Tarja Kulho - Räkkärimarketin sankari / TTT-Klubi 16.1.2025

Kuka muistaa vielä Tarja Kulhoa, tuota legendaarista korsolaisen Räkkärimarketin kassaa auvoiselta 90-luvulta? Paula Norosen luoma hahmo seikkaili Ylen Radiomafialla vuosikausia ja teki moniin lähtemättömän vaikutuksen persoonallaan ja jutuillaan. Myöhemmin Tarja pääsi muutamaan kirjaankin (joita en ole kyllä lukenut). Nyt tämä hersyvä hahmo tekee comebackin, tällä kertaa teatterin lavalle. Ja jo oli korkea aikakin!

Hanna Suutela ja Eriikka Väliahde ovat kirjoittaneet ja Mika Eirtovaara ohjannut puolitoistatuntisen esityksen Tarja Kulho - Räkkärimarketin sankari, joka pohjautuu Norosen kirjaan Tarja Kulho - paha saa palkkansa. Esitys on Väliahteen sooloteos, jossa seikkailee muita hahmoja ääninä tai videotallenteilla. Tarja on hyllytetty kauppahommista, hänen otettuaan oikeuden omiin käsiinsä ja laitettuaan kuvan someen kauppahäiriköstä. Samaan syssyyn tuli lähete vihanhallintaterapiaankin.

Riemukkaassa esityksessä Tarja tappaa aikaa kotonaan, rassaa erityistason työhyvinvointipsykologi Sinikka Miinan (Anna-Mari Alaspää) hermoja, palvoo puolisoaan Reijoa, ja lopulta keksii alkaa Korson Robin Hoodiksi. Toiminta-ajatuksella pistää pikkurötöstelijät kuriin ja järjestykseen, vaikka nippusiteiden voimalla. Ilmeisesti salanimellä Karja Tulho operoiva on kuitenkin aika hellämielinen, sillä Tarjalta tulee ymmärrystä niin latua sotkevalle hiihtäjälle, vihjailevalle somepäivittäjälle ja ehkä vähän jopa hevi-tiskin avokadopuristelijalle. Kyllä sitä rakentavaa käytöstä voi löytyä vaikka olisikin vihanhallinnassa pieniä puutteita. Samaistun kyllä Tarjan sosiaaliseen kyvyttömyyteen ja spontaaniin heittäytymiseen. Nämä arjen ärsyttävät asiat mihin Tarja haluaa puuttua ovat kyllä oikeasti rasittavia. Vai riittääkö sinulta suopeutta joogassa paukuttelevalle naiselle tai astianpesukonetta väärin täyttävälle puolisolle?

Katsomossa saa hykerrellä, nauraa ääneen, hymähdellä että "just tommoset ihmiset onkin ärsyttäviä" ja yksinkertaisesti viihtyä. Välillä jopa joutui hätkähtämään intensiivistä raivokohtausta (vielä on Kulholla töitä vihanhallinnassa). Väliahde heittäytyy rooliinsa täysillä ja varsinkin Karja Tulhon purskahtavat tuohtumiset milloin mistäkin osuvat nauruhermoon (ja kirvoittavat väliaplodeja katsomosta). Välillä hän vaanii katsomossa kuin pantteri ja ottaa ihmisiä piinapenkkiin ja välillä liihottaa punaisissa crocseissaan ja Kanariansaarten pyyheviitassaan kuin myöhempien aikojen bätmän. 

Samaan aikaan Tarjan arkisten kostoretkien kanssa pääsemme seuraamaan hulvattoman Sinikka Miinan julkisuuspyrkimyksiä koko kansakunnan terapeutiksi. Ihanan överi hahmo, jota Alaspää tulkitsee juuri sopivalla intensiteetillä. Siinä missä Tarja Kulho on rahvasta, vähän juntti ja sellainen tuulipukukansan edustaja, on Sinikka Miina tyylikäs ja hieman snobahtava. Ihanat vastavoimat!

Christian Blombergin valo- ja äänisuunnittelu sopii hyvin TTT-klubin intiimiin tilaan. Erilaisia ääniefektejä kuullaan kun Tarja saa vaikkapa postia. Ja sitten on toki voimaannuttava musiikki - "Korsolla päähän joka vanhoja muistelee"! Unohtamatta Tarjan voimabiisiä Frederikin Tsingis Khan tarjamaisine lyriikoineen.

Työryhmä on yhdessä suunnitellut lavastuksen, jonka keskiössä näemme sohvan. Tapahtumat siirtyvät Kulhon asunnosta muualle sujuvasti, ja Eirtovaaran ohjaamilla videoklipeillä laajennamme vielä miljöitä lisää. Niissä jo mainitun terapeutin lisäksi puhuvina päinä kommentoivat Tarjan poika Pyry (Arttu Järvinen), hupsuhko puoliso Reijo (Samuli Muje), empaattinen Esimies-Erja (Hanna Suutela) ja mystinen Jukka "Jute" Jansson (Mika Eirtovaara).

Soolokomedia on haastava laji, ja ainakin vielä ensi-illassa oli meno hetkittäin aavistuksen jähmeää. Mutta taatusti vetreytyy siitä ajan kanssa. Kyllä tämä sellainen pieni hitti tulee olemaan, on meitä nostalgiannälkäisiä Kulho-faneja maailmassa sen verran. Lisäksi pitää mainita että meille näkymättömille keski-ikäisille, keskiäkäisille ja vaihdevuosiensa kanssa kamppaileville naisille ja perheenäideille ei liiemmälti hersyviä rooleja ole kirjoitettu. Tarjalla on näitä omia hokemiaan kuten Terse ja I love Reijo, eikä näitä "hokemanaisia" suomalaisessa komediakentässä liiemmälti ole.

Melkein yhtä hauskaa kuin seurata edesottamuksia lavalla, oli seurata Paula Norosen naurua, tämä kun sattui istumaan katsomossa mun edessä. 

On aina ihanaa nähdä monipuolisen lahjakasta Väliahdetta lavalla, erityisesti tälläisessä heittäytyvässä roolissa. On myös ihanaa nähdä että aiemmin vain kuulokuvissa itselleni materialisoitunut Tarja Kulho toimii myös lavalla. Mikä sitten on Tarja Kulhon perimmäinen viesti meille katsojille, sen viihdyttämisen lisäksi? No tietenkin saada myyjien työlle lisää arvostusta! Ei lainkaan huono päämäärä se. 



Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Frida / Tampereen työväen teatteri 15.2.2923

Käsikirjoittaja ja ohjaaja Anne Rautiainen tekee hienoa ja monimuotoista teatteria, niin nytkin. Tampereen työväen teatterilla tammikuussa ensi-iltansa saanut Frida kertoo Frida Kahlosta, tuosta poikkeuksellisesta naisesta. Alunperin Rautiaisen Frida valmistui Kuopion kaupunginteatteriin vuonna 2016, ja nyt sitten uudistettuna versiona Tampereella. Lavalla nähdään väriä, visioita, taidetta - ja hyytävä Kuolema. Se seuraa Fridan elämän liepeillä, välillä ottaen lähempää kontaktia, välillä lymyillen hieman kauempana. Myös musiikki on tiukasti läsnä koko esityksessä, vaikkei tämä varsinaisesti musikaali olekaan.

Frida Kahlo eli värikkään ja tapahtumarikkaan elämän, ja hänen tarinaansa on kerrottu monin eri tavoin, elokuvissa, kirjoissa. Rautiaisen lähestymiskulma on unenomainen, näyttäen Fridan elämän monine kipupisteineen värikkäänä, maalausten ja musiikin täyttämänä kaleidoskooppina. Oman tiensä kulkijoita, niin Kahlo kuin Rautiainen. Näyttämöllä on tanssia, taidetta, yltäkylläisyyttä ja runsautta. Ehkä hieman intiiimimpi näyttämö olisi tuonut kaiken tämän lähemmäksi katsojaa, nyt Työviksen suurelle näyttämölle asiat hieman katoavat. 

Ja musiikki, se on alati läsnä! Laulajana Petra Karjalainen ja kitaristina Tuomas Luukkonen tulkitsevat sielukkaasti pääsääntöisesti latinalaisamerikkalaisia lauluja ja hienolta kuulostaa. Vaikkei sanoja ymmärrä niin ei tarvitsekaan, tulkinta puhuu puolestaan. Nappivalinta tämä kaksikko.

Elsa Saisio on erinomaisen hieno Fridan roolissaan. Ensin elämänhalua pulppuavana teininä, sitten onnettomuuden jälkeen sänkyyn sidottuna rampana ja sen jälkeen ilmaisuvoimaisena taiteilijana. Ja miten kaunis lauluääni, lavakarisman lisäksi! Kuvioon kuuluu miehiä (ja naisia), joista tärkeimmäksi nousee kanssataiteilija Diego Rivera (Pentti Helin) kun nuoruudenrakkaus Alejandro lähtee Fridan onnettomuuden jälkeen. 

Liitto Riveran kanssa on myrskyisä, eikä vähiten miehen naisseikkailuiden ja molempien kiivaan latinotemperamentin vuoksi. Frida ehtii lyhyeksi jääneen elämänsä aikana moneen: työväenluokan aktivismi, oma taide yhdistettynä kansanperinteeseen, Diegonkin uran tukeminen. Valitettavasti omia lapsia hänelle ei suoda; esityksen keskenmenokohtaus on järisyttävän rankka. 

Saision ja Helinin yhteiset kohtaukset ovat suuren kokoeron takia liikuttavia, mutta kumpi heistä on henkisesti niskan päällä? Kahden taiteilijan liitto on haasteellinen ja siinä missä Diego maalaa mitä näkee, maalaa Frida mitä on sisällä. Värikylläiset ja symboliset työt ovat vahvasti esillä näytelmässäkin; ne suorastaan heräävät eloon. Symboliikkaa on lavalla yleisemminkin. Marie Antikainen on luonut Fridan taiteen näköisen lavastuksen, ja puvut myös. 

Meksikon värejä, kuoseja ja tunnelmia, mutta myös kuoleman läsnäoloa, sitä on paljon. Pukujen yksityiskohdat eivät näkyneet niin taakse missä istuin, mutta kuvista sitten, ja ne nähtyäni arvostan vieläkin enemmän. Tykkäsin kovasti myös peilien käytöstä lavalla. Pepina Granholmin kampaukset ja maskeeraus täydentävät esiintyjien ulkomuodon.

Liisa Ruuskanen on luonut Tampereen konservatorion tanssijoille hienot koreografiat, ja niitä on paljon. Tanssillisia elementtejä on muutenkin runsaasti, joukkojen liikkumista. Yksi esimerkki on mainio toimittajien parvi Diegon ja Fridan laskeuduttua Amerikkaan. Ulkoisesti esitys muistuttaa paikoitellen musikaalia, mutta runsaista lauluista huolimatta ei sitä taida kyllä olla. Ainakin se on hyvin erilainen musikaali, ja hyvä juuri näin! Janne Teivaisen valot ja Matias Ojasen upeat videot/projisoinnit lisäävät oman lisänsä runsaaseen visuaaliseen maalailuun, jota on ilo katsoa. Myös Antti Puumalaisen äänisuunnittelu on rehevää.

Hienoja roolitöitä ovat kaikki. Erityisen ihanaa nähdä Eriikka Väliahde Fridan siskon Christinan roolissa! Juha-Matti Koskela on mainio Rockefeller, mies jolle Diegon taide onkin liikaa. Myös Minna Hokkasen Diegon naisena vakuutti. Paljon pieniä ja tärkeitä rooleja.

Erityiskiitos Janne Siltavuorelle tyylikkään Kuolema-nuken suunnittelusta ja toteutuksesta. Se oli todella vaikuttava, ja miten hienosti valoilla/varjoilla se saatiin esiintymään, toki hienolla nukettajatyöllä myös.

Kun lempeästi hymyilevä Kuolema (Maiju Saarinen) tulee vihdoin hakemaan Fridaa viimeiseen tanssiin, se on varmaan kivuntäyteisen elämän jälkeen odotettu vieras. Miten kauniisti toteutettu kohtaus! Tämäkin. Frida on täynnä värikylläisyyttä, elämän paloa ja intohimoa! En arvannut että pitäisin esityksestä näin paljon, se ui ihon alle kaikella kauneudellaan, ja myös traagisuudellaan. Vaikka olisi toki pitänyt luottaa Anne Rautiaisen laatuun. Frida on suuri kertomus suuresta taiteilijasta.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Suhteellisen vapaata / TTT-Klubi 9.11.2023

Piti äkkiä kiiruhtaa katsomaan tämä Suhteellisen vapaata ennenkuin loppuu. Esityksiä on enää nimittäin muutama jäljellä. Miksikö pitäisi tämä nähdä, saattaa siellä joku kysellä. Noooh, koska tämä on raikas, pienimuotoinen esitys, ja upeat näyttelijät loistavat TTT Klubin piskuisella lavalla. Aihe eli naisen halu/ttomuus ei kovin usein teatterilavoille pääse. Ja on toki tärkeä aihe, itse kullekin pitkässä parisuhteessa keikkuvalle ja vanhenevalle naiselle.

Suhteellisen vapaata on Aino Pennasen sovitus Riikka Suomisen kirjan pohjalta. Kirjaa en ole lukenut, mutta hyvin tämä kahteen tuntiin tiivistyy. Aino Kiven ohjauksessa saamme seurata kolkyt ja risat ikäisen Klaaran (Eriikka Väliahde) arkea. Arkeen kuuluu luotettava ja kiltti puoliso Ilmari (Tuukka Huttunen) sekä hyperaktiivinen tytär Alma (Maiju Saarinen). Näyttelijänelikon täydentää Saska Pulkkinen, jonka esittämät monenlaiset hurmurit ovat, nooh, kerrassaan hurmaavia. Kaikilla paitsi Väliahteella on tukku monenlaisia rooleja urakoitavanaan ja vaihdot ovat kyllä hengästyttävän nopeita. 

Kiinnostava työ freelancer-valokuvaajana vie Klaaraa paikasta ja maastakin toiseen; kuvaahan hän lähinnä häitä. Mutta yksi puuttuu ja se on seksi. Ilmarin kanssa yhteistä taivalta on takana "peräti" kuusi vuotta ja vaikka muuten arki sujuukin, niin sängyssä Klaara tylsistyy. Erotakaan ei haluta, terapeuttikäynti vaan syyllistää, joten mikäpä ratkaisuksi? Avataan avioliitto eli käydään luvan kanssa vieraissa.

Siitäpä alkaakin sitten erilainen arki, vuoron perään kumpikin treffailee muita ja se tuo uutta piristystä myös avioliittoon. Siinä missä Klaara syttyy loistamaan ja saa energiaa sivusuhteista, tuntuu Ilmari nääntyvän. Hänelle kun lankeaa lapsenhoito ja arjen pyörittäminen Klaaran rientäessä työkeikoilla ja treffeillä. Klaaran oman kaveriporukan keskuudessa nämä uudet käänteet herättävät paheksuntaa ja kateutta; kukapa ei nyt Tinderiin haluaisi tutustua. Mutta nähtyäni lavalla hersyvän äijägallerian en ainakaan tunne syvempää tarvetta tutustua siihen sen enempää. 

Eriikka Väliahde heittäytyy rooliinsa kadehdittavalla intensiteetillä! Tämän Klaara on iloinen ja flirttaileva, suorastaan elämän (vai sanoisinko seksin)nälkäinen. Ilmari on ihana, mutta niin tuttu ja turvallinen, arkisen tylsä. Kaikki ei aina ole kultaa mikä kiiltää, sen saa Klaarakin tuta Köpiksen reissulla, varsinkin sillä toisella. 

Ei se ole kovin helppoa, pyörittää arkea ja ylläpitää seuranhakua ja treffeillä käyntiä. Monenlaisia käänteitä ja monenlaisia ihmisiä tässä keretään nähdä. Hulvattomia ja vauhdikkaita tilanteita, mutta myös hieman surumielisiä. Eivät parisuhdemarkkinat ole kauhean helppoja paikkoja; toiset ovat yksinäisiä, toiset kaipaavat vaihtelua arkeensa, ja joskus tuntuu että se oma parasta ennen -päiväys on jo mennyt. Suhteellisen vapaata tarjoaa hyvää pohdintaa parisuhdeasioista yleensäkin.

Esitys ei briljeeraa millään, vaan Laura Sariolan pukusuunnittelu nojaa arkiseen, ja hänen lavastuksessaan sohva ja pari tuolia muodostavat niin perheen kodin kuin barcelonalaisen terassin. Simppeliä ja kotoista. Christian Blombergin valot ja äänet eivät pomppaa silmille eikä korville. Musiikkivalinnat ovat kyllä mainioita, ja sopivat tunnelmaa luomaan hyvin. 

Suhteellisen vapaata kannattaa nähdä olit sitten sinkku, parisuhteessa tai jossain tarkemmin määrittelettömässä tilanteessa. Tässä on myös erittäin luovaa ja hauskaa vihannesten ja hedelmien hyödyntämistä! Ei siis tarvitse katsoa noloja seksikohtauksia, vaan ne ovat todella mainiosti toteutettuja.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Punk / Tampereen työväen teatteri 19.10.2021

Sanoisinpa että tässä on syksyn energisin ensi-ilta, heittämällä! Marko Järvikallas on kiinnostava oman ikäpolveni näytelmäkirjailija. Viime vuosina olen nähnyt häneltä 3 kuvaa huomisesta, Kybersielut, Kaikki isäni hotellit ja Äidin rakkaus; ei välttämättä helpoimpia näytelmiä, mutta erittäin kiinnostavia. Nyt Järvikallas on sukeltanut nuoruutensa musiikkiin, punkkiin! 

Olemme syntyneet Markon kanssa samana vuonna ja minä sain ensikosketuksen ko. musiikkityyliin isosiskojen kautta. Ikäeroa meillä on 9 ja 11 vuotta, joten Eput, Ratsiat ja muut soivat kotona taajaan siinä 70-luvun loppupuolella. Pohjalla oli LP mitä tuli kuunneltua paljon, ja tulee itse asiassa edelleenkin. Esityksen musiikkipuoli on siis hyvinkin tuttua. Myöhemmässä elämässä on tullut niin seurusteltua kuin muuten vaan hengattua punkkarien kanssa, ja muutenkin liikuttua punk-skenen liepeillä. Vaikken nyt mikään punkkari sinänsä ole ollutkaan, paitsi ehkä hengessä, ja hetkittäin hiusmuodissakin. Monia samoja aatteita ja arvoja jaan kyllä, jos nyt mietitään mitä se punkkarius oikeastaan on.

Samoja asioita pohtii Työviksen PUNK. Mitä ja mistä ja miksi, koko tämä musiikki-ilmiö kaikkine sivurönsyineen oikein onkaan. Juho Gröndahl on ollut mukana dramaturgina ja pohdin herrojen hedelmällisen yhteistyön tuloksia. Paljonko näistä kokemuksista on omakohtaisia ja mikä on heidän suhteensa punkiin. Ilmiönä, musiikkina, polittisena liikkeenä, kansalaisaktivismina. Kuten muutaman (no aika monen) vuoden takaisessa Tullikamarilla pidetyssä konsertissa todettiin: Isi, mitä oli punk? Kapinaa, kyllä. Muotiakin. Elämäntapa, asenne, musiikki, aktivismi. Tämä esitys tarjoilee pienen siivun ja kurkistuksen punk-maailmaan.

Päähenkilö Liitu (Heidi Kiviharju) muuttaa äidin kuoleman jälkeen semityöttömän duunari-isänsä (Auvo Vihro) luo ja tulee uudella paikkakunnalla tutustuneeksi joukkoon punkkareita. On vuosi 1991 ja tyypit ovat vallanneet vanhan paloaseman. Porukan johtohahmo Jade (Minerva Kautto), goottipunkprinsessa Tinde (Eriikka Väliahde), keesipäinen ikipunkki Pauli (Saska Pulkkinen) ja perinteistä junttipunkkaria edustava Pete (Suvi-Sini Peltola) toteuttavat punkaatetta monin eri tavoin: kiljua valmistamalla ja nauttimalla, tekemällä iskuja, kapinoimalla, puuhaamalla pienlehteä (Pilluposti!) ja järkyttämällä naapurustoa. Pian Liitu solahtaa mukaan porukkaan ja alkaa seurustelemaan Peten kanssa (tätä suhdetta en muuten ihan ostanut, sillä Liitu vaikuttaa olevan ihan fiksu tyyppi). Mitä porukan dynamiikalle tapahtuu kun heistä radikaalein eli Sakka (Janne Kallioniemi) palaa kuvioihin?

Välillä piipahdamme tässä ajassa, kun sama vanha porukka kokoontuu Tinden 47-vuotissynttäreille. Kuka on muuttunut ja kuka ei, ja onpa joku peräti saattanut kääntää kelkkansa kokonaan. Mielenkiintoista tarkastella miten tiukassa punkin kaltainen aate toisissa istuu. Ja miten löyhässä toisissa... 

Viimeisempänä, vaan ei suinkaan vähäisimpänä, lavalla nähdään myös esityksen henkinen selkäranka. Ja miksei fyysinenkin. Nimittäin kolmen körilään muodostama trio, jotka musisoinnin lisäksi muuntuvat moneksi. Jari Leppänen (basso), Juha Junttu (rummut) ja Hiski Grönstrand (kitara) ovat Lebu & Maanisdebut, tiukan asiallinen bändi. Mutta tämä kolmikko tekee lavalla paljon muutakin, mutta siitä en paljasta sen enempää. Marjukka saattaa olla suosikkini heidän monista rooleistaan. Kyllä se rokki irtoaa herroilta hyvin, ja punk vielä paremmin. Biisilista on monipuolinen, ja löytyy Spotifystä (hae nimellä Punkin aikakirjat). Joku Holiday in Kambodia ja London Calling olivat vähän itsestäänselvyyksiä, mutta ilahdutti kuulla myös Terveitä Käsiä, Appendixia ja Riistettyjä. Ja Ratsian Tämä hetki ja tulevaisuus on niiiiin rakas. Se onko Joy Division punkkia onkin jo toinen kysymys. Mutta huilu, se on kyllä ihan punksoitin!

         

Näyttelijät ovat hienossa vedossa. Auvo Vihro on mainio kömpelönä Miles Davisia diggailevana isäpappana, joka kuitenkin innostuu hienosti nuorisomeiningistä (SLUT!). Suvi-Sini Peltolan Pete ei ole se penaalin terävin kynä, ja vanhempana hän on katkeroitunut ja hieman ehkä alkoholisoitunutkin. Maailma ei muuttunutkaan ja hän on jumiutunut toinen jalka menneeseen. Kärttyisyys onkin tosi fiksua purkaa kärsivälliseen puolisoon. Eriikka Väliahteen Tinde on cooleista coolein ja hänen kohtalonsa koskettaa minua kovasti. Sosioekonomisille taustoilleen ei nyt kukaan voi mitään. Minerva Kauton Jade jää etäiseksi ja salaperäiseksi. Saska Pulkkinen on erinomainen fyysisessä roolissaan, ja ikuisen optimistin asenteessaan. Hänen Paulinsa ei ole kadottanut uskoaan punk-liikkeeseen, kaikesta huolimatta. Hänenkaltaisiaan näkee katukuvassa edelleenkin, näitä ikipunkkeja.

En muuten tiedä tuoko alasti munasillaan lavalla kekkalointi mitään lisäarvoa esitykselle. Tai ehkä se on punk? Heidi Kiviharjun Liitu on toinen androgyynihkö nuori henkilö mitä hän näyttelee (Poikakoodissa on se toinen rooli) TTT:ssä parastaikaa. Jotenkin tämä on minulle samaistuttava henkilö, poikatyttömäinen, herkkä, kiltti, koulukiusattu. Tyttö joka löytää alkukankeuksien jälkeen henkisen kodin punkyhteisöstä. Sitä nn kyllä ymmärrä miksi hän on nykyajassa jumittanut vuosikausiksi huonoon suhteeseen ja on vielä huonossa työpaikassakin.

Yksi näyttävimpiä asioita tässä näytelmässä on puvustus. Marjaana Mutanen on suunnitellut hulppeiden kampausten, peruukkien ja maskien lisäksi huikean upean vaatekavalkadin. Kymmeniä toinen toistaan tyrmäävämpiä ja punk-henkeä noudattavia asusteita. Varsinkin Tinden goottilook on hurjan hieno, mutta kyllä sieltä löytyy vähän kaikenlaista. Erityisesti virkatut naamarikypärät ovat rock (tai ehkä punk). Asuja on myös hieman kinkympään makuun... Sitäpaitsi mulla on samanlaiset Doc Martensit kun Jadella (ostettu muistaakseni 91, ja edelleen hyvässä kunnossa).

Janne Vasaman rouhea lavastus kaikenlaisine tilpehööreineen pursuaa lavalta. Liitun isän minimaalinen asunto on symppis ja sellainen punk-asennetta huokuva tee-se-itse -asenne näkyy kyllä kaikessa. Ja kiva kun pieni catwalk kurkottaa katsomoon, tulee kunnon Vivienne Westwood -fiilikset alkupuolen muotinäytöksestä. Sami Rautanevan valot ja videot tunkevat myös lavalta seinille asti ja suorastaan vyöryvät katsojien verkkokalvoille. Loisteputket ovat toimiva ratkaisu. Välillä mietin olisiko voinut jakaa korvatulppien lisäksi myös aurinkolaseja kun häikäisee niin. Vaan ehkä se onkin esiintyjien karisma kun niin valaisee? Kyösti Kallio vastaa äänisuunnittelusta ja hyvin on siinä onnistunut. Bändin soitto, taustamusiikit ja puhe- ja lauluäänet ovat tasapainossa. Ainakin enimmäkseen - ja loppu menee punkin piikkiin.

Punk on energinen, hauska, nostalginenkin. Niin moni asia ja biisi toi muistoja mieleen, mutta olihan tässä myös vahvoja yhtymäkohtia nykyisyyteenkin. Punkkarit olivat monessa asiassa aikaansa edellä. Turkistarhauksen ja tehomaatalouden vastustaminen, kasvissyönti... kuulostaako muinaiselta? Esityksen projisoinnit ja sloganit ovat toki kliseisiä, mutta hyvin ajankohtaisia. Mä jotenkin tietyllä (vähän ehkä kierollakin) tavalla ymmärrän miten oikeistopopulismi voidaan rinnastaa punkkiin. Tai mä näen miten esityksen eräs hahmo voi perustella ettei hän ole takinkääntäjä, vaikka onkin siirtynyt punkkarista poliitikoksi. Ja näen myös miksi muut henkilöt eivät pysty asiaa hyväksymään eivätkä huomaamaan yhtäläisyyksiä. Onko parempi taistella establishmentiä vastaan sisältäpäin?

Kun tynnyreitä hakkaavat luolamiehet luovat rytmin, se sama rytmi sykkii sydämissä ja kulkee verenkierron mukana koko kehoon. Kokonaisvaltaisesti. Punk hellii samalla tavalla kaikkia aisteja, katsoja tulee imaistuksi mukaan keikalle, ja vähän vallankumoukseenkin! Älä missaa tätä esitystä!

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kinky Boots / Tampereen työväen teatteri 9.10.2021

Kinky boots. Mitäs sitä tästä nyt sanoisin. Täydellinen feel good -musikaali, joka piristää kyllä synkimmänkin päivän. Tämä tuotanto on siirretty liki sellaisenaan Helsingin kaupunginteatterista, missä se pyöri loppuunmyydyille katsomoille elokuusta 2018 alkaen toukokuulle 2019. Muistelen vieläkin HKT:n ensi-iltaa suurella lämmöllä; harvemmin näkee sellaista laumaa upeita drag queenejä yhdessä paikassa kuin siellä katsomossa. Katsojia olisi piisannut kyllä enemmänkin, mutta kaikkien iloksi se sai uusintatulemisen syksyllä 2020 Tampereen Työviksessä. Ohjaaja Samuel Harjanne tuntuu olevan kultasormi eli kaikki mihin hän tarttuu on kultaa. 

Esitys sai ensi-iltansa Työviksessä siis jo viime syksynä, mutta korona vei ne esitykset mihin minun piti mennä, ja sitten lopulta kaikki muutkin. Mutta onneksi nyt sitten pääsin! Hyvää kannatti tässäkin tapauksessa odottaa. Pienen brittiläisen teollisuuspaikkakunnan kenkätehdas vetelee viimeisiään, ja isänsä yllättävän poismenon jälkeen tämän poika Charlie (Petrus Kähkönen) joutuu ottamaan vetovastuun kenkätuotannosta, joskin vastentahtoisesti. Charlie pyristelee perinteiden ja muutoksen välissä. Kukaan ei tunnu enää ostavan hyvintehtyjä miesten kenkiä, joten jotain uutta tarttis keksiä. Mutta mitä? 

Vastaus tipahtaa kuin taivaasta Charlien törmättyä upeaan esiintyjäleidiin Lolaan (Lauri Mikkola). Lolan kaltaiset dragartistit tarvitsevat hieman järeämpiä kenkiä, mutta silti niiden pitäisi olla vietteleviä, korkeakorkoisia, punaisia ja ennenkaikkea seksikkäitä. Tuumasta toimeen, ja koko pulju valjastetaan tehtailemaan upeita saapikkaita. Milanon maailmankuuluille kenkämessuillekin käy tie, ja miten sitten kävikään. Matkalla voitetaan tukku ennakkoluuloja, solmitaan odottamattomia ystävyyksiä, ja joillekin parisuhteille joudutaan jättämään hyvästit. 

Kinky Boots on musikaali vastoinkäymisten ja ennakkoluulojen voittamisesta sekä isien asettamista odotuksista pojilleen. Ystävyys, yhteistyö, yhteen hiileen puhaltaminen - kaikki tämä tehtynä suurella sydämellä. Lola on raikas tuulahdus ummehtuneessa tehtaassa ja tuo tullessaan kerrassaan sädehtivät Enkelit! Mikään ei ole enää entisellään, eikä tarvitse ollakaan.

Vaikka Charlie ja Lola ovat ne päähenkilöt, niin kyllä siellä tehdään tukku hienoja pienempiä rooleja. Muhevaäänisen Hiski Grönstrandin vastarannan kiiski Don on huikeasti tyypitelty äijä, pinnallisen oloinen Nicola (aina ihastuttava Eriikka Väliahde) ei tunnu ymmärtävän Charlien mielenliikkeitä enää lainkaan. Sen sijaan Lauren (huikeaääninen Pihla Pohjolainen) kyllä ymmärtää - ja onneksi Charliekin ymmärtää yskän lopuksi. Lolan enkelit ovat notkeita, näyttäviä ja viiltävän tyylikkäitä!

Lauri Mikkolan karismaa ja ääntä en väsy koskaan kehumaan, ihan omassa luokassaan. Tämän Lola on tyrmäävin ilmestys missään ja koskaan. Mikä ääniala! Ja kyllä Petrus Kähkönen on mies paikallaan vetäessään Sielukas mies -biisin. Menee ja sattuu suoraan sydämeen.

Eeva Kontu johti hienosti svengaavaa livebändiä ja Gunilla Olsson-Karlssonin koreografiat houkuttelivat katsomonkin joraamaan. Varsinkin Lolan ja enkeleiden tanssikuviot ovat huumaavan hienoja. Peter Ahlqvistin pieteetillä laadittu lavastus ja pisteenä i:n päällä Tuomas Lampisen kertakaikkisen upea puvustus (varsinkin Lolan ja enkelien vaatteet vievät kielen mennessään). William Ilesin valot ja Kai Poutasen äänet kruunaavat kokonaisvaltaisen ja maailmanluokan esityksen. Tässä ei todellakaan tartte häpeillä esimerkiksi lontoolaisten esitysten rinnalla, niin ammattitaitoista meno on. 

Esitykset onneksi jatkuvat vielä keväällä 2022 (ainakin 19.2. asti) ja hyvä niin koska katsomot ovat ilta illan jälkeen täydet myös Tampereella. Kannattaa varmaan napata liput pian, koska ne tuntuvat katoavan nopeasti Lolan fanien taskuihin! Kiitos Kinky Boots a'la TTT!

Esityskuvien copyright Kari Sunnari, loppukiitosvideo oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Nyotaimori / Tampereen työväen teatteri 2.10.2021

Enpä voi kehua tienneeni tästä näytelmästä, tai sen kirjoittajasta (Sarah Berthiaume) oikeastaan mitään etukäteen. Tiesin kyllä samannimisestä japanilaisesta traditiosta, missä sushia tarjoillaan alastoman naisen vartalolta, yleensä varakkaille miehille. Suomessa ei kaiketi liiemmälti nähdä kanadalaisten nykynäytelmäkirjailijoiden esityksiä, joten sikälikin tämä oli hyvä katsoa. 

Hilkka-Liisa Iivanaisen sovittaman ja ohjaaman Nyotaimorin teemana on työ, sen eri muodoissa ja vivahteissa, useasta eri näkökulmasta. Sikäli toki kaikkia kiinnostava aihe, koska suurin osa katsojista on tehnyt, tulee tekemään tai tekee parhaillaankin työtä. Jokainen voi miettiä omaa työtään ja suhdettaan siihen; viekö työ kaiken elämän ja vapaa-ajankin? 

Lavalla nähdään freelancer toimittaja Mia (Anne-Mari Alaspää) joka koostaa juttusarjaa "urasuuntia etsimässä". Kunnianhimoinen nainen kohtaa haasteita, erityisesti ajankäytöllisiä, ja työt eivät ole sidottuja aikaan tai paikkaan. Hommia paiskitaan, vaikka lomareissua tyttöystävän (Eriikka Väliahde) kanssa on suunniteltu kauan ja hartaasti. Pääsemme seuraamaan myös feministisiä rintaliivejä markkinoivaa Frankia (Geoffrey Erista), jolla meinaa vähän lähteä innostuksen mopo käsistä ja rintsikkafirman creative directoria (Väliahde), jolle kysymykset lasten ja uran yhteensovittamisesta ovat hieman liikaa. 

Samaan aikaan toisaalla kilpaillaan Hands on a Hardbody -mittelössä. Tämmöinenkin kilpailu käydään, Teksasissa tietenkin. Kuka pitää kättään pisimpään lava-autossa kiinni voittaa sen. Ja ei saa siis lyyhistyä tms. Herran pieksut... Kisaajana Jyrki Mänttäri (pesukestävä jenkkidude) ja Erista toisena. Akrobatiaa muistuttava kilpailu vaikuttaa älyttömältä, mutta vähävaraisen on koitettava kaikkea, oman terveytensäkin uhalla. Tismalleen sama asia terveyden uhalla työskentelemisestä on 65-tunnin työviikko Toyotan kokoomislinjastolla; sekin nähdään. Ja missäpä luulette Empower Brat valmistettavan? Jo vain: hikipajassa toisella puolella maapalloa missä Priya (Väliahde) raataa 80-tuntista työviikkoa saumoja ommellen. 

Maagista realismia sekoittuu näiden ihmisten yhteyksiin ja putkahtaapa kuvaan myös takavuosien klassikkoleffa Thelma & Louise - naiset jotka irrottautuivat yhteiskunnan kahleista ja ajoivat vapauteen. Onko autojen hyväilijä oikea ammattikunta - no ainakin tässä on. Jännällä tavalla asiat ja eri ihmisten kertomukset sulautuvat yhteen.

Tykkäsin kovasti tanssillisesta otteesta mitä varsinkin Geoffrey Erista esitykseen toi. Fyysinen läsnäolo ja liike oli muutenkin näkyvässä roolissa. Myös Samuli Laihon säveltämä musiikki sopi tähän hienosti. Nigiri vei ajatukset japanilaiseen makumaailmaan - ja siihen nyotaimori-kulttuuriin. Sushiöverit koetaan kyllä lopuksi muutenkin.

Melkoisen kiehtova esitys joka jätti ajateltavaa omasta suhtautumisesta työhön. Miten epätasaisesti työt jakautuvat, ei ainoastaan globaalisti, vaan ihan pienemmässäkin mittakaavassa. Toinen tekee vapaaehtoisesti pitkää päivää ja uhraa elämänsä uralleen. Toinen tekee koska on pakko. Toinen viettää lomat sovitusti, toinen ei siihen kykene. Työnarkomania on paha juttu jos se menee kaiken muun edelle. Onko näkyvyys kaiken a ja o, ja voiko näkyvyydellä tienata tai maksaa laskut?  

Kellariteatterin intiimiys sopii hyvin tämmöiselle pienelle teokselle ja Milja Ahon moneen muuntuva lavastus oli kompakti. Kyllä yksi Toyota Yaris aina teatterin lavalle mahtuu! Räikeän pastellinvärinen puvustus (a'la Iivanainen ja Päivi Hatanpää) on hauska ja makeudessaan sopii kyllä kokonaisuuteen. Juha Haapasalon valot ja äänet pelaavat yhteen harmonisesti.

Sopivan vinksahtanut, sopivan hullutteleva, sopivan outo - kaikkea tätä oli TTT:n Nyotaimori. Maailma muuttuu ja työelämä sen mukana, mutta moniko on valmis muutoksiin? Ja onko tässä kaikessa mitään järkeä? Nyotaimori ottaa kantaa ja haastaa katsojaa miettimään omaa työsuhdettaan, ja siinä sivussa myös vähän muita elämänarvoja.

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Juhannustanssit / Tampereen työväen teatteri 30.1.2020

Tammikuun lopussa oli vihdoin aika lähteä tansseihin, nimittäin kohuttuun ja kehuttuun Juhannustanssit-esitykseen Työvikselle. Jos oli Hannu Salaman kirja ilmestyessään 1964 skandaali niin monenlaista puhetta on herättänyt myös Juho Gröndahlin käsikirjoittama ja Linda Wallgrenin ohjaama versio vuonna 2019. Harmikseni tämä ei viime vuonna sopinut kalenteriini, joten tilanne piti korjata pikimmiten. Pitäähän se tietää mistä kansa kohisee...

Alkuperäisteos on minulla lukematta, mutta ei anneta sen häiritä. En tiedä oliko kauhean järkevää katsoa peräkkäisinä iltoina Jeppe Niilonpoika ja Juhannustanssit, koska niissä oli paljon samaa. Kauheasti hälinää, välkkyviä ja vilkkuvia valoja ja videoita, meteliä ja pyörivää lavaa, nukkeja ja munasillaan juoksemista. Sellaista "kaikkea vähän liikaa" -tyyppistä esitystä. Jos olisin migreeniin taipuva niin tästä sen kohtauksen taatusti saisi. Jossain vaiheessa esitystä kuullaan repliikki: "tuo oli se ääni joka kuuluu kun ihmisen aivot nyrjähtävät". Sepäs taitaa kuvastaa omia aivojani illan päätteeksi.

No oliko tämä "kohuteos"? Jaa-a. Ehkä, tavallaan. Tätä mainostetaan pätkäsukupolven tulkintana. Odotin hurjaa rietastelua, juhannuskiiman sumentamaa sekoilua ja väkevää kielenkäyttöä. Niitä ei juuri näkynyt. Jos koko homma potkaistaan käyntiin: "Jaaha, se on juhannus, eiköhän vedetä taas" niin se tuo tietynlaiset viinanläträyskuviot mieleen. Ei semmoistakaan kauheasti ollut. Mikä sitä kohua sitten aiheuttaa? Sekava hörhöily ja päättömältä vaikuttava meno; varsinkin toinen näytös oli aika epätasapainoinen ja sekava. En tiedä avautuisiko moni asia paremmin jos olisi lukenut kirjan. Ehkä merkitys lukuisille ja joka paikasta esiin putkahtaville sorsille selviäisi.

Suomalaisille juhannus on maaginen aika ja paikka. Yleensä juhannusjuhlilla sattuu ja tapahtuu, ja niin nytkin. Kokko karkaa, vanha suola janottaa ja juostaan ilkosen alasti. Salorannan yhtye veivaa humppaa ja iskelmää, ja loppuillasta ihan toisenlaisia rytmejä. Menneisyyden asioita pulpahtaa pintaan, nostalgian siivet havisevat ja aamun valjetessa selviää moni asia. Vai selviääkö? Välillä viitataan suoraan Salaman kirjaan.

Lavalla - ja aika paljon katsomossakin - liehuu näyttävä ensemble. Jyrki Mänttärin vahtimestari Helmelä ja Juha-Matti Koskelan bussikuski Lasse ovat perusäijiä. Pannaan kyllä naisia mutta mitään rakastamisia ei tunnusteta. Verneri Liljan Paavo Kenttäläinen on muuttanut muualle opiskelemaan ja näkemään maailmaa, mutta juhannus saa kaipauksen varattuun Kirstiin (Eriikka Väliahde) taas palaamaan. Kirsti haaveilee taideopinnoista Helsingissä, mutta on jumiutunut kotikylään. Tämän puoliso Pekka (Mika Honkanen) häröilee omiaan. Sitten on mekkokaksikko Raija (Emmi Kaislakari) ja Helena (Miia Selin), jotka ennen aamua löytävät itsensä kumpikin miehen sylistä. Tatuoitu Risto (Kaisa Sarkkinen) tekee uroteon sukeltamalla kokon takaisin. Ja sitten on Minea Lång Hiltusena, joka pitää varsinaisen kirja-analyysin toisessa näytöksessä.

Musiikki on näissä Juhannustansseissa isossa osassa ja sitä tuottaa Salorannan yhtye. Jussi-Pekka Parviainen bändin johtajana ja kitaristina on alkoholisoitunut ja katkeroitunut. Joel Mäkinen vetää koskettimistaan musiikkia ja tanssittaa solisti-Railia (Helmi-Leena Nummela), lisäten herra Salorannan katkeruutta Railin exänä. Omat kiemuransa siis heilläkin. Bändin täydentää Paavo Malmberg ja Juho Kanervo tai Riku Vartiainen (en tiedä kumpi herroista lavalla oli!) sellon ja basson varressa.

Monenlaista tanssikuviotakin nähdään, ja siihen pääsee myös yleisö mukaan. Osa katsomosta on nimittäin rakennettu näyttämölle. Ei tarvitse pelätä, kyllä ne näyttelijät vie jos ei humppa suju. Ja kyllä tämä porukka vetää ihan ilman katsojiakin, monenmoista (nykytanssi)koreografiaa (Samuli Nordbergin kynästä) on luvassa. Yleisö saa osallistua halutessaan myös väliajalla Tequila-huuteluunkin, puhumattakaan kirjan repliikkikaraokesta.

Esitys kestää 2,5 tuntia, ja varsinkin toinen näytös tuntuu kestävän ikuisuuden. Siinä ajassa keretään puimaan monenlaisia ongelmia, parisuhdedraamaltakaan ei voida välttyä. Ihmiset vaeltavat ympäriinsä, lava pyörii ja kaikenlaista keskustelunpätkää kantautuu korviin. Kaiken keskiössä on pyörön keskellä liikkuva valtava bussirakennelma, joka muuntuu todella moneksi. Janne Vasama on saanut kaiken oleellisen (ja vähän lisääkin) mahtumaan tähän "bussiin". Ja nähdäänpä lavalla ökyvenekin. Kovin on yltäkylläinen lavastus.

Eero Auvisen monipuolinen ja monimuotoinen valosuunnittelu hetkittäin melkein räjähtää silmille ja varsinkin toisessa näytöksessä myös volyymit nousevat likipitäen epämukaville alueille. Kalle Nytorp ja Paavo Malmberg vastaavat äänisuunnittelusta, ja jälkimmäinen Joonas Mikkilän kanssa musiikin sovitutuksesta, tuotannosta ja johdostakin. Kai mä olen niin vanha sitten koska se humppalinja kuulosti paljon paremmalta kun tykyttävä tekno. Pyry Hyttisen videot olivat näyttäviä kolmella isolla skriinillä, mutta enimmäkseen liian levottomia nekin.

Marjaana Mutasen puvustus on 70-lukuisen retrohenkistä (ne mekot!) mutta samalla aika ajatontakin. Värikästä ja rumankaunista. Erikoiskiitos näyttävistä kampauksista ja maskeista.

"Mikseivät ne vaan lopeta tätä kaikkea, ja elä" toteaa Kirsti lavalla. Niin, hyvä kysymys. Ainaisen vatvomisen, jahkaamisen ja veivaamisen sijaan voisi keskittyä ihan muuhun. Vaikka siihen elämiseen.

Otso Kauton kausi Työviksen peräsimessä on lähtenyt kyllä todella räväkästi liikkeelle. Talossa tuntuu olevan hyvä ja innostunut pöhinä. Saapas nähdä pysyvätkö bussilasteittain teatteria normaalisti kansoittavat teatterin suurkuluttajat perässä.



Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Eriikka Väliahde: Kiltin tytön syndrooma / Tampereen työväen teatteri 23.1.2020

Stand-up ei ehkä ole mun ykkösvalintani illanvietoksi, mutta kun kerran on mahdollisuus nähdä yksi Suomen taitavimmista näyttelijöistä ensimmäisen stand-up-show'nsa kanssa Työviksen Kellariteatterissa, niin pitäähän siihen tilaisuuteen tarttua. Vähän tunnelmaa meinasi kyllä latistaa puoli tuntia ennen esitystä saatu enon kuolinviesti (mutta äidin puheluihin pitää vastata, jos ei ole vielä teatterilla). Mutta siis.

Eriikka Väliahde on ollut jo monia vuosia TTT:n näyttelijöistä yksi suosikkini. Häneltä taipuvat niin draamat kuin komediat, ja erinomaisesti myös musikaaliroolit! Hän on tätä Kiltin tytön syndrooma-esitystään rakennellut jo pidempään, ja ollut heittämässä keikkaa siellä ja täällä, mutta en ole koskaan päässyt vielä katsomaan. Nyt sitten muutama ilta Työviksen Kellariteatterin aulassa, pienelle yleisölle kerrallaan. Ja ilmeisen hyvin meni, koska tuotantotukea on luvassa ja show pääsee siis ihan oikeasti jatkamaan! Kaikki esitykset möivät tällä erää täyteen eli kysyntää selvästi on. Ja kunhan sana leviää vielä niin ennustan lisää täysiä katsomoita, ja vähän isompiakin areenoita kun aulatila.

Reilun tunnin mittaisessa esityksessä pidetään yksi pieni vartin tauko, mutta muuten paahdetaan menemään hyvää vauhtia. Ja vaikka mikki vähän reistailee, niin ei sekään haittaa. Homma polkaistaan käyntiin hyvin aplodeerausharjoituksilla ja siitä jatketaan eläinkuvioisilla vaatteilla, superdadeilla, kotinudismilla ja ruuhkavuosilla. Kuulemme miksei keski-ikäiset naiset kiinnosta edes sarjamurhaajaa ja miten isä perusti strippibaarin nimeltä Ilotalo. Suurin osa jutuista vähintäänkin hymähdyttää, moni naurattaa ihan kunnolla. Ja sitten on niitä asioita mitkä ei oikeastaan edes naurata, mutta nauran silti.

Stand-upin yksi ongelma taitaa olla se tasapainottelu intiimin ja julkisen välillä. Miten omakohtaisia jutut ovat, tai ainakin saadaan katsojat vakuutettua siitä. Tässä onnistutaan mielestäni nyt hyvin. En tiedä onko nämä kaikki asiat oikeasti tapahtuneet, joskus ja jollekin, vai eikö. Loppuviimein sillä ei ole edes kai niin kauheasti väliä. Tärkeintähän on hyvä tarina.

Ei tämä ihan perheen nuorimmille passaa, ja välillä teksti on aika lennokasta ja roisiakin, mutta välillä voi katsomossakin löysätä hieman pipoa.

Eriikka pureutuu tosi tarkkanäköisesti perheiden sisäisiin konflikteihin, omiin lapsuuden kipupisteisiin ja keski-ikää lähestyvän naisen mielenmaisemiin. Me katsojat tykkäämme; edessä istuvakin naiskaksikko nyökyttelee ja ääntelee hyväksyvästi jokaiselle kommentille. Ja mikäs tästä on tykätessä, hyvin rakennettua ja tarpeeksi tarttumapintaa kaikille. Yleismaailmallisia, mutta hyvin samaistuttavia asioita. Nolottaako kuulla isän vireästä seksielämästä, vaan nolottaako siitä myös kertoa? Kai stand-up esiintyjän on päästävä nolouden yli, jos omasta elämästään ammentaa. Aina ei tarvitse olla se kiltti tyttö, se kympin tyttö, joka tekee aina niinkuin odotetaan ja halutaan. Kannattaa kapinoida, vaikka sitten alkamalla heittämään stand-up keikkaa.

Povaan monia täysiä iltoja ja menestystä Eriikalle myös tähän hommaan. Jos - ja toivon mukaan kun - esitys sattuu kohdalle, niin äkkiä lippuja varaamaan.


Kuvan copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pikku Vampyyri / Tampereen työväen teatteri 1.11.2019

Oli kyllä ihan sattumaa että varasin liput Työviksen Pikku Vampyyriin juuri loka-marraskuun vaihteeseen. Ja sitäkin kivempi yllätys oli esityksen yhteydessä järjestetty halloween-disko ja kekkerit! Ihan parasta! Tämmöstä lisää. Sen lisäksi että nähtiin hurjan kiva ja jännä esitys, niin saatiin bonuksena vielä paljon kaikkea muutakin.

      

Angela Sommer-Bodenburgin kirjoittamia Pikku Vampyyri-kirjoja en muista lukeneeni lapsena tai nuorena, mutta muutama vuosi sitten (no, vuonna 2012) Lahden kaupunginteatteri teki hienon version tästä. Nyt oli kunnon gootimeininki vampyyreiden stailauksessa, sekä upeassa kryptassa. Joo joota hokeva Anton (aina yhtä ihana Juha-Matti Koskela) on kolmasluokkalainen koulupoika, vampyyreihin hurahtanut ja ehkä siksi kavereitakaan ei kauheasti ole. Vanhemmilla (Kristiina Hakovirta ja Jari Leppänen) tanssijalkaa vipattaa lauantaisin, joten pojalla on aikaa uppoutua kauhuelokuviin ja niihin rakkaisiin vampyyrikirjoihin. Isä kyllä pyytää laittamaan ikkunaa kiinni, mutta niin vaan eräänä iltana sängyn alle on pujahtanut 146-vuotias vampyyri Rydiger (Antti Peltola). Epätavallinen kaveri, mutta mitä sillä on väliä.

Rydigerin kanssa Anton pääsee tutustumaan tämän eksentrisiin sukulaisiin. Anna-sisko (Eriikka Väliahde) ja rokkitähtimäinen Leopold-setä (Hiski Grönstrand) ovat vielä aika harmittomia tapauksia, mutta draamakuningatar-isoäiti (Minna Hokkanen) himoitsee tuoretta verta.  Kapuloita vampyyriperheen rattaisiin koittaa asettaa hautausmaan uusi hermoheikko hoitaja herra Kalmankulma (Mika Honkanen), joka kirvoittaa lapsikatsojista monet naurut. Ei käy miehellä nyt oikein tuuri vaarnansa kanssa. Yritys on kova saada Euroopan ensimmäinen vampyyrivapaa hautausmaa.

Vanhemmat ovat iloisia kun Antonilla on vihdoin kaveri, ja haluavat Rydigeriä vierailemaan. Eipä sekään ihan kommelluksitta suju, kuten ei Antonin kyläilyt von Schlotterstein -suvun kryptaankaan. Ja voi miten upea krypta se onkaan, nyt lavastaja Perttu Sinervolle täydet pisteet. Karmiva paikka! Täydellinen vastakohta DDR-mäisesti sisustetulle Antonin kodille. Siellä keltainen ja ruskea ovat vallitsevat värisävyt ja Antonin vanhemmatkin on puettu samaan tyyliin. Anton itse keikaroi dinosauruspyjamassa tai Star Wars-paidassa. Pukusuunnittelija Marjaana Mutanen on päässyt todellakin toteuttamaan itseään vampyyrien upeissa asuissa! On pitsiä ja röyhelöä ja samettia! Ihanat! Mutasen käsialaa ovat myös todella näyttävät peruukit ja maskit, ihan on upeat ilmestykset koko von Schlottersteinin suku.

TJ Mäkisen valot ja Niklas Vainion äänet tekevät pisteen iin päälle oikeanlaisen kauhutunnelman luomisessa. Paljon kaikenlaisia kivoja ääniefektejä! Ohjaaja Ilmari Pursiainen on onnistunut hienosti tavoittamaan esitykseen hyvää ja rentoa fiilistä, joka välittyy katsomoonkin. Näyttelijät pääsevät irrottelemaan kunnolla, mutta mitenkään lapsikatsojia aliarvioimatta.

Lavalla Anton ja Rydiger lentävät, kohtaavat kiusaajia, pelaavat vampyyriKimbleä ja ylipäätään puuhaavat mitä nyt tuonikäiset pojat ylipäätään puuhaavat. Ovat kavereita. Mitä sillä on väliä että toinen on vampyyri? Nauratti kyllä kun Suomessa taitaa olla 190 cm pituusvaatimus että pääsee esittämään Rydigeriä. Lahdessa silloin seitsemän vuotta sitten Rautiaisen Jari-Pekka oli 192 cm, ja nyt Antti Peltola 198 cm. Hyvin hoikkiakin kumpikin on. Ehkä se auttaa vampyyriksi muuntautumisessa?

Pikku Vampyyri on sopivasti kauhea ja jännä näuytelmä, ei liian pelottava, ja sopii kyllä aikuisillekin hyvin. Erityisesti teatraalinen vampyyrimummo on hykerryttävän ihana hahmo, varsinkin hukattuaan hampaansa! On myös hauska seurata miten maitoa juova babyvampyyri Anna koittaa iskeä isoveljen kaveria. Samaan kuoreen on pakattu viettelevä vamppi ja viaton nuori tyttö. Anton on hieman vaivaantunut kyllä tästä huomiosta, mutta kyllä heistä pari tulee.

1 h 45 min on sopivan lyhyt esitys vähän nuoremmillekin katsojille (ikäsuositus on yli 8-vuotiaille). Meillä kun oli tämmöinen spesiaaliesitys niin tosi monet katsomossa olivat pukeutuneet teeman mukaisesti. Paljon pikku piruja, vampyyreita, noitia ja kummituksia katsomossa istuikin. Esityksen jälkeen pääsimme nauttimaan monenlaisista herkuista, oli ongintaa lapsille, ja sitten sai tavata lavalta tutut vampyyrit, ja Antonin perheen! Diskossa dj Dracula soitti musiikkia ja nähtiin siellä parketilla isoäiti ja Annakin edustamassa von Schlottersteineja.

      

Kertakaikkisen kiva esitys ja koko ilta! Iso kiitos Työvis ja hieno tekijätiimi, ja ennenkaikkea näyttelijät, jotka jaksoitte kärsivällisesti poseerata kaikkien kanssa. Pikku Vampyyriin voi käydä tutustumassa vielä ensi toukokuulle asti. Jos siis haluat ihanan karmivaa viihdettä koko perheelle, niin huonomminkin voisi valita. Onko elämä ollut ihan turhaa jos vampyyreja ei ole olemassakaan?


Esityskuvien copyright Kari Sunnari, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Neiti Julie / Tampereen työväen teatteri 20.9.2019

En ole aiemmin nähnyt August Strindbergin klassikkoa Neiti Julie, joten korkea aika paikata tämä aukko sivistyksessäni. Lisäbonuksena Työviksellä oli kasassa hieno työryhmä sitä toteuttamassa. Ilmeisestikin arvostelut ovat olleet ristiriitaisia (koitan parhaani mukaan välttää niiden lukemista ennen kuin itse näen esityksen) mutta niitähän maailmaan mahtuu.

Strindbergin näytelmä ilmestyi 1888, ja tämä Michael Baranin suomentama ja ohjaama versio on samalla moderni ja myös hyvin ajaton tulkinta siitä. Näemme lavalla vain kolme näyttelijää, ja kaikkiin muihin henkilöihin vain viitataan. Upean lisämausteensa tuo erinomainen muusikko Nanna Ikonen, joka puhaltelee jazzahtavia, ja hetkittäin riipiviäkin Juhani Nuorvalan sävelmiä eri saksofoneistaan. Surumielisyyttä ja kaihoa oikein korostaen. Lisäksi esityksessä on vain yksi näytös (vajaa 2 tuntia), ja se oli 1800-luvulla vallan poikkeuksellista.

Tapahtumat sijoittuvat juhannusyöhön, varakkaan kreivin keittiöön. Kreivi itse on poissa ja keittäjä Kristin (Emmi Kaislakari) laittaa kreivin tyttären neiti Julien (Eriikka Väliahde) Diana-koiralle ruokaa. Henkilökuntaan kuuluva Jean (Janne Kalliomäki) saapuu, kreivin saappaita kiillottaen. Jonkunlainen on-off suhde Kristinin ja Jeanin välillä, ovatkohan he oikeasti kihloissa. Pohtivat miten neiti Julie on käyttäynyt niin oudosti, palvelusväen kanssa tanssien. Eihän sellainen nyt sovi! Sitten neiti Julie itse saapuu pyörremyrskyn lailla paikalle, viettelevänä ja kaappaa Jeanin mukaansa tanssimaan. Valta-asetelma on selvä - palvelusväki tottelee kun isäntäväki käskee. Jean koittaa muodollisesti estellä argumentillaan "mitä ihmisetkin ajattelevat". Neiti Julie tuntuu hullaantuneelta, juhannuksesta juopuneelta. Ja mitä siinä tilanteessa voi vähäinen palvelija tehdä? Varsinkin kun on vielä hieman ihastunut Julieen. Neiti Julie haluaa alistaa ja näyttää valtaansa, ja Jean alistuu, antautuu. He päätyvät sänkyyn, intohimoisen saksofonin soidessa ja valkoisten lavaelementtien noustessa ilmaan.

Jälkeenpäin he suunnittelevat karkaamista, hotellin perustamista Sveitsiin. Kuin kuumehoureisia haaveita. Tietävätkö he kumpikin että nämä ovat haaveita, vailla toteutumisen mahdollisuuttakaan? Toinen koittaa hillitä, toinen jatkaa utopistisia ajatuksia. Jotenkin yhteiset lemmenhetket muuttavat asetelmia kaksikon välillä. Jeanille selviää ettei Juliella olekaan omaisuutta, ja siten yhteiset haaveet hotellista murenevat. Nyt vasta elämän realiteetit palaavat mieleen. Jean ottaa nyt valta-aseman, siirtyy teitittelystä sinutteluun ja suorastaan komentelee neitiä. Hän nöyryyttää, sekä neitiä että ylempiluokkaisia ylipäätään, ja neiti ottaa tämän kaiken mukisematta vastaan. Jean kapinoi viskaamalla kreivinsä saappaat maahan ja Julie varastaa isältään rahaa. Pakomatka kuitenkin keskeytyy kreivin yllättävään paluuseen. Loppu jää vihjailevan avoimeksi.

Mitä tekee Kristin tänä aikana kun neiti Julie ja Jean flirttailevat ja vatvovat tulevaisuuttaan? Hän on nukkumassa, mutta loikoilee keittiön taustalla aina jossain. Jatkuvasti taustalla, venytellen. Eihän hän voi välttää huomaamasta mitä Jeanin ja Julien välillä tapahtuu. Ja kun Kristiniä pyydetään mukaan pakomatkalle, niin syvä paheksunta ja usko, ja varmaan pettymys kihlattuunkin, torppaavat tämän ajatuksen. Hän ei katso voivansa työskennellä talossa minkä isäntäväkeä ei voi kunnioittaa ja missä palvelusväki veljeilee ylempiarvoistensa kanssa.

Esityksessä on paljon pitkiä, näennäisesti tapahtumattomia kohtia. Kohtia kun ei puhuta, vaan katsoja saa vajota omiin mietteisiinsä, ja katsella mitä lavalla tapahtuu. Myös puhetta on paljon, ja toimintaa vähemmän. Aika moni katsomossa vilkuili kelloaan, ja vieressäni istuva nainen alkoi tekstaamaan jonnekin, kesken esityksen! Eli moni katsoja herpaantui hetkittäin - odottaako nykyajan ihminen teatterissakin jatkuvaa tykitystä, ettei hermo kestä hiljaisia hetkiä?

Teemat ovat niin nykyaikaisia: alaisen ja esimiehen suhde, vallan käyttö ja alistaminen, roolileikit. Neiti Julie on hyvin ristiriitainen persoona, jotenkin hän haluaa rikkoa perinteisiä ajatuksia vastaan, olemalla äijämäinen, mutta naisellisilla keinoilla. Hän keimailee ja viettelee, alistaa miespuolisen palvelijan (seksi)orjakseen, mutta sitten on taas voihkiva ja valittava, heikko nainen. Hän haluaisi olla vapaa, ja kapinoi, varmaan sekä isäänsä että koko yläluokkaa vastaan. Jean on melko sivistynyt ja unelmoi paremmasta, vauraammasta elämästä. Jean ja Julie viljelevät ranskan sanoja ja nokittelevat tiedoillaan. Lemmikkilintunsa kohtalo avaa jotenkin Julien silmät - mihin kaikkeen Jean oikein on valmis päästäkseen määränpäähänsä? Vain Kristin tuntuu olevan jotenkin tyytyväinen elämäänsä, vaikka jääkin juhannusyönä yksi keittiöön, tekemänsä seppele päässään. Vahva näyttelijäkolmikko tekee tasaisen varmaa työtä, enkä vähempää odottaisikaan.

Neiti Juliessa on mielenkiintoinen ristiriita vanhahtavan tekstin ja luokka-asemien korostamisella, ja Janne Viskarin hyvin modernilla puvustuksella ja lavastuksella. Modernin keittiön ja valkoisten vanhanaikaisten seinäelementtien kontrasti on suuri. Palvelusväen mustien ja runsaiden muovisolkien koristamat asut ja Jeanin sotilaiden luotiliiviä muistuttava hökötys luovat pelkistetyn taustan Julien keltaiselle sporttimekolle ja dreams of dreams tekstisille rintaliiveille.

Neiti Julie on kamarinäytelmä, joka saa kuitenkin 2000-luvun käsittelyn. Esitys jätti minut hieman hämmentyneeksi, ehkä se oli se vanhahtavan tekstin ("hedelmäni himoitsi sinun siementäsi") ja modernin ylöspanon liitto. Voin vain kuvitella miten rohkea teksti on ollut 1800-luvulla. Ei tämä Työviksen versio ehkä helpoin ole katsojalle, mutta lopussa palkitseva.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Eva W / Kapsäkki 12.10.2017

Tällä kertaa menin aika puhtaalta pöydältä katsomaan esitystä. Toki tiesin nyrkkeilijä Eva Wahlströmistä jotain, mutta en sillain kauheasti seuraa urheilua ja en ole esimerkiksi lukenut kahta hänestä tehtyä kirjaa Homma Hanskassa ja Rajoilla. Mielikuva oli paljon hymyilevästä ja nauravasta naisesta, jolla on tatuointeja ja rastat. Menestyksiä uralla, mutta myös vaikeuksia. Ja sitten tietysti tiesin että Eriikka Väliahde esittää Evaa!

Kuulostaa niin kliseeltä - mutta esitys oli todella tyrmäävä! Se oli täynnä energiaa ja naurua, menoa ja meininkiä. Surulliset ja raskaat asiat käsiteltiin sitä mukaa kun niitä tuli eteen, mutta niihin ei jääty vellomaan tai märehtimään. Eteenpäin vaikka sydän märkänisi. Huumorilla ja positiivisella elämänasenteella pääsee pitkälle. Meitä istui neljä bloggaria samassa sumassa ja väliajalla tunnelma oli riehakkaan uhmakas. Jes! Tämä on kova juttu! Talle ja Linnea ennättivät jo kirjoittamaan omat fiiliksensä, mutta Simon juttua vielä myös odotellaan. Kaikki kuitenkin tykkäsivät tästä, ja kovasti.

Vasemmalta Talle, Linnea, Simo ja minä väliaikatunnelmissa!

Jari Järvelän käsikirjoittama ja Lotta Kuusiston ohjaama Eva W. kertoilee siis Eva Wahlströmin elämästä. Ei koko elämäntarinaa syntymästä alkaen, vaan keskittyen yksityiselämän käännekohtiin, uran nousuihin ja laskuihin sekä Evan persoonaan. Minusta tämä oli napakka ja hyvä tarina, ja kaksi tuntia juurikin sopiva mitta esitykselle.

Eva Wahlströmillä on ollut värikäs ja vaihteleva elämä, joten aineksia näytelmään oli kyllä runsain mitoin. Ja mikä jottei musiikkiteatteriinkin. Tommi Lindellin säveltämät ja yhdessä Jari Järvelän kanssa sanoittamat biisit ovat mainioita. On iskelmää, ramopunkkia, rokettirollia, humppaa, bluesia ja vaikka mitä! Osa lyriikoista on hauskoja ja oivaltavia, osa vähän nolojakin, mutta kaikki elämänmakuisia ja esiintyjien suuhun sopivia. Nelihenkinen bändi Lindellin johdolla taipuu monelle mutkalle. Kaksitoista biisiä kerettiin kuulemaan, ja kyllä jalka katsomossa vipatti.

  

Esiintyjätrio on todella mainio. Eriikka Väliahde on tehnyt älyttömän hienoja rooleja aiemminkin, mm. Työviksen lavalla olen nähnyt hänet kymmeniä kertoja. Tiesin hänet siis karismaattiseksi näyttelijäksi ja hyvän lauluäänen omaavaksi. Eikä tarvinnut taaskaan pettyä! Jotenkin Eriikka puhaltaa Evan henkiin lavalla; koskettavasti ja räväkästi. Nyrkkeilykohtauksetkin on näin maallikon silmiin ihan riittävän autenttisia, ja Eriikalla on sellainen lavakarisma että harvalla suomalaisella näyttelijällä on. Sellainen lapsenomainen into ja rohkeus mitä kuvittelisin Evalla olevan välittyi katsomoon vaivatta. Rooli on kyllä rankka, koska Eriikka heiluu lavalla liki koko esityksen ajan. Jos on Eriikka roolissaan passeli niin sitä on kyllä Netta Laurennekin! Minulle uusi tuttavuus, mutta jestas mikä lauluääni! Herkullisia pienempiä rooleja liuta, ja niistä erityisesti jäi mieleen hysteerisen kamala, potilasta kolmannessa persoonassa puhutteleva lääkäri ja napakka Evan järkiminä. Ilkka Merivaara on myös tärkeä kolmas jäsen näyttämöllä. Mm. vähättelevänä kuntosalityyppinä, helvetin hirveänä kotityrannina (mikä mulkvisti tyyppi, oikeesti!), hellänä poikaystävänä ja ennenkaikkea todella sympaattisena valmentaja-Ripana. Tämä Ripa on niin lämminhenkinen ja fiksu, että melkein alkaa katsomossa itkettämään. Ripan ja Evan kemia lavalla on hienoa katseltavaa. Loistavaa näyttelijätyötä ja heittäytymistä kaikilta!

Ville Virtanen on loihtinut isosta määrästä metallisia pukuhuoneen lokerokaapeista simppelin ja toimivan lavastuksen. Välillä kaappeihin heijastetaan kuvia, ja hyvin niistä tullaan ja mennään ja muokkautuvatpa myös kotinäkymät kätevästi. Virtasen käsialaa on myös valo- ja videosuunnittelu sekä hyvinkin sporttiset vaatteet.

Esityksen nähtyäni jäin miettimään että jos on urheilijoilla kovat menestymis- ja suorituspaineet noin yleisesti ottaenkin, niin veikkaan että naisurheilijalla ne ovat vielä suuremmat. Ja sekin vielä että jos haluaisi säilyttää naisellisuutensa kaiken sen treenaamisen ja kropan pettämisen ohella. Jos haluaa yhdistää esimerkiksi äitiyden huippu-urheiluun. Se kysyy enemmän munaa kuin monella miesurheilijalla on. Ja sitten ylipäätään se huippu-urheilun mielekkyys, miksei joku mestaruus tai ison tittelin saaminen tunnukaan sen paremmalta? Ja kun vielä kunnianhimo ja tahto, kipinä, himo huipulle on niin valtava, että se meinaa mennä kaikesta ohi. Ja vaikka urheilijan oma tahtotila on aivan järkyttävän suuri, mutta jos paikat eivät kestä, niin silloin auttaa luotetun ihmisen tsemppi, apu ja neuvot. Eva W. on esitys mikä ruotii myös näitä asioita.

Tämä oli jotenkin niin hyväntuulinen juttu että hymy huulille ja euforia pääkoppaan jäi pitkäksi ajaksi. Suosittelen ihan sydämellisen paljon, kaikille. Eikä tarvitse olla mikään urheiluhullu tai nyrkkeilyn ystävä. Loppu jäi kutkuttavaan kohtaan ja tämmöinen nyrkkeilynoviisi joutui heti googlettamaan että mitä sitten tapahtui! Ja luulenpa myös että lähiaikoina löydän itseni kirjastosta elämäkertojen osastolta etsimässä Wahlströmin kirjoja...

Ensi-illassa oli aivan mainiota kun Eva Wahlström istui itse eturivissä ja se hänen raikuva naurunsa kuului hyvin paljon taaemmaskin. Jo siitä tuli hyvälle tuulelle.

Esityksiä on 2.11. asti, eli vielä ehdit katsomaan. Ei todellakaan kannata missata tätä!


Esityskuvien copyright Toivo Heinimäki, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.