil Haversham, jonka on tarkoitus olla itseään aktiivisesti yleisölle tyrkyttävä amatöörinäyttelijän perikuva. Mikko Virtanen vetelee oivallisesti tässä, henkseleitään paukutellen. Tämän ja Jukka Peltolan esittämän Thomas Colleymooren legendaarinen miekkailukohtaus on aina hauskaa katsottavaa. Murhattu Charles Haversham (Sauli Suonpää) ja tämän kihlattu Florence Colleymoore (Sinikka Salminen) ovat kumpikin niin runsaita rooleja joissa pääsee irrottelemaan kunnolla. Varsinkin Florence on varsinainen Drama Queen.

Lavastus on teknisesti aika haastava, joten miksi keksiä pyörää joka teatteriin uudelleen. Alunperin Tampereen teatterissa nähty Marjatta Kuivaston lavastus on kiertänyt muuallakin ja nyt sitten Hämeenlinnassa. Peribrittiläinen kartanomiljöön olohuone, puupaneeleineen ja kuviollisine tapetteineen, takkaa ja massiivisia kirjahyllyjä unohtamatta. Ajoitukset ovat tosi tärkeitä teatterissa, mutta erityisesti tässä näytelmässä. Ihan millisekunnilleen aina ei onnistuta, mutta veikkaan etteivät kaikki katsojat moista huomaakaan. 

Mikko Koivusalon tuttu suomennos jaksaa naurattaa kyllä edelleenkin. Harri Kuittinen on tehnyt uutta musiikkiakin, sopivan kliseistä murhamysteeriin, ja vastaa myös äänisuunnittelusta. Satu Suutarin epookkipuvut ovat kauniit, varsinkin Florence Colleymooren 1920-lukuiset asut ja Charles Havershamin turkoosi asu! Ja vihreään pukeutunut puutarhuri Arthur. Nyt ei ole menty ilmeisimmillä tweed-ratkaisuilla. Tarkastaja Carterin liian lyhyt solmio ja virkamiesmäinen puku pistävät myös silmään. Jari Vuoren valot ovat hyvin ratkaisevassa asemassa, muistakaapa tarkkailla valonheittimiä.

Vedet silmissä sai kyllä nauraa monessa kohtauksessa, esimerkiksi tilikirjanetsinnässä. Ja joka kerta kun epätoivoinen ohjaaja koittaa saada näyttelijöitään ruotuun. Arthurin ja koiransa Winstonin keskinäinen kemia on myös sanoinkuvaamatonta. Kyllä Näytelmä joka menee pieleen on sellainen hykerryttävä naurupommi joka tarjoilee kaikenikäisille katsojille hauskoja elämyksiä. Sellainen hyvän mielen esitys mikä irrottaa tehokkaasti arjesta. Lippuostoksille siis!

Esityskuvien copyright Tapio Aulu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Maiju Tainio & työryhmä: Holló Erzébet (omakätisesti) / TIP-Fest, Manillan vanha viinatehdas 6.11.2020

Loistava TIP-Fest 2020 päättyi osaltani kotimaiseen tuoreeseen nukketeatteria, kabareeta, musiikkia ja tanssiakin yhdistävään Holló Erzébet (omakätisesti) esitykseen. Maiju Tainion ohjaama ja sovittama teos pohjautuu Eeva Siivosen runoteokseen Sisäänkirjoitettu kreivitär. Se kertoo pahamaineisesta unkarilaisesta kreivittärestä Erzsébet Báthorystä, joka on vuosien varrella inspiroinut erityisesti metallimuusikkoja. Legendan mukaan kreivitär mieltyi kylpemään neitsyiden veressä ja rangaistukseksi hirmutöistään hänet muurattiin linnaansa. Noh, kiinnostava ja mielikuvitusta innoittava aihe kyllä.

Nelihenkinen ryhmä Manillan vanhassa viinatehtaassa laulaa, lausuu, näyttelee, tanssii ja soittaa. Pia Kalenius, Sanna Nieminen, Sini Palokangas ja Antton Kainulainen ovat monilahjakkaita esiintyjiä. He viettelevät ja tulevat vietellyiksi, sukeltavat tarinan syövereihin antaumuksella.

Keski-ikäinen Elisa (Sanna Nieminen) on tunnollinen ja kiltti työntekijä, jossain luovan työn toimistossa. Paperipinot pöydällä kasvavat ja työkaverit poistuvat kaljalle. Mutta Elisa hautautuu paperiensa alle ja antaa työnantajalle kaikkensa. Minkä ihmeen tähden? Kiitoksena tulee viiri käteen ja potku persauksiin. Mutta kirjeenvaihto neljänsadan vuoden takaisen kreivittären ja nykyäajan Elisan kanssa toimii tarinaa kuljettavana punaisena lankana. Elisa alkaa selvittämään mitä kreivittären linnassa on tapahtunut, ovatko huhut ja tarinat totta, millaista oli yksin jätetyn naisen elämä 1500-1600 -lukujen taitteessa linnassaan. Mies viuhtoi sotaretkillään ja piipahti kotona vain hetkittäin.

"Ruma on kaunista ja kauneus arveluttavaa". Kreivittären tarina ansaitsee tulla kuulluksi. Maiju Tainion ja Pia Kaleniuksen rakentama (ja Kaleniuksen nukettama) kreivitär on rehevän rönsyävä ja varsin värikäs hahmo, joka ottaa tilan haltuunsa, aina ilmaantuessaan kuvaan. Hieman groteski ja mutta myös surumielinen. "Olin minäkin nuori" - niin olit, ja varmaan joskus hyvin viaton. Vaikka naisen maine on nykyään hyvin negatiivinen, niin tämä esitys saa katsomaan asiaa myös toiselta kannalta. Hän kirjoittaa koskettavia ja henkilökohtaisia kirjeitä, ja Elisa ahmii niitä. Miehet alistavat ja hyväksikäyttävät niin monin eri tavoin. Verikreivittären ja työlleen uhrautuvan naisen kohtaloissa on paljon samaa. Nuorena olivat kaikki mahdollisuudet auki, vanhempana huomaa miten moni asia on iäksi jäänyt taakse. Arkiset asiat valtaavat ajatukset. Yksin, eristettynä, ilman kontakteja ihminen kuolee ikävään. Vain kuolema voi vapauttaa.

Esityksessä on erotiikkaa ja kuolemaa, verta ja väkivaltaa, piinaavaa tunnelmaa. Mässäilyä ja lihan iloja. Mutta myös paljon kauneutta, surumielisyyttä ja katsojaa koskettavia hetkiä.

Viinatehdas on kiehtova miljöö, kolme isoa ikkunaa Aurajoelle päin, parvia ja hämyisiä nurkkauksia. Ihanat vanhat metalliset kierreportaat. Muovipleksisten lattialaattojen alta paljastuu vanhaa katukiveystä. Tilaa käytetään kyllä hienosti koko esityksen ajan. Kynttilöillä saadaan aikaan hykerryttävän ihana tunnelma, ja muutenkin Antton Kainulaisen valosuunnittelu on yhtäaikaa idyllinen ja sopivan hämärä, hieman pelottavakin paikoitellen. Teatterisavua käytetään myös hyvin hyytävän tunnelman luomiseen. Sini Palokangas on säveltänyt musiikin ja vastaa äänisuunnittelusta, soittaen myös monia instrumenttejä esityksessä. Tunnelmallista. Riikka Mellinin punaista ja mustaa, samettia ja kiiltäviä kankaita sisältävä puvustus täydeltää goottitunnelman. Samoja teemoja hyödyntävä lavastus on Maiju Tainion ja työryhmän.

Tunnissa tapahtuu paljon, vaikka esityksen tempo on aika verkkainen. Nykyajan ja menneen kietoutuminen yhteen on hienovaraista. Synkkää kauneutta on ylenpalttisesti. Jotaín jäin silti esityksestä kaipaamaan, mutta en osaa sanoa mitä se oli. Nautinnolliset gootti-iltamat silti, kiitos työryhmä! Ja kyllä se korppi (holló) ilmaantuu esitykseen myös, ainakin kuulokuvana.

Ja kiitos TIP-Fest taas kerran mahtavasta festivaalista!

Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Company Chaliwaté & Focus: Dimanche / Tehdas teatteri, TIP-Fest 6.11.2020

No nyt oli jotain erilaista ja hienoa! TIP-Fest perjantaini starttasi kahden belgialaisryhmän Chaliwatén ja Focus-ryhmän yhteistuotannolla Dimanche (Sunnuntai). Vaikka esitys nähtiin videoprojisointina, se oli taltioitu live-esityksestä. Olisihan tämä ollut varmaan vielä parempi ihan kokonaan livenä, mutta jo näinkin koettuna oli mahtava elämys. Taitava yhdistelmä erilaisia tekniikoita; miimistä fyysistä teatteria, huikeita miniatyyrimaisemia, videokuvausta, nukketeatteria niin eläin- kuin ihmishahmojenkin kanssa ja vaikka mitä. Uusia ihmeellisiä elämyksiä oli joka nurkan takana ja yhtään ei voinut odottaa mitä seuraavaksi tapahtuu. Olin haltioitunut!

Vuorotellen seuraamme pienen kuvaajaryhmän etenemistä erilaisissa haastavissa maastoissa pakettiautollaan. Miniatyyriauto kurvailee ihmisen kehon muodostamia lumisia vuorenrinteitä, puiden vain vilahtaessa ohi. Välillä siirrymme auton ahtaaseen hyttiin jossa tiimi hytisee, tasapainoilee ratin pyörittämisen, tuulinlasinpyyhkinten operoimisen, Wunderbaumin pitämisen ja kahvitermarin operoimisen kanssa. Huikeaa mimiikkaa! Myös akrobaattisia taitoja nähdään. Luin kuvauksen esityksestä vasta myöhemmin, että tässä on luontodokumenttikuvausryhmä matkalla. Ensimmäinen kohde on suloinen jääkarhuemo pentuineen. Vaan hyvin eivät nämä retkikunnan reissut pääty, eivät eläinten eivätkä ihmisten kannalta. Samalla äärimmäiset sääilmiöt lisääntyvät. Pariskunta ja vanha mummo kärsivät hirmuisesta helteestä, ja sitten taas valtaisasta puhurista. Huonekalut ja koko koti saa kyytiä, mitä hykerryttävimmillä tavoilla. Lopuksi tulee tulva ja vie kaiken.

Tämä on kerrassaan nerokas esitys, josta paljastuu jatkuvasti lisää kerroksia. Ilmastonmuutos ja uhanalaisten eläinten kohtalo kietoutuvat yhteen ja ne havainnollistetaan koskettavasti, ja hauskastikin. Kyllä vakavista aiheistakin voi tehdä viihdyttävää esitystä ilman saarnaamista. Luonnonsuojeluteema avautuu paremmin esityksen jatkuessa. Dimanche on myös upea taidonnäyte siitä mitä joukko samanmielisiä taiteilijoita saa aikaan yhdistäessään voimansa. Eri tarinat limittyvät hienosti toisiinsa ja eri tekniikat myös. 75-minuuttisessa esityksessä katsojia viedään myös tunteista toiseen vauhdikkaasti. Hellyyttäviä eläimiä joita nuketetaan lempeydellä. Kaikki nuket ovat hyvin elävän oloisia, mummokin ihanan symppis ruttunaama. 

Musiikkivalinnat (luontokuvaajien autostereoissa soi mm. Simon & Garfunkelin 50 Ways to Lose a Lover) ja ääniefektit (mm. monipuoliset lintujen äänet) ovat myös nappiinsa valittuja. Ylipäätään koko äänisuunnittelu on upeaa, ja hirveän oleellinen osa esityksen tunnelman luomista. Brice Cannavo on äänihommien takana.

Käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastaa lavalla nähtävä näyttelijäkolmikko Julie Tenret, Sicaire Durieux ja Sandrine Heyraud. Heidän lisäkseen mukana on iso työryhmä. Porukan osaaminen ja paneutuminen näkyy kyllä kaikesta. Pieniinkin yksityiskohtiin on kiinnitetty huomiota.

Tästä trailerista saa kalpean aavistuksen esityksen tasosta. Koko esitys on kyllä yllätyksiä täynnä! Toivon kovasti että saisin nähdä tämän vielä joskus livenäkin.

Kuvien copyright Virginie Meigné.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.