Eriikka Väliahde: Kiltin tytön syndrooma / Tampereen työväen teatteri 23.1.2020

Stand-up ei ehkä ole mun ykkösvalintani illanvietoksi, mutta kun kerran on mahdollisuus nähdä yksi Suomen taitavimmista näyttelijöistä ensimmäisen stand-up-show'nsa kanssa Työviksen Kellariteatterissa, niin pitäähän siihen tilaisuuteen tarttua. Vähän tunnelmaa meinasi kyllä latistaa puoli tuntia ennen esitystä saatu enon kuolinviesti (mutta äidin puheluihin pitää vastata, jos ei ole vielä teatterilla). Mutta siis.

Eriikka Väliahde on ollut jo monia vuosia TTT:n näyttelijöistä yksi suosikkini. Häneltä taipuvat niin draamat kuin komediat, ja erinomaisesti myös musikaaliroolit! Hän on tätä Kiltin tytön syndrooma-esitystään rakennellut jo pidempään, ja ollut heittämässä keikkaa siellä ja täällä, mutta en ole koskaan päässyt vielä katsomaan. Nyt sitten muutama ilta Työviksen Kellariteatterin aulassa, pienelle yleisölle kerrallaan. Ja ilmeisen hyvin meni, koska tuotantotukea on luvassa ja show pääsee siis ihan oikeasti jatkamaan! Kaikki esitykset möivät tällä erää täyteen eli kysyntää selvästi on. Ja kunhan sana leviää vielä niin ennustan lisää täysiä katsomoita, ja vähän isompiakin areenoita kun aulatila.

Reilun tunnin mittaisessa esityksessä pidetään yksi pieni vartin tauko, mutta muuten paahdetaan menemään hyvää vauhtia. Ja vaikka mikki vähän reistailee, niin ei sekään haittaa. Homma polkaistaan käyntiin hyvin aplodeerausharjoituksilla ja siitä jatketaan eläinkuvioisilla vaatteilla, superdadeilla, kotinudismilla ja ruuhkavuosilla. Kuulemme miksei keski-ikäiset naiset kiinnosta edes sarjamurhaajaa ja miten isä perusti strippibaarin nimeltä Ilotalo. Suurin osa jutuista vähintäänkin hymähdyttää, moni naurattaa ihan kunnolla. Ja sitten on niitä asioita mitkä ei oikeastaan edes naurata, mutta nauran silti.

Stand-upin yksi ongelma taitaa olla se tasapainottelu intiimin ja julkisen välillä. Miten omakohtaisia jutut ovat, tai ainakin saadaan katsojat vakuutettua siitä. Tässä onnistutaan mielestäni nyt hyvin. En tiedä onko nämä kaikki asiat oikeasti tapahtuneet, joskus ja jollekin, vai eikö. Loppuviimein sillä ei ole edes kai niin kauheasti väliä. Tärkeintähän on hyvä tarina.

Ei tämä ihan perheen nuorimmille passaa, ja välillä teksti on aika lennokasta ja roisiakin, mutta välillä voi katsomossakin löysätä hieman pipoa.

Eriikka pureutuu tosi tarkkanäköisesti perheiden sisäisiin konflikteihin, omiin lapsuuden kipupisteisiin ja keski-ikää lähestyvän naisen mielenmaisemiin. Me katsojat tykkäämme; edessä istuvakin naiskaksikko nyökyttelee ja ääntelee hyväksyvästi jokaiselle kommentille. Ja mikäs tästä on tykätessä, hyvin rakennettua ja tarpeeksi tarttumapintaa kaikille. Yleismaailmallisia, mutta hyvin samaistuttavia asioita. Nolottaako kuulla isän vireästä seksielämästä, vaan nolottaako siitä myös kertoa? Kai stand-up esiintyjän on päästävä nolouden yli, jos omasta elämästään ammentaa. Aina ei tarvitse olla se kiltti tyttö, se kympin tyttö, joka tekee aina niinkuin odotetaan ja halutaan. Kannattaa kapinoida, vaikka sitten alkamalla heittämään stand-up keikkaa.

Povaan monia täysiä iltoja ja menestystä Eriikalle myös tähän hommaan. Jos - ja toivon mukaan kun - esitys sattuu kohdalle, niin äkkiä lippuja varaamaan.


Kuvan copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

My Voices Have Tourettes / HED Syndrome, FinFringe 10.5.2019

FinFringen perjantai-iltani päätti islantilaisten stand-up ilta ÅST:n Cafe Tiljanissa. HED Syndrome on useamman artistin kollektiivi, josta on tullut säännöllisten viikkoesiintymisten myötä tosi suosittu Islannissa. Nyt Turussa oli kaksi keikkaa, ensimmäistä kertaa Islannin ulkopuolella. Ja kyllä tämä sakki valloitti yleisönsä myös Suomessa. Sen verran uniikkia juttua lavalla heitettiin. My Voices Have Tourettes voisi kiertää Suomea enemmänkin...

Esiintyjiä yhdistää erilaiset mielenterveysongelmat ja niistä esityksen jututkin enimmäkseen kertovat. Niin hurttia huumoria, että käy useamman kerran mielessä voiko tälle edes nauraa. Kyllä saa ja voi ja pitää! Illan isäntä Dan Zerin kärsii itse Touretten syndroomasta ja hänellä se ilmenee tahattomina kiekaisuina silloin tällöin. Mutta mies veti sellaista juttua sairaudestaan, pakkoliikkeistään ja pakkoäänistään ettei katsomon naurusta meinannut tulla loppua. Paikka oli loppuunmyyty ja tuntui että kaikki tykkäsivät. Eikä ihme. Mies kertoi saaneensa kokaiinin ostosta vammaisalennuksen, koska hieroi nenäänsä (pakkoliike) kadulla, ja näyttää pitkätukkaisena vanhalta hipiltä.

Kyllä vammaisillekin voi nauraa kun he itse antavat siihen luvan. Illan päättävä Elva Dögg nimenomaan kehoittaa meitä nauramaan joka kerta kun hänellä pää kieppuu pakkoliikkeiden kourissa, muuten esiintymiseen tulisi pitkiä noloja taukoja. Totta onkin, että hänelle tuli puheeseen aika pitkiäkin taukoja ja parhaamme mukaan koitimme silloin aina hekotella. Ei se ihan helppoa ollut. Kun aina on joka paikassa toitotettu että vammaisille/sairaille/poikkeaville ei saa nauraa. Dögg kertookin että hän alkoi koomikoksi, koska tarvitsee kirjoittaa materiaalia vain 10 minuuttia puolen tunnin keikkaa varten - loppu esiintymisajasta menee pakkoliikkeiden kanssa.

Stefnir Benediktsson kärsii autismista, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja paniikkihäiriöstä. Mies oli alunperin ryhmän fani ja pian halusi mukaan lavalle. Hän panikoi julkisuudesta ja ylipäätään lavalla olosta, eli siihen nähden selviytyi kyllä oikein hyvin lavalla. Hän kertoo valokuvamuististaan, lapsuudestaan, miten hänet pumpattiin täyteen lääkkeitä, mutta diagnoosia ei ollut. Yksi itsemurha-ajatuksiin saatu SSRI-lääke aiheutti vakavia sivuoireita - muun muassa itsemurha-ajatuksia. Vasta erään episodin jälkeen hän sai kaksisuuntaisen mielialahäiriödiagnoosin. Hän nimittäin uskoi olevansa ulkoavaruudesta ja sen jälkeen lääkäri. Ennen vakavampia seuraamuksia (kun Stefnir oli matkalla suunnilleen jo leikkaamaan ihmisiä) oikeat lääkäritkin alkoivat uskoa että nyt kyseessä taitaa olla muukin kun masennus... Eihän nämä hilpeitä aiheita ole, mutta silti maha kippurassa tuli naurettua.

Lavalla nähtiin myös Þórhallur Þórhallsson, joka aloitti oman vuoronsa ilmoittamalla inhoavansa Ruotsia. Muutenkin kieli- ja naapurimaajuttuja tuli, ja selvisi sekin että Islannissa on samanlainen suhtautuminen Tanskaan kuin meillä Ruotsiin. Tanskaa pitää opetella koulussa... Mies kertoo suomalaisista pikkusuihkuista peniksille, omasta äitisuhteestaan, äkkikuolemasta ja omasta nimestään ja ylipäätään islanninkielen koukeroista. Hänellä on huolena omien diagnoosiensa riittävyys ryhmään; muilla kun on paljon enemmän sairauksia ja hänellä vain ahdistuneisuushäiriö. Juttu korviksen laittamisesta väärään korvaan (gay ear) on hysteerisen hauska.

Elva Dögg viihdyttää kertomalla mm. invaparkkiluvastaan. Kuinka ihmiset katsovat paheksuen kun suht terveeltä näyttävä nainen astuu autosta invapaikalla. Miten hän joutuu sitten aina tekemään pienen pakkoliikkeisen ympyrän ettei kukaan vaan luulisi hänen huijaavan. Meille selviää myös miten hänen Tourette-isänsä "tartutti" sairauden tyttäreensä, miten vibraattori hajosi kun lantiossakin oli vahvoja pakkoliikkeitä, suosikkisairaudestaan leprasta ja paljon muusta. Hän on myös keksijä, mm. pussy purse on oikein kätevä säilytyspaikka luottokortille ja puhelimelle - ja tarjoaa myös mahdollisuuden julkiseen masturbointiin.

Yleisön joukossa oli muutamia Tourette-ihmisiä, jotka osallistuivat omalla tavallaan iltaan. Kerrankin he saivat olla vapaasti, ja kukaan "terveistä" katsojista ei luonut paheksuvia silmäyksiä satunnaisesti pystyyn pomppaaviin tai äänteleviin ihmisiin.

Tämän kaltaista rajoja rikkovaa ja katsojien maailmankuvaa avartavaa esitystaidetta kaipaisin lisää Suomenkin taidekentälle. Ryhmä kiertää paljon myös kouluissa kertomassa erilaisista mielenterveysongelmista. Aivan hillittömän hauska ja aika radikaalikin show! Ja kaikki puhuivat erinomaista englantia. Eikä ihme että tämä esitys voitti kaksikin palkintoa Turussa: Nordic Fringe Network Award ja Artist’s Choice Award. Mahtavaa!


Kuvan copyright MVHT:n Facebook-sivu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Laura Murphy: Contra / Cirko 7.3.2019

No nyt oli show! En oikein tiennyt mitä odottaa brittiläisen Laura Murphyn esityksestä, mutta sain sen ja paljon muuta. Virallisesti ensi viikolla Pariisissa ensi-iltansa saava Contra saatiin Suomeen ja Cirkoon nyt kahdeksi illaksi, ja meillä oli tänään kunnia olla ensimmäinen yleisö. Contra on aivan mainio kombo stand-upia, huulisynkkailua, vertikaaliköysiakrobatiaa ja feminististä agendaa! Ja ehkä räväkin lavalletulo pitkään aikaan.

Tyhjällä lavalla on vain vertikaaliköysi. Alaston nuori nainen kävelee yleisön eteen, omena kädessään. Laittaa omenan lattialle, katsoo yleisöä haastaen, kävelee köyden luo, ja alkaa jutella tälle. Eeva, käärme, paratiisi ja mitä näitä nyt on. Mutta ihanasti sihisevä käärme viettelee Eevan ja tämä tarttuu omenaan. Seuraa äänekäs omenanmussutuskohtaus. Ja sen jälkeen Laura alkaa puhumaan itsestään.

Kontakti yleisöön on todella tiivis; alusta asti kaikkien huomio on sataprosenttisesti Laurassa, ja katsettaan ei voi eikä edes halua kääntää. Ei siksi että hän on alasti, vaan siksi että hän on niin intensiivinen. Tässä on rohkea esiintyjä, joka paljastaa itsestään enemmän kuin osa katsojista haluaisi edes tietää. Enkä edelleenkään puhu alastomuudesta. Sitäpaitsi meille saunakulttuurissa kasvaneille ihmisen alastomuus ei ole niin iso juttu, kun joissain muissa maissa saattaisi olla.

Välillä hän käy vetämässä pienen kiepauksen köydellä ja sitten palaa mikin ääreen. Kuiskimaan, lumoamaan, shokeeraamaan, viihdyttämään. Katsomaan tiiviisti. Mutta kun hän livahtaakin amerikkalaisen öyhöttävän sikaniska-stand-up-miehen rooliin, niin ketään ei enää naurata. Paitsi yleisöä nauhalla. Miten tämmöisille jutuille kukaan on voinut koskaan nauraa, mene ja tiedä. Puistattaa. Opimme Lauran parillisista ruumiinosista, bilebravuureista, dildoista ja vaikka mistä. Elävän elämän kokemuksista miesten kanssa (voin likipitäen pahoin). Äitinsä antamista seksivinkeistä, menkoista ja seksifantasioista, vessakäynneistäkin. Välillä pistetään irlantilaiseksi rivitanssiksi, tai huulisynkataan lisää, musiikin tahdissa. Musiikkivalinnat ovat tässä esityksessä muuten todella mietittyjä! Muovikelmusta saa myös eräänlaisen uimapuvun ja sitten nähdäänkin se varsinainen sirkus-osuus. Henkeäsalpaavan hieno köysinumero, josta ei taitoa ja tekniikkaa puutu. Sensuellia, tarkkaa ja todella taitavaa työtä.

Esityksen on muuten ohjannut Ursula Martinez, jonka Hanky Panky-show'n olen nähnyt Lontoossa osana La Soiree-esitystä 2015! Nappivalinta siis ohjaamaan tämänkaltaisen performanssin. Muukin tekijätiimi on naisvaltainen, hyvä.

Tämä oli kyllä kantaaottavin esitys koko metoo-keskusteluun. Murphy on piinaavan tarkkanäköinen ja hypnoottisen intensiivinen. Kovin usein ei näe näin tiukkaa kontaktia yleisöön, katse on melkein jo fyysinen ulottuvuus. Se on röyhkeä, se on rienaava ja rietaskin. Ja haastava - uskaltakaapas olla mulkvistejä! Ja onhan tässä esteettinen ulottuvuuskin - akrobaatin jäntevä vartalo on sopusuhtainen katsottava. Arvostan kovasti Laura Murphyä; hän tekee parhaillaan myös väitöskirjaa ilma-akrobatiasta sosiaalisena kritiikkinä.

Ah, tykkäsin! Nykysirkus voi olla myös tämmöistä, genrerajoja rikkovaa ja keskustelua herättävää. Viihdyttämisen lisäksi tarvitaan ravistelua ja räväkkyyttä. Hyvä hyvä. Toinen Suomen esitys on perjantaina 8.3. klo 20 Helsingin Cirkossa. Kehottaisin menemään ja kokemaan, avoimin mielin.


Kuvien copyright Darko Škrobonja ja  Igor Dražić
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Juuso Kekkonen: Profetia / Korjaamo 1.3.2019

Juuso is back! Ihan parasta! Tällä kertaa Juuso Kekkonen esittää Profetia-nimikkeellä yhdistetyn tiedeshow'n ja stand-up -keikan. Ei kai tämmöistä ole kukaan Suomessa ennen tehnyt. Noh, Juuso on pioneeri muutenkin. Juuson pioneeriteos Outo Homo on tullut nähtyä pari kertaa suomeksi, kerran englanniksi ja kerran lyhyempänä koululaisversiona. Sen voi muuten katsastaa ilmaiseksi YouTubestakin! Ehdottomasti suosittelen!

Mutta mitäs kivaa meille tarjoiltiin tällä kertaa? Tiedettä, jee! Tiedettä, kyllä, ja paljon muuta. Kekkosen tausta Tiedekeskus Heurekassa pääsee vihdoin esille ihan show'n oleellisena osana. Esityksessä nähdään muutamia fysiikan lakeja demonstroivia juttuja (älä yritä näitä kotona) ja sitten vähän enemmän tuleen liittyviä. Kaikki temput eivät mene ns. putkeen, mutta yhtäkaikki viihdyttävät. Turva-asiat on kyllä mietitty hyvin. Kyllä nämä muutaman pienen ooooh-huokaisun kirvoittavat omiltakin huulilta, ja myös monta muistoa kemian labratunneilta yliopistolta :-)

Pienemmät katsojat voisivat olla vielä enemmän haltioissaan, mutta show on tarkoitettu aikuisille. Ei niinkään temppujen, vaan sen stand-up osuuden takia. Meinaan se on Juuso-show'ta parhaimmillaan. Paljon asiaa ilmastonmuutoksesta ja maailmanlopusta ja kulttijohtajista. Kaikkea muuta kevyttä ja pientä. Kyllä niistäkin huumoria saa kun esiintyjänä on Juuso. Omaan sanavalmiiseen ja letkeään tapaansa aiheesta rönsytään ties vaikka minne sivupoluille. Jotenkin aina palataan takaisin siihen kertomuksen punaiseen lankaan. Mutta ihan oikeasti, kyllä tässä sellainen vakava pohjavire on. Mutta Juuso ei olisi Juuso ellei hän saisi tähänkin aiheeseen huumorinäkökulmaa. Kaikkeen tähän yleismaailmalliseen ja yhteiskunnalliseen liitetään näpsäkästi myös Juuson omakohtaisia asioita. Vasektomian hankkimisprosessi on sekä hauskaa että hipoo hieman haluanko edes tietää -osastoa. Mutta tätä vartenhan me täällä olemme. Juuso muuten suosittelee vasektomiaa kaikille keille se on fysiologisesti mahdollista.

Jos esityksen tunnuksessakin on jo kimaltava yksisarvinen kyrpä otsassa, niin eihän se voi olla huono mitenkään. Juuso on pukeutuneena mahtipontiseen ja upeaan viittaan purjehtiessaan sisään. Kunnon kulttijohtajameininkiä heti alusta asti! Mikrofoniin lisätty basso/kaiku se vasta kulttijohtajakamaa onkin! Ohjaaja Nina Rinkinen on tehnyt hyvää työtä koostaessaan kaikenlaisia elementtejä toimivaksi kokonaisuudeksi. Tiedehommelit on mukava lisuke normaaliin Juuso-show'hun. On muuten sinällään kivaa, että temppuja ei selitetä lainkaan, ne vaan tapahtuvat. Ei niin kuin show'ta ehkä tehtäisiin lapsikatsojille, että selostetaan kokoajan mitä setä nyt tekee...

Yleisö nauraa kippurassa kun Juuso kertoilee omaan rentoon tyyliinsä tulevaisuudestaan kulttijohtajana, jota suojelee pyöreän pöydän tuttiritarijoukkio. Välillä kyytiä saa Isaac Newton ja sitten taas saamme kertomuksia (muista) kuuluisista kulttijohtajista. Kapitalismi saa ansaittua kritiikkiä kyllä joka välissä. Lainaan kahdenkympin setelini esitykseen, ja saan sen jopa takaisin (märkänä ja pahalta haisevana mutta silti!). Konmarituskin saa kyytiä, hyvä hyvä.

Esityksen lopuksi on keskustelutuokio. Normaalisti vieraana on ollut joku asiantuntija tms, mutta nyt saamme tyytyä pelkkään Juusoon. Tai pelkkään ja pelkkään, sillä osaan kysymyksiin hän vastaa omana itsenään, ja osaan kulttijohtajana. Mielenkiintoista... Ja ihan kiinnostavia kysymyksiä ja keskustelua saammekin.

Parin tunnin esitys (sis. keskusteluosio) on mahdollista nähdä Helsingin Korjaamossa vielä muutaman kerran, ja jatkossa varmaan toivon mukaan muuallakin. Vahva suositus mikäli hyvin tehty stand-up uppoaa - ja nyt siis kivoilla pienillä tempuilla höystettynä. Kiitos ihana Juuso!


Kuvien copyright Anniina Joensalo.
Näin esityksen ilmaisela pressilipulla.

Joulu on ihmisen paskinta aikaa / Riihimäen teatteri 17.12.2016

Pikkujouluaikaan suomalaiset säntäävät teattereihin. Se taitaa olla se vuoden toinen sesonkiaika, perinteisen kesäteatterin lisäksi. Pikkujoulukansa kaipaa kevyempää ja viihdyttävämpää (jos suinkin mahdollista) kuin kesäteatterikansa. Siksipä monen teatterin ohjelmistossa loka-joulukuussa on jonkunlainen hieman normaalia hömpämpi juttu. Siis helposti sulavaa, pikkutuhmaa, musiikkipitoista, vähäpukeisia naisia, naisten vaatteisiin pukeutuvia miehiä ja paljon ns. helppoa huumoria. Joskus jopa näitä kaikkia.

Riihimäen teatterilla on siten isketty kultasuoneen, koska nämä pikkujouluteatterin tunnusmerkit täyttyvät, ja helposti! Miina Supisen käsikirjoittama ja Lija Fischerin ohjaama Joulu on ihmisen paskinta aikaa sopisi paremmin ravintolaan, missä ruuasta ja juomasta juopunut juhlakansa voisi siitä nauttia. Nyt teatterin penkeillä istuen tämä esitys ei ihan istu miljööseen. Vai eikö miljöö istu esitykseen? Mutta ehkä se johtuu siitä että olen katsomossa ehkä ainoa joka ei vietä pikkujouluja.

Näytelmässä seurataan kukkakauppiaana vastoin tahtoaan työskentelevän Siljan ja hänen dragartisti-veljensä Jarin suhde/elämäkuvioita. Solmussa ovat sisarusten välit ja lässyttävä pastoripariskunta koittaa niitä aukoa. Mitä siellä menneisyydessä on tapahtunut että väleihin on tullut särö? Miksi pastoripariskunta sotkeentuu asioihin, kun olisi omiakin perhekiemuroitaan vatvottavana? Miten hyasintit liittyvät tähän kaikkeen? Joulu lähestyy ja pitäisi olla hyvä tahto ja rauha. Mukaan sotketaan vielä Jarin show'ssa esiintyvä stand-up koomikko huonoine puujalkavitseineen, tiukkapipoinen suntio ja paljon kukkia.

Periaatteessahan tämä on ihan hauska. Mutta. Ehkä mukaan on tungettu hieman liikaa kaikkea, ja lopputuloksena on sekava cocktail, joka on hieman liian äkkimakea ja kitalakeen jää tahmea kelmu. Drag on oikeasti hienoa katsottavaa, mutta tässä siitä on tehty halpahintaista viihdykettä pikkujouluilijoille. Ja jotenkin saatu se vaikuttamaan halpahintaiselta ja semmoiselta mitä on helppo halveksia ja paheksua.

Suntion (Ilona Pukkila) I Want to break free -pätkä oli kyllä varsin viihdyttävä! Ja pastorin hepuli! Jukka Kuronen on epäilemättä loistava dragtaiteilija, mutta hitsi kun hän menee nyt vähän hukkaan tässä. Koko muukin sakki on kyllä hyvässä vedossa; Katja Peacock pastorinrouvana, Maija Siljander Siljana ja Seppo Halttunen pastorina. Ja Tinja Salmen suunnittelemat puvut - varsinkin Queen Hyacinthin - ovat makeita!

Olisin siis varmaan viihtynyt paremmin muutaman siiderin jälkeen, hämyisessä yökerhossa ja pikkujoulufiiliksissä. Nyt olo oli enemmänkin hieman vaivautunut. Mutta ehkä tämä ajoi asiansa kepeänä pikkujouluviihteenä. Ainakin naurunkiherryksestä ja ajoittaisesta remakastakin päätellen ihmiset viihtyivät.


Kuvien copyright Kristiina Männikkö
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.