Tootsie / Lahden kaupunginteatteri 2.2.2024

Tommi Kainulainen ohjaa, joo kyllä kiinnostaa. Mutta omat muistikuvat 80-luvun alun Tootsie-leffasta olivat jotenkin tunkkaiset. Tai eivät siis muistikuvat ole, vaan muistan leffan jotenkin tunkkaisena (enkä pidä Dustin Hoffmanista). Sattuman oikusta ja aikataulusyistä päädyin sitten lopulta katsomaan tätä Robert Hornin käsikirjoittamaa ja David Yazbekin säveltämää musikaalikomedia Tootsieta Lahden kaupunginteatteriin. Olisi pitänyt ehkä uskoa muistikuviini ja jättää väliin, koska ei tämä nyt vakuuttava ollut. Tai oli siinä paljon ihan hyvääkin, mutta kokonaisuutena ei kuitenkaan iskenyt.

Päähenkilö Michael (Joel Mäkinen) on ärsyttävä pilkunviilajahenkinen musikaaliartisti, joka onnistuu riitaantumaan kaikkien työryhmien kanssa, eikä kukaan ohjaaja halua tehdä hänen kanssaan töitä. Naissuhteetkin menevät myttyyn. No kukapa tuollaisen mulkvistin kanssa haluaisi ollakaan. Sitten eräänä päivänä hän keksii kuningasidean ja päättää hakea töitä naiseksi pukeutuneena. Ja avot, heti tärppää. 

Naisroolissaan Dorothynä hän on empaattinen ja kiva, mutta ohjaajan työhön puuttumistaan ei saa lopetettua. Työn alla on jatko-osa Romeolle ja Julialle ja pikkuhiljaa Dorothy saa sitä muokattua omasta mielestään paremmaksi. Tässä hänen puolellaan on kovanaamainen tuottaja Rita (Lumikki Väinämö) ja näyttelijäkolleegatkin. Varsinkin Juliaa esittävä ihana Julie (Petra Pääkkönen), johon Michael toki tykästyy. Ja mokaa senkin.

Esityksen ohjaaja Ron (Teemu Palosaari) on ällöttävä naistennaurattaja, joka ei todellakaan ilahdu että imettäjän rooliin pestattu kulahtanut akka (kyllä, Michael on jo 40 v!) alkaa ohjailla hänen esitystään. Mutta asioilla on taipumus mennä solmuun ja sitten vielä pahemmin. Soppaa hämmentää Michaelin symppis kämppis Jeff (Miikka Wallin) ja wannabe-tyttöystävä Sandy (Henna Wallin) joka hakee myös musikaalirooleja (ja keltä Michael imettäjän roolin nappasi). Kirsikkana kakun päällä Romeon veljeä esittävä hömelö Max (Tuomas Korkia-Aho), joka tykästyykin Dorothyyn ihan täysillä. 

Musiikki oli vähän sellaista toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ainutkaan biisi ei jäänyt mieleen, vaikka Antti Vauramon kipparoima bändi parastaan pistelikin. Mikko Koivusalon suomentama teksti oli niin täynnä kirosanoja ja alatyylisiä ilmaisuita että korvia alkoi kuumottamaan. Tosin se oli tuotu hieman tähän päivään sieltä 80-luvulta, mutta oli silti aika kliseinen ja tunkkainen. Pikkutuhmuuksia oli makuuni liikaa. Ei kyllä kielen puolesta mikään lastenmusikaali.

Kasariestetiikka oli läsnä myös puvuissa (Riikka Aurasmaan käsialaa) kuin lavastuksessakin (Pekka Korpiniitty). Varsinkin ihmisten puvut olkatoppauksineen ja salihousuineen herätti myötähäpeistä nostalgiaa. Ei siis pukusuunnittelua kohtaan vaan, sitä että tuommoiset vaatteet oikeasti olivat muotia. Kati Marika Kerosen naamiointisuunnittelu (ja peruukit) oli kyllä hienoa.

Yksi mikä oli Tootsiessa toimivaa oli Jyri Nummisen näppärät koreografiat. Ilo katsoa!

Näyttelijät olivat oivallisia. Joel Mäkinen on aina ihana, mutta tässä lopulta ehkä hieman vaisu. Petra Pääkkönen oli raikas tuulahdus ja Tuomas Korkia-Aho kaikessa överiydessäänkin vallattoman mainio. Myös Michaelin manageri Mikko Jurkka on tosi passeli roolissaan. 

Pakko sanoa vielä erikseen että käsiohjelmassa on mainittu myös sukupuolen representaation konsulttina Miiko Toiviainen. Ohjaaja Kainulaista tuntien tiedän että näitä representaatioasioita on kyllä mietitty. Esityksessä ei oleellisina juttuna olekaan se että mies pukeutuu mekkoon, hihihi, vaan se miten ihmiset näkevät eri sukupuolien sosiaaliset roolit. Ja myös se miten erilailla Michaelkin käyttäytyy pukeutuneena mieheksi kuin naiseksi. Miehen roolissa hän on täysi törppö ja naisena taas tosi kiva kenestä kaikki tykkäävät.

Liki kolmetuntinen esitys loppuu tosi töksähtäen ja hämmentyneinen mielin poistun katsomosta. Tässä ei tainnut olla yhtään kivaa ja sympaattista henkilöä, paitsi ehkä Julie, ja hänkin oli vähän reppana. Harmiksi myös valtavan suuri katsomo oli perjantai-iltana melkoisen tyhjä, joten tunnelma yleisössäkin oli vaisu. Sen verran Tony-palkintoehdokkuuksia ja -voittojakin Tootsie kuitenkin sai, että vika lienee minussa kun en kerran tykännyt.

Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Murha kahdelle / Musiikkiteatteri Kapsäkki 24.11.2023

Murha kahdelle (Murder For Two) on nimensä mukaisesti musikaalinen murhamysteeri kahdelle esiintyjälle. Amerikkalainen pieni herkkupala on kahden miehen luomus: Kellen Blair käsikirjoitus ja laulujen sanat sekä Joe Kinosian käsikirjoitus ja musiikin sävellys. Tuloksena riemuisa 1,5-tuntinen täyttä tykitystä. 

Koreografi Chris Whittaker suorittaa samalla Suomen ohjaajadebyyttinsä, ja tämän nähtyäni voin kyllä toivoa menestyksestä jatkoa tälläkin saralla.

Kapsäkki on mainio ja sopivan intiimi paikka esittää tämmöistä pienimuotoista juttua. Lavalla on flyygeli ja sillä sipuli. Lähes kaikki muu on kahden äärimmäisen lahjakkaan ja taitavan esiintyjän harteilla. Joel Mäkinen esittää poliisia, joka sattumalta päätyy murhan tutkijaksi, sitä "oikeaa" ja ylempiarvoista poliisia odotettaessa. Ja sitten Juha Pulli esittää kaikki muut roolit, eli murhatun kartanon isännän (kuuluisa dekkarikirjailija) sukulaiset, tuttavat, naapurit ja ketä paikalle on nyt onkaan kertynyt. 

Vuorotellen molemmat hyppäävät lennossa pianon taakse soittamaan ja laulamaan. Aivan mielettömän hienoa ajoitusta ja taiturimaista heittäytymistä rooleihin. Pulli on aivan käsittämätön salamannopeissa vaihdoissaan. En ainakaan huomaa että rekvisiitta, eleet, ilmeet tai maneerit menisivät sekaisin eri hahmoissa. Jopa 12-henkisen poikakuoron erilaiset persoonat loihditaan lippiksen ja puheen avulla. Ei voi kun suu auki katsella moista virtuositeettia. Erityisesti Pulli Daalia-rouvana punaisissa silmälaseissaan on upea ilmestys, varsinkin diskobiittiä tanssiessaan.

   

Kumpikin herroista osaa soittaa pianoa vaikka unissaan, ja lauluhommatkin hoituu. Lisäksi nyt on roolitus muutenkin kohdillaan, koska keskinäinen kemia pelaa sataprosenttisesti. Ei tämmöinen voisi muuten onnistuakaan, koska toisen iholla ollaan intensiivisesti. Vaikka miehet ovat näyttelijöinä aika erilaisia, niin yhteispeli on saumatonta.

Vähän luuserimaisella poliisilla on vain reilu tunti aikaa selvittää kuka murhaaja on, ja siten ehkä edetä omalla urallaan. Välillä hän raportoi, tai ainakin koittaa raportoida, pomolleen asioiden mainiosta edistymisestä, vaan menevätkö nämä tiedonmuruset perille. Lopun aikaa hän päättelee Agatha Christien perinteiden mukaisesti syyllistä. Kaikilla tuntuu olevan motiivi ja tilaisuus - vaan kuka on se oikea? Ja kaikki vihasivat kirjailijaa, kuka mistäkin syystä. Tätä me yhdessä pähkimme. Tai lähinnä katsoja istuu penkin reunalla äimistelemässä mitä hienouksia lavalla tapahtuu. Yllättäviä juonenkäänteitä nimittäin riittää! 

Hanna Kailan nokkela ja naseva suomennos toimii sekä puheessa että lauluissa. Max Marshallin äänisuunnittelu ja varsinkin Esa Näykin valot tukevat murhamysteerin selvittelyä hienosti. Monenlaisia ääniefektejä ja valolla leikkimistä jotka tuovat esitykseen hienoja tasoja.

Murha kahdelle on vähän sellainen esitys että juonesta ei voi kamalasti kertoakaan. Sitäpaitsi tämä on vähän kuin Christien Hiirenloukku, loppuratkaisua ei toivota paljastettavan. Siis esitystä näkemättömille. Tämä pitää kyllä itse kokea, sen verran mieletön herkkupala on kyseessä. Sitäpaitsi välillä tuntuu että lavalla heiluisi kymmenkunta näyttelijää, eikä vain kaksi. Hyvä osoitus miesten lahjakkuudesta sekin.

Nyt jos koskaan kannattaa suunnata Kapsäkkiin (esitykset helmikuulle 2024 asti) ja sen jälkeen Turun Linnateatteriin (esitykset helmikuulta huhtikuulle). Tätä ei todellakaan kannata jättää katsomatta. Olit sitten dekkarien ja murhamysteerien ystävä, laadukkaaseen musiikkiteatteriin hurahtanut, virtuoosimaisten esiintyjien fani tai jotain ihan muuta. Murha kahdelle tarjoaa kaikille jotain.

Esityskuvien copyright Tero Vihavainen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Anastasia / Tampereen teatteri 3.9.2022

En tiedä mistä on peräisin se luuloni että tämä Anastasia-musikaali perustuisi Disneyn animaatioon. Piirrettyyn elokuvaan kyllä, mutta ei se Disneyn ole. Ehkä johtuu siitä etten sitä leffaversiota ole edes nähnyt. Sen sijaan balettiversion aiheesta Lontoossa olen kokenut, ja vaikka tarinan henkilöt ovat osittain samat, niin tarina ei kuitenkaan. Vaan mikä oli sitten tämä Tampereen teatterin syksyn uusi musikaali Anastasia?

Kerrassaan hurmaava, huumaava, kaikkeja aisteja hivelevä esitys. Koskapa en siitä kauheasti tiennyt, niin pääsi yllättämään minut ihan totaalisesti ja vei suorastaan jalat alta. Stephen Flahertyn musiikki ei liiemmin jäänyt mieleeni (että siinä mielessä voisi olla Disney-musikaali!) mutta ihan kivaa se oli kuitenkin. Mutta mitä jäi mieleeni olivat säkenöivät esiintyjät, huikean upea lavastus, viimeisen päälle toteutetut yksityiskohdat kaikessa. Ohjaaja Samuel Harjanne on taas kerran iskenyt kultasuoneen. Miehellä tuntuu olevan pettävä vaisto ja visio mihin työhön tarttua - ja kaikki ovat menestyksiä. Lipunmyynti Anastasiaankin on ollut huiman hyvää, ja ihan syystä. Sodan ja koronan jälkeen/keskellä suomalaiset uskaltavat taas lähteä teatteriin, ja se on erinomainen asia. 

Anastasia kertoo viimeisen Venäjän tsaariperheen "kadonneesta" jäsenestä, joka löytyy muistinsamenettäneenä Anjana katuja lakaisemasta. Vai löytyykö? Ainakin niin haluavat uskotella kaksi vilunkimiestä (tosin kauhean sympaattisia huijareita) jotka himoitsevat Anastasian löytymisestä luvattuja rahoja. Pariisissa asuva leskikeisarinna on nimittäin vakuuttunut että Anastasia on elossa ja on luvannut suuren summan jos oikea tyttö jostain ilmaantuu. Niinpä ketkukaksikko koittaa löytää sopivaa henkilöä valmentaakseen häntä rooliin ja päästäkseen itse pois ankeasta maastaan. 

Ei nyt kuulosta kauhean ihmeelliseltä juonelta, mutta tosi toimiva musikaali tästä on saatu aikaan! Teksti on ansioituneen näytelmäkirjailija Terence McNallyn kynästä ja suomennos on Reita Lounatvuoren käsialaa. Laulujen sanat taas Lynn Ahrensin ja suomeksi Hanna Kailan.

Mikä tarinassa on totta ja mikä ei, jokainen katsoja päättäköön oliko tämä Anja oikea Anastasia - ja se tekee tästä erityisen kutkuttavan kokemuksen. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja koko maailmanpolittinen nykyasema tekee esityksestä myös kumman ajankohtaisen, vaikka sadan vuoden takaisessa ajassa ollaankin.

Ensinnäkin roolitus on ihan nappisuoritus. Mukana on Suomen musikaalitähdistön kirkkaimpia esiintyjiä, ja ihan iso joukko heitä. Ensinnäkin Tampereen teatterin oma Pia Piltz, joka on hurmannut minut ihan jokaisessa roolissaan jo ennen tätä. Mutta taas kerran pitää todeta: Piltz on kansainvälisen tason musikaaliesiintyjä ja näyttelijä, jonka karisma ei tihku vaan suorastaan ryöppyää katsomon jokaiseen soppeen. Aivan huikea esitys taas kerran. Pian koko olemus on sataprosenttisesti mukana kaikissa kohtauksissa. Hän hehkuu ja loistaa, ja mikä ääni! En voisi kuvitella ketään muuta tähänkään rooliin. Huippua!!

Sitten meillä on Petrus Kähkönen toisena huijarityyppinä Dimitrinä. Orpo katujen kasvatti on hieman vastahankainen aluksi Anjan koulimisesta Anastasiaksi, mutta pikkuhiljaa mieli muuttuu kun Amor tekee temppujaan. Herkullinen hahmo johon Kähkönen tuo monenlaisia vivahteita mukaan. Dimitrin huijarikaveri-Vladina on Ville Majamaa, jonka karisma ja huumori sopivat mainiosti Vladin piireistä keikahtaneen kreivin olemukseen. Aivan pistämätön suoritus taas kerran! Kolmas upea miesesiintyjä on Joel Mäkinen, jonka Gleb kamppailee omien demoneidensa kanssa. Toisaalta yltiöisänmaallinen sotilas ja toisaalta isän malli ja moraali (sekä toki tunteet Anastasiaa kohtaan) tuovat ristiriitaa mieheen. Aivan mainio roolityö tämäkin, ja Mäkinen on ihan luottomusikaalimies monellakin tapaa. Karismaa on myös hällä kotitarpeiksi.

Naisrooleja on Anastasian lisäksi kaksi muutakin merkittävää: Sinikka Sokka elämää ja kuolemaa nähneen leskikeisarinnan roolissa on traaginen hahmo. Slaavilaisen melankolinen auktoriteetti sopii hienosti Sokan lavasäteilyyn. Ja sitten on hänen seuraneitinsä Lily (Kaisa Hela) joka on pariisilaisen Venäjä-yhteisön juhlien keskipiste. Ja sattumoisin hän on Vladin vanha heila, ja vanha suola alkaa janottaa kumpaistakin. Tästä seuraa monta hykerryttävän herkullista kohtausta jotka kirvoittavat katsomosta paljon naurua ja väliaplodeja. Ihana roolityö Helallakin!

Jos on tämä kuusikko hienosti roolitettu, niin koko muukin ensemble on timanttisessa iskussa. Arttu Ratinen on ihan hulvaton roolissaan niljakkaana Leopoldina. Romanovien kaukainen sukulainen joka kärkkyy perintöä ja koittaa kosiskella Lilyä. Molemmissa surkeasti epäonnistuen. Mukana on Tampereen teatterin omia näyttelijöitä iso joukko, mutta myös nuoria musiikkiteatterin ammattilaisia ja alan opiskelijoita sekä ammattitanssijoita. Mahtava sakki!

Kaikki tanssikohtaukset ovat kyllä mielettömän upeita, ja niistä kiitos esiintyjien lisäksi koreografi Chris Whittakerille. Arvostan hienoja tanssijuttuja musikaaleissa korkealle.

Marjatta Kuivasto on tehnyt vuosien varrella lukuisia mieleenpainuvia lavastuksia, ja on mahtavaa että eläkkeellä ollessaankin hän loihtii näitä upeuksia katsojien ihailtavaksi. Synkeä Venäjä, rapistuvine seinineen ja ankeine Jusupovin palatseineen, loistelias Pariisi ja kimaltavat seurapiirit. Lavalla mennään tunnelmasta toiseen ja jokaiseen kohtaukseen on olemassa oma sopiva kulissi. Pienimmätkin yksityiskohdat on hiottu täydellisiksi. Lavan ulkoreunuksia katsomoon asti kiertää kymmenet ja kymmenet pienet talot ja mökit, joiden valaistus on vielä piste iin päällä. Anastasia kannattaa nähdä jo pelkästään kauniin lavastuksensa vuoksi. Erityismaininta art deco -henkisyydestä. Upeasti Toni Haarasen videosuunnittelu lomittuu lavastukseen, varsinkin Pariisi-osioissa. Kaunista ja suorastaan maagista. Lavan etureunassa oleva ohuenohut kalvo toimii heijastuspintana projisoinneille ja valoille, mutta esiintyjät näkyvät sen takaa tottakai. Seinämä mahdollistaa savuna ilmaan katoavat ihmiset ja mm. menneisyyden haamujen tuomisen mukaan esitykseen. Taikaa!

Jos on hieno lavastus niin sitä on myös puvustus, josta vastaa Pirjo Liiri-Majava. Voisin kuvitella että Anastasian tapainen esitys on puvustajan unelmatyö, koska saa tehdä niin monenlaista: loisteliaita tanssiaispukuja, 1920-luvun kimaltavia juhlakolttuja, sotilasunivormuja, venäläisen rahvaan maanläheisvärisiä vaatteita. Kaikkea siis laidasta laitaan. Vladin oranssinruskea ruututakki, Anastasian ruusukuvioinen valkoinen mekko, Rothbartin asu ja Neva-klubin 20-luvun juhla-asut jäivät päällimmäisinä mieleen. On kultaa ja kimallusta, ja kaiken näyttävyyden kruunaavat upeat peruukit, kampaukset ja maskeeraukset (a'la Jonna Lindström). Mikä määrä työtunteja on käytetty kaiken tämän toteutukseen, ihan päätä huimaa ajatellakin. Raimo Salmi on tehnyt kaiken visuaalisuuden kruunaavan valosuunnittelun.

Anastasiassa oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita, nokkelaa sanailua, paljon silmäkarkkia, hienoja joukkokohtauksia, nopeita lavastuksen vaihtoja, paljon teatterin taikaa ja magiaa. Mikä junavaunukohtaus! Ja ne Lilyn ja Vladin kaikki yhteiset kohtaamiset, wau mikä kemia! 

Vaikka musiikki menee vähän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, niin ilokseni mukana on paljon muutakin kuin siirappisia balladeja. Marko Hilpon johtama orkesteri on melkoisen iso, ja hyvin vetävät! Kaunis hetki oli kun Joutsenlammen musiikki sekoittui musikaalimusiikkiin balettikohtauksessa.

Erityismaininta hienosti toimitetulle käsiohjelmalle. Harvoin näkee Suomessa näin paljon tekstiä sisältävää käsiohjelmaa, ne kun tuppaavat monesti sisältävän tekijäluettelon lisäksi vain kuvia. Tässä on tekijöiden haastatteluja ja paljon muuta. Kiitos siis Sanna Huhtala, Siiri Liitiä ja muut tekijät. Tämmöistä lisää kaikkiin esityksiin kiitos!!

Kyllä Anastasia tarjoaa parasta mahdollista eskapismia katsojalle. Sitä saa taas liikuttua, nauraa kikattaa, huokailla ihastuksesta, eläytyä ja jännittääkin. Ja ennen kaikkea viihtyä sataprosenttisesti. Upea elämys! Olen kyllä niin onnellinen että Tampereella voi nähdä tämänkaltaisia maailmanluokan musikaalielämyksiä. Menkää ja hankkikaa lippu, ja kokekaa tämä maaginen esitys.

Esityskuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jekyll & Hyde / Lahden kaupunginteatteri 18.9.2020

Kahdesti olen onnistunut tämän musikaalin Suomessa näkemään: Turussa 2013 ja Jyväskylässä 2015. Nyt sitten Lahden kaupunginteatterissa Jukka Keinosen ohjaamana. Kauhuromanttiset kertomukset ovat aina viehättäneet minua ja Stevensonin alkuperäiskertomus on yksi 1800-luvun lopun helmiä. Musikaaliversio on sen sijaan aika tuore ilmiö lukuisten tulkintojen parissa. Ensi-ilta oli niinkin myöhään kuin 1990. Erityisesti Euroopassa tämä on ollut suosittu.

Jekyll & Hyde ei ole musiikillisesti minulle mikään kauhean suuri kokemus; mahtipontiset biisit vuorottelevat herkkien balladien kanssa kunnon musikaalityyliin. Frank Wildhornin musiikki on asteikolla "ihan kivaa", mutta Antti Vauramo on sovittanut tämän kyllä hyvin ja johtamansa iso orkesteri kuulostaa muhealta. Ja koska esiintyjät ovat niin hyvä-äänisiä, niin tulkinnat kyllä kantavat.

Visuaalisesti esitys on upea yhdistelmä viktoriaanista synkkyyttä ja scifististä tiedettä. Todella hienoja näyttämökuvia Minna Välimäki tiimeineen on lavalle loihtinut. Sateinen Lontoo, pahennusta herättävä kapakka ja ennenkaikkea Jekyllin koti hulppeine kirjastoineen ovat silmäkarkkia parhaimmillaan. Ja hienosti Kari Laukkasen valosuunnittelu pelaa yhteen lavastuksen kanssa. Erityisesti Jekyllin laboratorio on upea, kaikkine valoineen ja systeemeineen. Myös hienot projisoinnit vakuuttavat. Ja tottakai on pakko kehua myös puvustusta, Sari Suomisen suunnittelemia. Sopivasti gootahtavaa ja epookkia.

Vaikka tässä on aika verisiäkin tapahtumia, niin ne on lavalla toteutettu iisisti, ei siis graafista väkivaltaa tai mässäilyä verellä. Teatterin ikäsuositus on 12. Tykkäsin kovasti myös miten peilejä käytettiin monessakin kohtaa. Jos nyt jotain jättäisin pois koko esityksestä, on se teennäinen loppukohtaus kirkossa.

Hieman Nightwishin Tuomas Holopaista muistuttavaksi maskeerattu Joel Mäkinen on häikäisevän upea kaksoisroolissaan. Tohtori Jekyll on siististi pukeutuva herrasmies, hillitty ja hallittu. Mutta isän kurja kohtalo ajaa hänet pakkomielteisesti tutkimaan persoonan kaksijakoisuutta. Ja kun sairaalan nuiva johtokunta ei anna rahaa tutkimukselle, koehenkilöistä puhumattakaan, hänen on pakko suunnata testaus itseensä. Näin saa alkunsa herra Hyde, epäsiisti ja mörisevä mies, jonka aggressiot purkautuvat johtokunnalle kostamisena. Murha-aalto järkyttää Lontoota. Mäkinen vaihtaa taitavasti sivupersoonasta toiseen ja hienosti Hyden laulamatkin osuudet kuulostavat erilaiselta. Fyysisestikin tämä on vaativa rooli. Toki tiesin miehen hyväksi laulajaksi monesta aiemmasta roolista, mutta tämän Jekyll ja Hyde vetävät kyllä hyvin.

Siinä missä nuhteettomalla Jekyllillä on ihana raikas kihlattu Emma (Anna-Sofia Tuominen) niin Hyde löytää mielitiettynsä Lontoon alamaailman kaduilta. Lucy (Miila Virtanen) on kovia kokenut prostituoitu, jonka elämä kietoutuu myös Jekyllin kanssa yhteen. Kumpikin naisista oli kaunisääninen ja  karismaattinen esiintyjä. Emma jäi hahmona hieman etäisemmäksi, mutta Lucyssä oli kivaa särmää ja elämänmakua. Naisten äänet sopivat vieläpä kivasti yhteen duetossa.

Jekyllin luottoystävä Utterson (Mikko Pörhölä) jää myös hieman vaisuksi tässä versiossa. Tomi Enbuskan sutenööri Lukki täräyttää hienon pienen rocknumeron ja Mikko Jurkka tekee aina kiinnostavia sivurooleja, niin nytkin. Ensemblessä nähtiin paljon TAMK:in opiskelijoita, ja kyllä joukkokohtaukset olivatkin todella näyttäviä. Jouni Prittisen koreografioissa oli vauhtia ja dramatiikkaa.

Katsoja ei tiedä kumman puolella olisi, kirkasotsaisen Jekyllin, joka oikeasti uskoo tieteeseen ja kokeeseensa, ja siihen että hän löytää parannuksen mielisairauteen. Aika puhtoinen ja kiltti hahmo mielestäni, vähän tossukkakin. Vaiko synkeän Hyden, joka haluaa kostaa vääryydet ja halveksii kaksinaismoralistisia sairaalan johtokunnan tyyppejä. Näistä on kieltämättä tehty todella lipeviä ja vastenmielisiä; piispa käy porttolassa ja rahalahjoituksilla selvitään omista synneistä.

Välillä kyllä Kari Arffmanin kääntämät lyriikat naurattavat hieman kömpelöine riimeineen.

Ei tämä ole mikään suosikkimusikaalini, muttei mikään inhokkikaan. Jonnekin sinne puoliväliin asettuu, mutta ehkä kuitenkin paremmalle puolelle. Lahden versio oli visuaalisesti erittäin kivaa katsottavaa ja hyvä-äänisiä ja karismaattisia esiintyjiä kuuntelee aina mielellään. Hyvää viihdettä kyllä, tosin 2 h 40 min riitti. Näinä aikoina kaivataan eskapismia, ja sitä saatiin!


Esityskuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Juhannustanssit / Tampereen työväen teatteri 30.1.2020

Tammikuun lopussa oli vihdoin aika lähteä tansseihin, nimittäin kohuttuun ja kehuttuun Juhannustanssit-esitykseen Työvikselle. Jos oli Hannu Salaman kirja ilmestyessään 1964 skandaali niin monenlaista puhetta on herättänyt myös Juho Gröndahlin käsikirjoittama ja Linda Wallgrenin ohjaama versio vuonna 2019. Harmikseni tämä ei viime vuonna sopinut kalenteriini, joten tilanne piti korjata pikimmiten. Pitäähän se tietää mistä kansa kohisee...

Alkuperäisteos on minulla lukematta, mutta ei anneta sen häiritä. En tiedä oliko kauhean järkevää katsoa peräkkäisinä iltoina Jeppe Niilonpoika ja Juhannustanssit, koska niissä oli paljon samaa. Kauheasti hälinää, välkkyviä ja vilkkuvia valoja ja videoita, meteliä ja pyörivää lavaa, nukkeja ja munasillaan juoksemista. Sellaista "kaikkea vähän liikaa" -tyyppistä esitystä. Jos olisin migreeniin taipuva niin tästä sen kohtauksen taatusti saisi. Jossain vaiheessa esitystä kuullaan repliikki: "tuo oli se ääni joka kuuluu kun ihmisen aivot nyrjähtävät". Sepäs taitaa kuvastaa omia aivojani illan päätteeksi.

No oliko tämä "kohuteos"? Jaa-a. Ehkä, tavallaan. Tätä mainostetaan pätkäsukupolven tulkintana. Odotin hurjaa rietastelua, juhannuskiiman sumentamaa sekoilua ja väkevää kielenkäyttöä. Niitä ei juuri näkynyt. Jos koko homma potkaistaan käyntiin: "Jaaha, se on juhannus, eiköhän vedetä taas" niin se tuo tietynlaiset viinanläträyskuviot mieleen. Ei semmoistakaan kauheasti ollut. Mikä sitä kohua sitten aiheuttaa? Sekava hörhöily ja päättömältä vaikuttava meno; varsinkin toinen näytös oli aika epätasapainoinen ja sekava. En tiedä avautuisiko moni asia paremmin jos olisi lukenut kirjan. Ehkä merkitys lukuisille ja joka paikasta esiin putkahtaville sorsille selviäisi.

Suomalaisille juhannus on maaginen aika ja paikka. Yleensä juhannusjuhlilla sattuu ja tapahtuu, ja niin nytkin. Kokko karkaa, vanha suola janottaa ja juostaan ilkosen alasti. Salorannan yhtye veivaa humppaa ja iskelmää, ja loppuillasta ihan toisenlaisia rytmejä. Menneisyyden asioita pulpahtaa pintaan, nostalgian siivet havisevat ja aamun valjetessa selviää moni asia. Vai selviääkö? Välillä viitataan suoraan Salaman kirjaan.

Lavalla - ja aika paljon katsomossakin - liehuu näyttävä ensemble. Jyrki Mänttärin vahtimestari Helmelä ja Juha-Matti Koskelan bussikuski Lasse ovat perusäijiä. Pannaan kyllä naisia mutta mitään rakastamisia ei tunnusteta. Verneri Liljan Paavo Kenttäläinen on muuttanut muualle opiskelemaan ja näkemään maailmaa, mutta juhannus saa kaipauksen varattuun Kirstiin (Eriikka Väliahde) taas palaamaan. Kirsti haaveilee taideopinnoista Helsingissä, mutta on jumiutunut kotikylään. Tämän puoliso Pekka (Mika Honkanen) häröilee omiaan. Sitten on mekkokaksikko Raija (Emmi Kaislakari) ja Helena (Miia Selin), jotka ennen aamua löytävät itsensä kumpikin miehen sylistä. Tatuoitu Risto (Kaisa Sarkkinen) tekee uroteon sukeltamalla kokon takaisin. Ja sitten on Minea Lång Hiltusena, joka pitää varsinaisen kirja-analyysin toisessa näytöksessä.

Musiikki on näissä Juhannustansseissa isossa osassa ja sitä tuottaa Salorannan yhtye. Jussi-Pekka Parviainen bändin johtajana ja kitaristina on alkoholisoitunut ja katkeroitunut. Joel Mäkinen vetää koskettimistaan musiikkia ja tanssittaa solisti-Railia (Helmi-Leena Nummela), lisäten herra Salorannan katkeruutta Railin exänä. Omat kiemuransa siis heilläkin. Bändin täydentää Paavo Malmberg ja Juho Kanervo tai Riku Vartiainen (en tiedä kumpi herroista lavalla oli!) sellon ja basson varressa.

Monenlaista tanssikuviotakin nähdään, ja siihen pääsee myös yleisö mukaan. Osa katsomosta on nimittäin rakennettu näyttämölle. Ei tarvitse pelätä, kyllä ne näyttelijät vie jos ei humppa suju. Ja kyllä tämä porukka vetää ihan ilman katsojiakin, monenmoista (nykytanssi)koreografiaa (Samuli Nordbergin kynästä) on luvassa. Yleisö saa osallistua halutessaan myös väliajalla Tequila-huuteluunkin, puhumattakaan kirjan repliikkikaraokesta.

Esitys kestää 2,5 tuntia, ja varsinkin toinen näytös tuntuu kestävän ikuisuuden. Siinä ajassa keretään puimaan monenlaisia ongelmia, parisuhdedraamaltakaan ei voida välttyä. Ihmiset vaeltavat ympäriinsä, lava pyörii ja kaikenlaista keskustelunpätkää kantautuu korviin. Kaiken keskiössä on pyörön keskellä liikkuva valtava bussirakennelma, joka muuntuu todella moneksi. Janne Vasama on saanut kaiken oleellisen (ja vähän lisääkin) mahtumaan tähän "bussiin". Ja nähdäänpä lavalla ökyvenekin. Kovin on yltäkylläinen lavastus.

Eero Auvisen monipuolinen ja monimuotoinen valosuunnittelu hetkittäin melkein räjähtää silmille ja varsinkin toisessa näytöksessä myös volyymit nousevat likipitäen epämukaville alueille. Kalle Nytorp ja Paavo Malmberg vastaavat äänisuunnittelusta, ja jälkimmäinen Joonas Mikkilän kanssa musiikin sovitutuksesta, tuotannosta ja johdostakin. Kai mä olen niin vanha sitten koska se humppalinja kuulosti paljon paremmalta kun tykyttävä tekno. Pyry Hyttisen videot olivat näyttäviä kolmella isolla skriinillä, mutta enimmäkseen liian levottomia nekin.

Marjaana Mutasen puvustus on 70-lukuisen retrohenkistä (ne mekot!) mutta samalla aika ajatontakin. Värikästä ja rumankaunista. Erikoiskiitos näyttävistä kampauksista ja maskeista.

"Mikseivät ne vaan lopeta tätä kaikkea, ja elä" toteaa Kirsti lavalla. Niin, hyvä kysymys. Ainaisen vatvomisen, jahkaamisen ja veivaamisen sijaan voisi keskittyä ihan muuhun. Vaikka siihen elämiseen.

Otso Kauton kausi Työviksen peräsimessä on lähtenyt kyllä todella räväkästi liikkeelle. Talossa tuntuu olevan hyvä ja innostunut pöhinä. Saapas nähdä pysyvätkö bussilasteittain teatteria normaalisti kansoittavat teatterin suurkuluttajat perässä.



Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Iloisten sielujen hotelli / Aleksanterin teatteri 28.3.2019

Virpi Hämeen-Anttilan Björk-kirjat ovat odottaneet lukemistaan hyllyssäni jo iät ajat. Nyt taitaa olla hyvä hetki tarttua niihin, kun päähenkilö tuli tutuksi Aleksanterin teatterin lavalta. Nimittäin uusi kotimainen musiikkinäytelmä Iloisten sielujen hotelli sai ensi-iltansa torstaina. Ja mitä kaikkea hienoa me saatikaan lavalla nähdä? 1920-luvun Helsinki heräsi henkiin! Ja millainen Helsinki! Sisällissodasta toipuva, Pitkänsillan kahtia jakama, sovinnainen ja syntinen, kaunis ja karu.

Kahteen tuntiin on puristettu monta ihmiskohtaloa, monta tapahtumaa ja monta maisemaa. Björk (Joel Mäkinen) on monitahoinen hahmo, joka tasapainoilee kahden Helsingin välillä. Toinen jalka syntisessä Kalliossa, ja toinen dandymäisenä seurapiireissä. Hän avustaa poliisia tutkinnoissa, ja on morfiinikoukussa kiikkuva pasifisti. Lisbeth (Heljä Heikkinen) on säveltäjänurastakin haaveileva nuori nainen, mutta yhteiskunnan sovinnaisuussäännökset jumittavat hänet seurustelemaan ennemmin toisen kaukaisen sukulaismiehen Philipin (Janne Marja-aho) kanssa kuin Björkin. Sen sijaan emansipeerattu ylioppilas Ida (Minja Koski) olisi enemmän kuin kiinnostunut Björkistä, mutta tämä ei nyt oikein lämpene. Helsinkiä piinaa mystinen murhaaja ja poliisi, päällikkönsä Ekmanin  (Tatu Siivonen) johdolla, tarvitsee Björkin apua. Ja Björk tarvitsee nuoren nokkelan Fransin (Miro Apostolakis) apua - tämä osaa kulkea kaupungin kaduilla ja kujilla paremmin kuin kukaan muu.

Reetta Ristimäen ohjaamaan mikstuuraan lisätään kieltolain kanssa kamppailevia pöhköjä poliiseja, armada naisia (ilotyttöjä, ylioppilaita, köyhää väkeä, vauraampaa väkeä - Skene-kuoro veti kaikkia näitä rooleja esimerkillisesti), lehtimieskaveria, ja kaikelaisia epämääräisiä tyyppejä. Kaupunkilaisilla, varsinkin naisilla, on monenlaisia afäärejä, kun kerran palkalla ei elä. Hienosti muuten naiset nousevat isoon osaan, vaikka Björk se päähenkilö onkin. Tai oikeastaan: pääosassa on Helsinki. Mutta naiset, niin, ne ovat esityksen tähtikaarti. Ja on se kumma miten Idakin leikkaa hiuksensa ilman isän lupaa! Mielenosoittajien laulaessa "tulevaisuus on naisten" - ei voi olla hyräilemättä mukana.

Esiintyjät ovat hieman vaihtelevantasoisia. Mäkinen on monesta tuttu, ja karismaltaan ja lauluääneltään ihan huippuvedossa tässäkin taas. Miten hienon balladin hän tulkitsee toisen näytöksen alussa, kun taas kerran korostuu miten Pitkäsilta on valtava raja kaupunkilaisten välillä. Koski ja Heikkinen ovat kumpikin upeaäänisiä esiintyjiä, ja hoitavat suvereenisti useat roolinsa. Varsinkin ilotyttöinä he pääsevät revittelemään kunnolla - se Minjan veto Ragnina seisautti veret! Siivonen on myös karismaattinen ja muikeaääninen. En tiedä oliko joku orastava lenssu syynä mutta Marja-ahon ääni jäi hieman vaisuksi ensi-illassa, tai ainakin oma mielikuva siitä oli rouheampi. Apostolakis oli hurmaava uusi tuttavuus, ja varsinkin duetto Mäkisen kanssa sujui. Ja stadin slangi!

Jukka Nykänen on säveltänyt musiikin ja nelihenkinen bändi vetää orkesterimontussa. Tätä musiikkia olisin kernaasti kuunnellut enemmänkin kuin kaksituntisen esityksen keston ajan. Ihanaa, raikasta, ja kuitenkin hyvin musikaalimaista. Me saamme kuulla niin marssia kuin proge/blues-rypistystäkin, kuplettityylistä hupailua (poliisien kieltolaki-biisi!), tangoa, "stadilaista heikunkeikua" ja vaikka mitä. Olisin kyllä mielellään nähnyt biisien nimet käsiohjelmassa.

Koko esityksen aluksi vedetään reipas ylistyslaulu keväiselle Helsingille - joka kyllä vaihtuu sitten siihen synkempään puoleen biisin. Eli se kaupungin kaksijakoisuus tehdään kättelyssä selväksi. Ensin Helsinki on "kuin merestä syntynyt prinsessa" ja kohta taas "kuolema käy kujilla kaupungin". Sopii teemaan. Hämeen-Anttilan sanoitukset toimivat läpi koko teoksen. Tykkäsin tosi paljon, ja haluaisinpa kuulla tätä vaikka tallenteenakin.

Erikoismaininta Marja Uusitalolle hätkähdyttävän hienoista puvuista. Aina Björkin vaaleankeltaisesta puvusta upeisiin naisten juhlapukuihin. Niitä arkisia vaatteita unohtamatta. Tässä on kyllä paneuduttu pieteetillä 1920-luvun vaatteisiin ja muotiin ja kuoseihin. Lavastus on ratkaistu vanhoilla arkistokuvilla. Ja mikäs siinä, taatusti autenttista tunnelmaa. Esim. Axelsköldien koti on ajan tyypillinen säätyläisasunto, ja lavalle ei tarvita kuin yksi samanlainen viherkasvi kuin kuvassa, kattokruunu ja piano. Toimii. Vanhat valokuvat ovat muutenkin kiehtovia. Kuva- ja videosuunnittelu on Artur Sallisen ja Emil Sallisen käsialaa. Myös Janne Teivaisen valosuunnittelun merkitys korostui, kun lavastukset ovat niukanlaiset. Yksittäisen punaisen spottivalon käyttö murhakohdissa saattaa olla klisee, mutta pirun toimiva sellainen.

Koreografiat on suunnitellut Peter Pihlström, ja kyllähän niissä vauhtia on. Tosin ei niitä ihan joka kohtaukseen olisi ehkä tarvittu, näin isossa mittakaavassa. Aleksanterin teatterin lava on aika pieni kuitenkin. Mutta Skenen tytöt ja pojat vetävät jalalla erittäin koreasti.

Upeita kohtauksia ja ajankuvaa kyllä nähdään paljon. Ketunhännän salakapakka on syntisen hieno paikka ja nyt katsojat pääsevät ainakin kurkistamaan millaista se meno olisi saattanut olla. Kertakaikkisen mukava ja mukaansatempaava esitys oli tämä. Mukana on vähän kaikkea mahdollista teemaa, mitä nyt 1920-luvulta löytyy. Kyllä pienemmilläkin resursseilla saadaan aikaa kelpo esityksiä, ja uutta kotimaista musiikkiteatteria voidaan nähdä monilla eri lavoilla. Lisää tätä!

       

Esityksiä ei ole kuin kourallinen eli kannattaa olla tosi nopsa mikäli mielii matkata Iloisten sielujen hotelliin. Matkaevääksi vaikka esityksen jälkeen, voi lukaista lisää Björkin seikkailuista (sarjassa ilmestynyt toistaiseksi viisi kirjaa) tai erinomaisen Mikko-Olavi Seppälän tietokirjan Suruton kaupunki!


Kuvien copyright Kari Hakli (kirjakuvat omiani).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.