On kovin lohdullista, että näinä tautisina ja epävarmoina aikoina on maailmassa myös pysyviä asioita. Kuten vaikkapa Agatha Christien näytelmä Eikä yksikään pelastunut. Pätevää perusteatteria, missä on sopivassa määrin murhia ja peribrittiläistä draamaa. Kaikki on tehty tuttuudella ja turvallisuudella, kuin lämmin kupillinen Earl Grey -teetä (maidolla!) ja skonssi (hillolla!). Tampereen teatterin uusi versio ei tarjoile suuria yllätyksiä, mutta sitäkin enemmän kunnon "pertsaa".
Anna-Elina Lyytikäinen ohjaa varmalla otteella tätä porukkaa. Syrjäiselle saarelle kerääntyy kymmenen ihmisen joukkio. Pikkuhiljaa selviää keitä ja miksi, vaan kuka heidät on sinne kutsunut? Kukin on ehkä syyllistynyt rikokseen ja on saarella saava rangaistuksensa. Myrsky katkaisee yhteydet ja aavemaisesti kutistuva joukkio joutuu kohtaamaan menneisyytensä.
Näytelmä on mielenkiintoinen tutkielma moraliteetistä. Nämä ihmiset eivät tunnusta olevansa syyllisiä, mutta silti joku on heidät sellaisiksi todennut. Vanha englantilainen lastenloru kymmenestä pienestä sotilaspojasta (alunperin neekeripojasta) toimii pohjana tarinalle, ja loru pikkupatsaineen takanreunuksella odottaakin saaren huvilalle suljettua seuruetta. Jännitystä rakennetaan hiljalleen ja epäilyt kohdistuvat vuoronperään kuhunkin.
Juonesta ei sen enempää viitsi paljastella, koska jokainen katsoja saa itse pähkäillä ja miettiä murhaajan identiteettiä. Hyvin tämä kyllä pitää otteessaan, kokoajan kiristyvässä otteessaan. Nämä ihmiset ovat sliipatun pintakuorensa alla julmia ja välinpitämättömiä. He kyllä ansaitsevat mitä tuleman pitää...
Näyttelijät ovat kukin oikein passeli roolissaan. Varsinkin Kirsimarja Järvinen tiukkapipoisena uskovaisneitinä sykähdyttää. Myös Arttu Ratisen arrogantti yksityisetsivä ja Ville Majamaan hermoheikko "hermolääkäri" ovat hyvin tyypiteltyjä. Näiden tanssikohtaus on helmi! Pia Piltz ilahduttaa aina oli rooli minkälainen tahansa; hänelle on annettu karismaa rennolla kädellä. Vetonaulaksi näytelmään oli saatu harvemmin teatterissa näkyvä Antti Reini, mutta en ole varma mitä lisäarvoa (paitsi markkinointiin) hän toi. Flirttaileva ja rento palkkasoturi on yksi päähenkilöistä ja oikein mallikkaasti Reini letkeän roolin vetää, ei sillä. Luottomiehet Jukka Leisti ja Ola Tuominen ovat kumpikin napakoita rooleissaan ja Antti Tiensuun esittämä raskaskaasujalkainen huithapeli ärsyttää. Seurueen täydentää hysteerinen taloudenhoitaja (Elina Rintala) ja höperö kenraali (Matti Hakulinen).
Menneisyyden tapahtumia näytetään katsojalle välähdyksenomaisesti, säästellen. Erityisesti unenomaisesti esille ilmaantuva pieni Cyril (Ossi Oijusluoma / Kyösti Kiiskilä) loruineen ja leijanlennättämisineen muistuttaa katsojia menneistä.
Mikko Saastamoinen on puvustanut näyttelijät nostalgisen 1930-luvun hengessä. Kaunista katsottavaa (erityisesti Piltzin punaiset puvut sekä Reinin vihreä ja Ratisen punainen look!). Saastamoinen vastaa myös harmonisesta lavastuksesta. Seesteisen kaunis miljöö kattokruunuineen, jääkarhuntaljoineen ja takkoineen päivineen. Kallioisen saaren kivikot ja meren läsnäolo näkyvät myös lavalla. Jan-Mikael Träskelinin äänisuunnittelussa tuulen, meren ja lokkien äänet tuovat yksinäisen saaren hyvin läsnäolevaksi. Tyly paikka. Uhkaava jousimusiikki kiristää tunnelmaa tehokkaasti. Petri Kyttälän taidokkaat videot sulautuvat kokonaisuuteen saumattomasti ja Raimo Salmen valosuunnittelu viimeistelee tunnelman. Ja Jonna Lindströmin kampaukset, maskeeraus ja peruukit luovat viimeisen silauksen elegantille ryhmälle.
Tosi suosittu tämä on ollut, mutta onneksi jatkuu keväällä. Liput näyttävät kuitenkin käyvän rapsakkaasti kaupaksi. Eikä yksikään pelastunut on taiten tehtyä murhamysteeriä ja perusdraamaa jota ei kannata jättää väliin!
Esityskuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti