Reilu vuosi sitten kävin katsomassa Porin teatterissa Järjen ja tunteen tyttäret. Se kolahti kovaa. Näytelmän nähtyäni ahmaisin kaikki Emmi Mustosen viisi kirjaa, joissa seurataan päähenkilöiden Hilman ja Annan elämiä 1800-1900 vuosien vaihteen Suomessa. Siinä missä Järjen ja tunteen tyttäret perustui Mustosen sarjan kolmeen ensimmäiseen kirjaan, niin Sidotut on sarjan neljäs osa, sijoittuen vuosiin 1913-1916. Suuria muutosten vuosia, niin Suomen kuin näytelmän henkilöidenkin historiassa.
Historialla on tapana toistaa itseään. Tälläkin kertaa Tommi Kainulainen on sovittanut ja ohjannut upean elämyksen. Tarkkanäköistä, hyvin rajattua ja kaunista draamaa. Henkilöhahmot ovat eläviä ja kerronta elämänmakuista, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Sisällissota ja ensimmäinen maailmansotakin toimivat taustanäyttämönä kahden vahvan naisen arjelle, ylä- ja alamäkineen. Hilma Maria Rantamäki (Riikka Papunen) muuttaa perheineen Amerikan ihmemaahan onneaan kokeilemaan; Suomessa työväen elämä on entistä huonompaa. Vaan eipä se elo New Yorkissakaan ruusuilla tanssimista ole. Siirtolaisten olot olivat kyllä melkoisen kurjat sielläkin. Veikko-puoliso (Janne Turkki) ja poika Voitto (Oskari Penttilä) puurtavat pilvenpiirtäjien rakennustyömailla, tytär Pikku-Anna (Evelina Jääskeläinen) oppii englantia ja nuoren naisen elämää. Entinen mies (ja lasten isä) lipevä Artturi Mäkelä (Peter-Sebastian Lehtonen) ilmaantuu myös kuvioihin taas sekoittamaan pakkaa - mutta onneksi Hilma on miehelle jo immuuni.
Sillä välin kuin Hilman perhe opettelee uuden elämän alkuun rapakon takana, on Anna Sofia Ahlstedt (
Mirva Tolppanen) myös uuden edessä. Heti näytelmän alussa Augusta-täti kuolee ja hersyvän hauskan perinnönjakokohtauksen jälkeen Anna huomaa olevansa varsin varakas nainen. Tämä takaisi naiselle itsenäisyyden, mutta sitten vanhemman (vasta 50 täyttänyt!) leskijuristin Weckmanin (Vesa Haltsonen) liehittelyt kantavat hedelmää ja Anna lankeaa niljakkaan tyypin pauloihin. Mukana tulee kartanon emännyyskin, ja aikuinen poikapuoli Herman (Pekka Hänninen) - mutta ennenkaikkea tämän charmantti opiskelukaveri Klaus Granqvist (Teemu Niemelä), joka sekoittaa Annan pään samantein. 
Tuntuu jotenkin että Anna vain ajelehtii naimisiin Weckmanin kanssa, eikä mahtaisi asialle itse mitään. Ehkä hän huomaa virheensä jo ennen häitä, mutta ei enää pysty asiaa pysäyttämään. Onnetontahan se on, mutta tarina kulkee eteenpäin, ja monen mutkan kautta myös se vanha, itsenäinen ja reipas Anna sieltä pääsee taas esiin. Vaikka kaikenlaisia käänteitä sekä Hilman ja Annan vuosiin mahtuu ja keskinäiset välitkin hieman rispaantuvat, niin loppu on kuitenkin aavistuksen valoisa, toiveikas.
Kertakaikkisen hienoa ajankuvaa ja koko näyttelijäkaarti tekee todella vakuuttavaa työtä. Kantavina voimina toki päänaiset Papunen & Tolppanen, jotka ovat valtavan karismaattisia. Heidän esittämänsä naiset ovat hyvin erilaisia, mutta kumpikin vahvatahtoisia ja sisimmissään terästä. Ihania tyyppejä, joista tykkään kummastakin. Niljakkaat äijäroolit sujuvat hyvin niin Haltsoselta kuin Lehtoseltakin. Hannele Lanu tekee hersyvän pienen roolin elämää nähneenä hovineuvoksettarena ja myös Miia Lindström pystynokkaisena leskipastuurska Matildana on kerrassaan mainio. Mikä drama queen! Myös Hilman Miina-sisko Heidi Rantakeisu on ihanan raikas lisä näyttämöllä.
Hyvää tiimiä ei kannata vaihtaa. Joten taas kerran
Teemu Loikas on luonut upeat visuaaliset maisemat lavalle. Pelkistettyjä seiniä ja kuoseja, kuin ajatuksia lavasteista. Kartano piirtyy esille kattovalaisimilla ja liikkuvilla irtoseinillä sekä ikkunanpokilla, Ahlstedien kaupunkiasunto rullaa esille salongin muodossa. Kaikki on selkeää ja riittävää, hyvin ilmavaa. Ja varsinkin tiiliseinät Amerikassa on tosi upeat. Timo Alhasen valot ja Jukka Kouhian äänet täydentävät seesteisen kokonaiselämyksen. Myös projisoinnit (Loikas & Alhanen) toimivat, alussa nähty koostekertaus oli kiva idea. Tykkäsin kovasti siitä miten vanhojen (helsinkiläisten) rakennusten ja paikkojen valokuvia ja videoita oli hyödynnetty, myös pilvenpiirtäjien rakennustyömailta. Musiikkivalinnat ovat myös todella onnistuneet.Taru Liipolan yksityiskohtaisesti mietityssä puvustuksessa on kaksi puolta: työväestön arkisemmat asut sekä paremman yhteiskuntaluokan hörhelöt runsaine kankaineen. Varsinkin monet näpsäkät hatut kiinnittävät huomiota. Näitä pukuja on ilo katsoa!
Jäin kyllä ihmettelemään miksi Annan kaltainen fiksu ja koulutettu (ja perinnön jälkeen myös varakas ja siten itsenäinen) nainen luopuu vapaudestaan ja päätäntävallastaan niin helposti. Ihastuneena hän ei kuuntele Hilman tarkkanäköisiä varoituksia Weckmanista. Vaan kukapa hullaantunut nainen kuuntelisi.
Vaikka suuret historialliset tapahtumat jylläävät taustalla ja luovat pohjan kaikelle, niin silti näytelmän keskiössä on pieni ihminen, pienine tapahtumineen, arkisine elämineen. Ja vaikka moni asia on kurjaa ja ikävääkin, niin ihania pieniä huumorinpilkahduksia on riputeltu mukaan juuri sopivasti.
"Turha on katua" toteavat naiset lopussa. Kumpikin on joutunut oppimaan, kovan kautta, elämään omaa elämäänsä, ottamaan vastuuta omista teoistaan. Pakko on taas pyyhkiä silmiä katsomossakin. Liki 3 tuntia meni kuin siivillä ja esitys todellakin tempaisi mukaansa.
Sidotut jatkuu Porin teatterissa pakollisen koronapaussin jälkeen ensi toukokuulle asti, eli hyvin ehtii vielä katsomaan! Lämmin suositus - hyvin tehdylle perusdraamalle on aina tarvetta.
Esityskuvien copyright Janne Alhonpää.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti