Kun Lahden kaupunginteatteri ilmoitti tekevänsä Anni Kytömäen huimaavan hienosta kirjasta Kultarinta uuden kantaesityksen näyttämölle syksyllä 2020, niin äimistelin hetken. Enkö minä nähnytkin tämän jo Porin teatterissa 2,5 vuotta sitten? Ja sitä ennen se meni vielä Kokkolassa pari vuotta aiemmin. Mutta koska dramaturgia on eri, niin perustellusti kantaesityksestä voidaan puhua. Porissa dramatisoinnista vastasi Anni Kytömäki, Hanna Ojala ja ohjaajana toiminut Maija Sallas (Kokkolassa muuten dramatisoi ja ohjasi Hanna Ojala). Sen sijaan Lahden kaupunginteatterissa Ari-Pekka Lahti vastaa dramatisoinnista ja Heidi Räsänen ohjauksesta. Uusia tuulia.
Kun romaani on rakastettu, massiivinen ja monitahoinen, niin sen sovittaminen näyttämölle on haastava suoritus. Miten poimia ne pääteemat, mitä jättää pois, mikä on tärkeää ja mikä ei? Ei käy kateeksi. Näytelmä on kuitenkin oma itsenäinen teoksensa ja se voi (ja usein/joskus jopa kannattaakin) lähteä ihan omille poluilleen kirjasta. Miten Lahden kaupunginteatteri onnistuu Kultarinnan kanssa?
Mielestäni enimmäkseen hyvin. Tämä on kiinnostava esitys, hyvin fyysinen ja liikunnallinen. Lavastaja Pekka Korpiniitty on tuonut maagisen metsän lavalle, ja metsä on täynnä lintuja ja myös hieman salaperäisiä elementtejä. Metsä on oikeasti läsnä. Nimenomaan sellainen vanha metsä, ikimetsä. Lavan takaosan metsän erottaa muusta osasta lavaa iso epäsäännöllisen muotoinen metsäreliefi/väliseinä, joka on tosi näppärä ratkaisu. Yksi kiinnostava pieni yksityiskohta lavastuksessa on irtonaisten lautojen käyttö. Kuin siltoina kohtausten, ihmisten ja paikkojen välillä.
Metsä on läsnä myös äänissä. Tatu Virtamon äänisuunnittelu (ja musiikki) täydentää metsän katsojan mieleen. Jos sulkee silmät, ei puuttuisi kuin havun ja sammaleen kostea tuoksu. Äänistö kuuluu pitkin teatterisalia, eli on sellainen olo kuin olisi oikeasti siellä metsässä sisällä. Lintujen naksahdukset, laululuritukset, siipien iskut, tuulen humina... ja aina välillä kuultavat karhun puhinat ja ruhinat. Niin metsä kuin sen edustalla oleva näyttämön etuosa on paljolti hämyssä ja hämärässä. Usva kietoutuu ihmisten ja tapahtumien päälle. Jouni Nykopp on onnistunut siis hyvin valosuunnittelussaan, jättämällä sen hämyisäksi. Myös Erikin pidätyskohtaus taskulamppuineen toimii valojen osalta upeasti. Pukusuunnittelija Minna Välimäki on tuonut metsällisyyden sävyt myös vaatteisiin. Lintuhahmoja haahuaa lavalla, haaleisiin popliinitakkeihin verhoutuneet tyypit, ei räiskyviä värejä tai kuoseja. Arkea, mutta historiallisessa viitekehyksessä.
Koreografi Jyrki Karttunen on loihtinut kohtauksia ja koko esitystä eteenpäin vievän liikekielen. Käsien liikkeet, jalkojen ojennukset. Pakkopaidoissa liihottavat raukat vankimielisairaalassa ojentelevat avuttomina käsivarsiaan. Paljon lintumaisuutta, ihmistenkin liikkeissä. Lintusymboliikka näkyy kauniisti myös esimerkiksi siinä miten palokärki hakee Lidian pois ja Stella kutsuu pajulintuna miestään kuoleman takaa.
Kultarinta kertoo luokkarajat ylittävästä rakkaudesta ja tytön (ja myös isänsä) kasvutarinan, ja taustalla häälyy Suomen omine tarinoineen. Se on perhedraama, sukukertomus. Mutta se on tmyös todella vahvasti luontokokemus sanallistettuna, rakkauslaulu metsälle. Erikin, ja myöhemmin Mallan, luontosuhde on kaiken keskiössä. On myös kiinnostavaa nähdä miten Lidian tapaaminen muuttaa Erikiä; enää hän ei olekaan valmis tappamaan viirupöllöä saadakseen sen yliopiston kokoelmiin. Näytelmässä on monta tasoa ja monta suuntaa mihin kulkea. Poliittiset kuohunnat kansalaissotineen ja IKL:nineen vaikuttavat kaikkeen. Kansanperinne ja maaginen realismi lyövät kättä metsäosioissa, ja tämä onnistuu Räsäsen ohjauksessa hyvin. Ja vaikka hahmoja, tapahtumia ja kohtauksia on jouduttu jättämään paljon pois, ja oikomaan tarinan mutkiakin hieman, niin tästä jää kuitenkin vahvasti se tarinan ydin näkyville. Ihminen on hauras ja kuoleva olento, siinä missä luontokin.
Jotenkin Erikin repliikissä tiivistyy koko esityksen sanoma: "Minua ei enää tarvita, metsä jää".
Päähenkilö Malla (ihastuttava Mari Naumala) toimii kertojana, ihan sujuvasti, vaikkei näytelmän alussa ole vielä syntynytkään. Tavallaa ihan kiinnostava ratkaisu, ja katsojille kyllä kerrotaan heti kuka hän on. Ehkä voisi olla hieman sekavaa jos kirja ei ole tuttu. Se ohjaajan ratkaisu että Erik Stenfors nähdään sekä pikkupoikana (Kaapo Aro / Viljami Loponen) että aikuisena (Teemu Palosaari) lavalla yhtäaikaa ei minusta toiminut. Tavallaan joo, aikuisen sisällä on se pikkupoikakin, mutta silti en nyt ihan saanut otetta tästä.
Ensemble vaihtaa soljuvasti rooleista toisiin, ja siellä on todella nautittavia pikkurooleja yhdellä jos toisella. Aki Raiskio on aina parhaimmillaan hyytävissä ja pelottavina rooleissa, vahvoissa ja uhkaavissa hahmoissa. Niin nytkin. Karisma ja läsnäolo on mukana tämän esittämissä jykevissä miehissä. Henri Tuominen tekee hienot roolit myös, ystävällisenä maisteri Linnaksena ja metsässä piileksivänä, salaperäisenä Joelina. Raisa Vattulainen Lidiana on sekä herkkä että vahva. Myös rehvakas Seth (Mikko Porhola) ja uhriutuva Aune (Anna Pitkämäki) jäivät mieleeni moniuloitteisina hahmoina.
Mutta Mari Naumala on kyllä oikea löytö Mallan rooliin. Hän teki minuun suuren vaikutuksen muutama vuosi sitten Tehdas Teatterin upeassa Värit ovat vapauden -näytelmässä ja väläytti koomisempia puoliaan Lahden kaupunginteatterin Tuhkimossa. Raikasta ja hienovaraista näyttelijätyötä!
Niin kiehtova ja taianomainen kuin Kultarinta onkin, en koe saavani yhteyttä näihin ihmisiin. He jäävät liian pinnallisiksi ja tapahtumat etenevät liian nopeasti. Monta asiaa sivuutetaan turhan vauhdikkaasti. Ne kohdat mihin jäädään viipyilemään ja viivähtämään toimivat paremmin. Toki ymmärrän kun vajaaseen kolmeen tuntiin koitetaan puristaa yli 600-sivuinen kirja, niin karsintoja on tehtävä ja tahtia kiristettävä. Olisiko ratkaisuna jakaa teos kahteen osaan, kuten kirjakin? Mene ja tiedä. Komeaa katsottavaa Kultarinta silti on.
Esityskuvien copyright Tarmo Valmela.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti