Luukamari / Sivuhenkilöt, Cirko 17.11.2023

Odotin outoa ja erikoista, ja sitä todellakin sain. Omintakeisen Sivuhenkilöt-ryhmän aiempien tuotantojen perusteella tämä oli ihan oikeutettu oletus. Teatterikesässä 2017 Sivuhenkilöt-esitys sekä vuoden 2019 Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen tarjoilivat vinksahtaneita ja varsin viihdyttäviä juttuja - olin myyty! Alunpitäen näytti huolestuttavalta etten näkisi tätä uusinta Luukamaria laisinkaan, olihan esityksiä Cirkossa vain kourallinen, mutta sattuma puuttui peliin ja pääsin kuin pääsinkin kokemaan ryhmän uusimmat outoudet.

Ja todellakin kannatti! Nyt seikkaillaan kuoleman maailmassa, tai jossain kummassa välitilassa elämän ja kuoleman keskellä. Näyttämö on täynnä kaikkea erikoista tavaraa ja härpäkettä: pitkät metallitikkaat eivät johda minnekään, savuntäyteinen lasilieriö jossa majailee suolistoaan kehon ulkopuolella säilyttävä tyyppi pitkine lonkerokäsineen, monikäyttöinen sohva ja taivasta kohti kurkottava kiitorata. Yhdessä nurkassa lojuu kasa alastomia pehmeitä mallinukkeja. Katosta roikkuu erilaisia kylttejä jotka ilmoittavat seuraavan asiakkaan saapumisesta, ehkä jopa tämän kuolinsyyn paljastaen. Kummallista musiikkia, kilahteluja ja ääniä. 

Esiintyjänelikko on tavattoman taitava, ja monitaitoinen. Milla Jarko, Henna Kaikula, Saku Mäkelä ja Kaisa Niemi, jokaisella hieman erilainen rooli, omien vahvuuksien mukaan. Lisäksi Kaisa Niemen klarinetin soitosta plussaa, sopii tähän esitykseen kuin nyrkki silmään. Kontaktinotto yleisöön on tiivistä. Olemme kaikki yhdessä tässä, elävät ja kuolleet.

Omituisesti höpöttäviä hahmoja lipuu lattian poikki, ihonmyötäisissä kypäröissään. Yksi näemmä laskee katsojia ja toinen tekee kuperkeikkoja sohvalla. Välillä tulee tuntu kuin olisi jossain futuristisessa bingossa metallisävyisen äänen kuuluttaessa "vihreä 67". Se herättää väen toimimaan, outoja rituaaleja pehmeän mallinuken kanssa, jotka pömpelistä tuleva lonkerokäsi "siunaa". Vai ottaa hengen talteen? Yksi kaivaa takataskustaan klarinetin ja lurittaa sillä kuin jäähyväisiksi. Tämä sakki on kuin Hugo Simbergin kiltit ja hyväntahtoiset luurankomiehet Kuoleman puutarhassa. Selvästi välittävät vainajista.

Ja sitten tapahtuu jotain suomalaiskansallista, hiihtäjä saapuu estradille! Se kuvastaa hyvin koko esityksen arvaamattomuutta, kun koskaan ei voi tietää mitä lavalle seuraavaksi saapuu ja mitä kummaa tapahtuu. Huippua! Neljän esiintyjän liikkeet ovat kovin tanssillisia, eikä ihme koska toinen ohjaajista on Jyrki Karttunen, joka toimii myös koreografina. Liikekieli on kovin karttusmaista, välillä nykivää ja robottimaista, välillä soljuvaa ja hetkittäin aika aggressiivistakin. Ja kädet hyvin mukana. 

Toinen ohjaajista on Eira Virekoski, joka vastaa myös tekstistä. Kyllä, nimittäin tässä myös puhutaan! Aika outoja juttuja mutta silti. Surusymboli on toooosi vaikea sana. Hautajaiset, poismeno, läheisten muistaminen - se koskettaa, vaikka vainaja olisi koira. "Luonto on täynnä kuolemaa" - niinhän se on. Ja samaan aikaan katsomosta poistuva mies meinaa kompastua ja kaikki pidättävät henkeään. Tällä kertaa kuolemakokemus jää onneksi estradille.

Luukamari on aika scifimäinen, hypnoottinen. Ainu Palmun valot ja Joonas Outakosken äänet pelaavat sekä yhteen että koko esityksen tunnelmaa luoden. Oscar Dempseyn omintakeinen lavastus on kyllä makaaberin hieno. Riina Leea Niemisen puvustus vie ajatukset taas dystooppisiin tulevaisuuksiin.

Esityksessä on mukana ripaus akrobatiaa, taikuutta, esinenukketeatteria, jongleerausta (tekokukkakimpuilla!), ja toki alati läsnäoleva ajatus kaiken kuolevaisuudesta. Tärkeä muistutus meille eläville. Vajaa 1,5 h esitys on intensiivinen katselukokemus. Ei helppoa, vaan katsojaa haastavaa (sillain hyvällä tavalla kuitenkin). Ikäsuositus on 12+ ja sekin ehkä nippa nappa niin. Aikuisille tämä on enemmän suunnattu.

Cirkon lyhyt esityskausi päättyi jo, mutta ilokseni huhtikuun lopulla on 5 esitystä Itäkeskuksen STOAssa eli menkää sinne siis. Ei todellakaan tarvitse pettyä, mutta varaudu outouksiin!

Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Gravity & Other Myths: Out of Chaos... / Tanssin talo 25.2.2023

Tunti ja vartti puhdasta tykitystä! Australialainen Gravity & Other Myths on aivan mainio poppoo. Heidän esityksensä ovat paitsi teknisesti ja taiteellisesti maailman huippuluokkaa, myös todella hauskoja! Edellisen kerran näin ryhmän Kansallisteatterin lavalla 2019, silloinkin Cirkon vierailuesityksenä. Backbone oli huippuhieno esitys, joten odotukset olivat korkealla. Nyt paikka oli vaihtunut upouuteen Tanssin Taloon, jossa tämä oli samalla ensimmäinen vierailukertani. Hauskaa oli nähdä miten vanhat tilat integroituivat uusiin.

Darcy Grantin ohjaama Out of Chaos... kesti tunnin ja 20 minuuttia ja verkkaisen, jopa seesteisen alun jälkeen päästiin hurjaan vauhtiin. Aluksi olemme pimeydessä, kuuntelemme rahisevaa pianomusiikkia. Esiintyjät saapuvat katsomon reunoja alas, taskulamppuja kantaen. Jokainen alkaa pölisemään jotain. Muusikko (monipuolinen Sonja Schebeck) pysäyttää kaiken mölinän napinpainalluksella. Näin se planeetankin elämä alkoi, joko luomiskertomuksen tai evoluution mukaan. Alun kaaoksesta alkaa muodostua jotain tolkkuakin. Pikkuhiljaa näemme valonvälähdyksissä ihmispyramideja ja eri asennoissa olevia ihmispatsaita. Liikkeet ovat hitaita, kaikki on äänetöntä. Pyramidien jälkeen rytmistä kävelyä, tarkasti eri muodostelmissa. Hetkittäin tämä muistuttaa nykytanssiesitystä, mikä tietysti esityspaikkaan sopiikin, Muusikko toimii maestrona joka ohjailee kurittomia artisteja kuin joku... niin, luoja.

Seuraavaksi siirrymme musiikilla ryyditettyihin taitaviin pariakrobatiakuvioihin. Huh miten hienoa! Schebeck soittaa ja sämplää ja toistaa samoja kuvioita tablettikoneellaan. Esiintyjien ajoitukset ovat partaveitsenteräviä. Trikkausta, breakdancea, jokainen saa loistaa omalla vahvuusalueellaan. Esiintyjiä on muusikon lisäksi kahdeksan, vahvoja (pyramidien alaosia) ja sitten pikkiriikkisen jänteviä, jotka lentävät yläilmoissa kuin kolibrit, painovoimaa ja muitakin fysiikan lakeja uhmaten. Hidastetut liikkeet ja heitot ovat kyllä vaikuttavia katsoa.

Huomionarvoista on että tämä ryhmä ei käytä turvaköysiä, vaikka pyramidit ovat neljänkin hengen korkuisia. Toki muu ryhmä on alhaalla valmiudessa. On jotenkin inhimillistä että myös tällä tasolla muutamia lipsahduksia sattuu, ei onneksi mitään korkealta putoamisia tms. Vaan on se ihmeellistä miten nämä osaavat, ovat notkeita, ketteriä ja käsittämättömän vahvoja. Uskomatonta että yksi ja sama henkilö (Lisa Goldsworthy) pystyy olemaan kolmen hengen pyramidissa sekä ylimpänä, keskellä että alimpana. 

Isot aplodit koko muullekin esiintyjäryhmälle: Martin Schreiber, Simon McClure, Lewie West, Lewis Rankin, Mieke Lizotte, Dylan Phillips ja Amanda Lee. Kyllä on talenttia!

Esityksessä on myös aika paljon puhetta, sen sekopäisen mölinäpölinän lisäksi. Välillä kaikki seisovat rivissä höpisemässä miten jännittää ja miten sen kanssa tullaan toimeen ja muusikko käy työntämässä mikkiä kunkin suun eteen vuorotellen. Välillä myös liikkeitä selostetaan kuin urheilukilpailuissa ikään. Varsin viihdyttävää!

Apuvälineitäkin, niiden taskulamppujen lisäksi, nähdään eli metallisia (?) hulahulavanteita. Näemme oikein kilpailun! Ja sen jälkeen mielettömän taitavaa parityöskentelyä vanteilla. Mukana on myös pyöreitä pieniä pöytiä, joita käytetään vähän kaikenlaiseen. On mainiota että lahjakas muusikko on hienosti mukana esityksessä, jopa ihan akrobatianumeroissakin. Ei taida kiivetä pyramidin päälle ensimmäistä kertaa... On myös opettavaista huomata miten laulu muuttuu kun joku seisoo mahan tai pään päällä!

Esiintyjät aloittavat iltapuvuissa ja pikkuhiljaa niitä kuoritaan pois päältä. Ollaan tavallisissa kamppeissa ja lopulta enemmän alusasuissa. Emma Brockliss vastaa pukusuunnittelusta, Näin se evoluutio etenee, syntymästä kuolemaan ja kaaoksesta seesteisyyteen. Pidin myös kovasti hienosta valosuunnittelusta (Geoff Cobham ja Max Mackenzie). Miten oivaltavasti spottivaloja käytettiin, sekä yksittäisinä valontuojina pimeyteen että kollektiivisesti. Ja keinumassa katosta naruissa! Lisäksi pimeys on myös oleellinen osa tätä esitystä. Ja liikuteltavat valonheittimet, niillä saa hienosti kohdennettua huomion oikeaan kohtaan.

Jos nyt jotain valittamista keksisin niin se että lavalla välillä tapahtuu niin paljon yhtäaikaa että on vaikea keskittyä yhteen asiaan. En kyllä tiedä onko se välttämättä huono, tai yleinen ongelma.

Monta ooh ja aah hetkeä koin, ja kyllä muutkin tuntuivat viihtyvän liki täydessä salissa. Katsomossa oli tosi paljon nuoria ihmisiä, hienoa! Out of Chaos... on sekä hauska että koskettava, mutta tärkeintä on kuitenkin virtuoosimaisen taitava akrobatia. Kun tämä porukka saapuu Suomeen seuraavan kerran, minut löytää taatusti katsomosta. Tämmöistä näkee liian harvoin.

Esityskuvien copyright Carnival Cinema ja John Fisher.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

John-Paul Zaccarini: The MixRace MixTape / Cirko 5.2.2020

No nytpä oli jotain hieman erilaista Cirkon kausiohjelmassa! En tiennyt oikein mitä odottaa. Cirkon sivuilla luvattiin: John-Paul on dragateemikko, räppäävä professori; queer, ruskea, työväenluokkainen – hiphop drama clown queen. Homo-funky, street spunky... No kyllä, kaikkea tätä joo, mutta paljon muutakin. Sellainen yhden miehen spoken word -juttu, musiikilla höystettynä.

Opin paljon lisää intersektionaalisuudesta (Intersektionaalisuus käsitteenä kuvaa sitä, miten ihmisen asemaan yhteiskunnassa vaikuttavat sukupuolen ohella monet muutkin erot, kuten yhteiskuntaluokka, ikä, alkuperä ja seksuaalinen suuntautuminen. Näin asian määrittelee THL:n sivut). John-Paul Zaccarini tietää mistä puhuu, itse kun edustaa montaa vähemmistöä.

Tunnustan että Zaccarini oli mulle ihan uusi tuttavuus, vaikka olisi toki pitänyt miehestä tietääkin. Ainakin menin katsomaan esitystä avoimin mielin. Ja olipas se vaikuttava. The MixRace MixTape oli tunnin veto, jossa ehdittiin kyllä kuulla miehen ajatuksia vaikka mistä. Taustoistaan hän kertoi aluksi että äiti oli Cape Townista kotoisin, isä paimen (?). Työväenluokkainen äiti halusi pojalleen kaiken sen mistä itse joutui jäämään paitsi, joten pojalle maksettiin hyvin kallis yksityiskoulu. Ja siellä toki hieman erinäköistä poikaa kiusattiin. Vanhempana ja koulutettuna hän on kääntänyt nämäkin kokemukset voimavarakseen, ja ammentanut materiaalia hyvin henkilökohtaisiin esityksiinsä. Jokainen taiteilija ammentaa varmaan jossain määrin omasta elämästään, käyttää sitä rakennusmateriaalinaan teoksiinsa. Mitä enemmän vaikeuksia ja vastoinkäymisiä tai sattumuksia elämässä on ollut, sitä parempaa ja monimuotoisempaa taidetta voi sitten myöhemmin tehdä. Ainakin tässä tapauksessa tuntuu että omat kokemukset ovat ehtymätön aarreaitta.

WhiteBoy Bubblegum -biisin aikana hän riisuu musta-valkoisen housuasunsa ja on likipitäen alusvaatteillaan. Inner Sissy Blues on oikeasti tosi kaunis ja riipaiseva biisi - miehellä on persoonallinen ja kaunis ääni. Kuuntelisin mielelläni lisääkin tämmöistä musiikkia (se rap/hiphop ei niinkään puhuttele). Samalla näemme miehen lapsuudenkuvia. Taustalla pyörivillä videoilla nähdään puolialastomien miesten lisäksi enemmän sirkusjuttuja ja myös kultalameeiltapukuun puettu John-Paul. Näitä löytyy myös netistä googlella, jos joku haluaa tutustua enemmän mieheen ja hänen taiteeseen.

Hauskassa anekdootissa selviää miksi aina kannattaa olla runo tai pari takataskussa.

Zaccarini puhuu myös siitä miten hän onnistuu hämäämään ihmisiä. The Pass kertoo tästä. Tukka suorana menee valkoisesta, ja aksenttinsa avulla myös yläluokkaisesta. Joskus (pinnistelyn avulla) myös heterosta. Muutettuaan Ruotsiin hän on tullut entistä tietoisemmaksi miten valkoinen yhteiskunta se on. Lontoossa sitä vielä sulautui hyvin monikulttuuriseen massaan. Zaccarini asuu ja opettaa Tukholmassa, missä hän on maailman ensimmäinen sirkustaiteen professori.

Hyvin muuntaumiskykyinen hän on lavallakin. Valtava afrokampaus muuttuu vieläkin pörrömmäksi kun hän vaihtaa ylleen mekon ja sipaisee turkoosia luomiväriä. Kameleonttimainen mies! Mekossa voi kiivetä vertikaaliköyteen temppuilemaan. Sensuelli ja strip tease -esitystä muistuttava osuus on hyvin lyhyt. Aika vähän sirkustelua tässä siis on, paino on spoken word -puheella videoilla höystettynä. Runoelmat Sister ja sen sisarteos Mister kommentoivat metoo-liikettä ja hänen symppaamistaan sille. Nämä teokset ovat kaikki hyvin maanläheisiä, ja korvaan soljuvia. Peter Coyte on tehnyt esitykseen hienon ja monipuolisen musiikin.

Zaccarini on karismaattinen ja eläväinen esiintyjä. En tiedä miksi hän tuo mieleen suosikkinäyttelijäni Ben Whishaw'n. Ehkä se samanlainen aksentti ja puhetyyli, tai todella solakka hahmo tai jotkut eleet? En pistä pahakseni.

Jos haluat nähdä sirkusesityksen niin tämä ei ole sinun juttusi. Mutta jos haluat avartaa omaa maailmankuvaasi ja kuulla kantaaottavaa lavarunoutta ja tutustua johonkin uuteen, niin suuntaappa Cirkolle. Esityksiä jäljellä kolme, ja tänään torstaina myös keskustelutilaisuus.


Kuvien copyright Isak Stockås
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Cirkus Cirkör: Bloom / Aleksanterin teatteri, Cirko 22.1.2020

Kukkia luvattiin ja kukkia saatiin. Ja sen lisäksi paljon muuta! Ruotsalaisen (ja hyvin kansainvälisen) Cirkus Cirkörin tämänkertaisen Suomen vierailun esityksenä oli Bloom. Pirtsakkaa, reipasta, iloista ja viihdyttävää nykysirkusta. Sanoisinko jotenkin jopa hyvin ruotsalaista, jollain positiivisuusmittarilla. Tästä esityksestä jäi oikein iloinen olo pitkäksi aikaa. Kylläpä Cirkon kevätkausi alkoi siis kivoissa merkeissä.

Viiden hengen kukkakuoseihin puettu porukka hyödyntää esityksessä metallisia putkenpätkiä tehokkaasti. Niiden liikuttelu, kokoaminen ja kikkailu muodostaa jonkunlaisen rungon kaikelle. Käteviä vaikka limbokisaan tai taitovoimistelurekiksi. Tai sitten niitä voi kasata korkeaksi torniksi, josta voi laskea vertikaaliköyden tai tehdä erilaisia huimaavia riippumistemppuja. Näillä nuorilla sirkusvelhoilla ei kyllä päätä palele. Katsomosta välillä kollektiivisesti kuuluvat ooh ja aah -huudot kuvastivat sitä fiilistä - saako sitä esiintyjä kopin toisesta, putoaako sitä alas, apuva! Eläytyminen oli tiukkaa.

Jos kohta putkia hyödynnettiin hyvin, niin myös suosikkiani vipulautaa. Muutamankin kerran lavan keskipisteeseen nostettu lauta antoi esiintyjille hyvät vauhdit ja uskomattomat kiepsahdukset, joita sai tosiaan seurata välillä sydän sykkyrällä. Ilmojen halki käy lentäjän tie, tai jotain sinne päin. Myös vipulaudan yhdistäminen pariakrobatiaan toimii näppärästi!

Vipulaudan ja telinetemppuilun lisäksi saimme pieni nuorallatanssinumeron (jotka on kyllä minusta aina vähän tylsiä) ja erityisen paljon hienoa akrobatiaa. Niin pareittain kuin pyramideissakin. Miten hienoja ja uskaliaita heittoja, koppeja ja tasapainoiluita saimme nähdä! Sitä ihminen pystyy jäykistämään itsensä aika tikuksi jos niikseen tulee. Lihashallinta on oltava erinomaista. Estradilla näimme myös lyhyen käärmeshow'n (siis kuvaannollisesti), jotka aina osuvat omiin luihin ja lihaksiin kivuliaasti. Sympatiakipuja kai (mutta aikuisten oikeasti: miten kukaan pääsee tommoisiin solmuihin?).

Bloom tarjosi myös ihanan äänimaiseman. Se oli kuin klassinen konsertti, mitä oli kuvitettu sirkustempuilla. Tai ehkä kumminkin toisinpäin. Tuttuja, ja vähän vieraampiakin teoksia, jotka oli niin hienosti valittu aina kunkin tempun mukaan. Rauhallisiin kohtiin seesteisempi musiikki ja sitten kun oli vauhtia niin sitä tuli, sekä kaiuttimista että lavalla. Ja myös hiljaisuus oli hetkittäin oiva tehokeino. Sellainen klasarin ja hiljaisuuden vuoropuhelu. Sirkuksen sivuilta löytyy myös biisilista, parasta!

Käsikirjoittajat, lavastajat ja ohjaajat Julien Auger (lisäksi äänisuunnittelu) ja Sade Kamppila (lisäksi pukusuunnittelu) ovat tehneet kyllä hienoa työtä. Kaikki liikkeet, myös temppujen välissä tapahtuvat, on harkitun suunniteltuja ja mitään turhaa ei nähdä. Jos nyt tulee kuperkeikka tai voltti, niin sekin lienee tarkoituksellista. Esiintyjäviisikko on nuoria ja hiljattain valmistuneita, mutta sitä ei huomannut mistään. No ehkä korkeista energiatasoista. Erik Glas, Elisabeth Künkele, Felix Greif, Philomène Perrenoud ja Sofia Mendez olivat kaikki taitavia. Mutta varsinkin punapöksyisen Felixin ilmalennot ja akrobatiahärdellit mykistivät!

Tunti hurahti aivan liian nopsaan, kyllä olisin kauemminkin viihtynyt. Esityksiä vielä sunnuntaihin asti ja lippuja saa Cirkon sivuilta tai Aleksanterin teatterista. Koko perheelle sopivaa viihdettä! Hae sinäkin piristävää kukkaenergiaa talven harmauteen.



Kuvien copyright Mats Bäcker.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Attraction Capillaire / NouNous, Cirko 7.12.2019

Hiuksista roikkumisen jalo taide ei taida olla järin suosittua tänä päivänä. Tai ainakaan tunnettua. Tai se on sirkustelun marginaalia ainakin. Olikin kiva huomata että NouNous festareilla ainakin tämä duo vetivät katsojia Attraction Capillaire esityksellään. Lyhyt ja napakka show on varmaan se avainsana, koska voin kuvitella millainen kihelmöinti päänahassa esiintyjillä on.

 

Sonja Kososen ja Elise Abonce Muhosen hiukset on kiedottu taidokkaasti nutturalle ja sekaan on kiinnitetty pyöreä roikkumisrengas. Siitä saa näppärästi itsensä klipsulla kiinni erilaisiin vaijerivirityksiin ja kohoiltua yläilmoille. Tämä tekninen riggaus olikin hauskaa, kun oli erilaisia tasapainotiloja, milloin molemmat nousivat vuorotellen ilmaan, ja milloin mitäkin. Omassa tukanjuuressakin vähän tuntui myötätunnosta.

Jo sisääntulo on näyttävä ihmisvankkureineen ja megafoneineen. Tyylikkäät mustat esiintymisasut ja hienosti mietitty visuaalisuus on tärkeää. Musiikki vaihtelee teknosta barokkioopperaan ja kyllä siellä yläilmoissa ehtii kiikkumaan niin merenneito kuin nykyajan shamaanikin. Jotenkin tästä tulee mieleen jotain sellaista vanhakantaista loitsimista myös. Ehkä se oli se "noitarumpu".

Tukastaroikkuminen on se esityksen juttu ja siihen ympärille on sitten kerätty jotain muutakin, kuten esimerkiksi Nirvanan soittaminen nokkahuiluilla. Aika poikkitaiteellinen esitys monellakin tapaa. Catwalk-estetiikka oli mainiota (rollaattori-tuuba-viritykset). Absurdia ja oliko tämä sitten sitä kafkamaista outoutta. Mene ja tiedä, mutta melko herkullinen välipala!

Vaikkei kaikki taida mennä ihan putkeen, tai tässä tapauksessa tuubaan, niin hauskaa on, sekä esiintyjillä että katsojilla. En tiedä olisiko tämä ihan oman maksullisen esityksen väärtti 25 minuutin kestoineen, mutta väliohjelmanumerona erittäinkin passeli. Ja toki tämmöisellä festarilla. Hauskaa ja erilaista kumminkin!


Kuvien copyright Jean Claude Leblanc.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.x

Kallo Collective & Uusinta ensemble: KWALK / NouNous, Cirko 7.12.2019

Mainio ajatus yhdistää Kallo Collectiven notkea fyysisen teatterin taitajakolmikko Jenni Kallo, Thom Monckton ja Sampo Kurppa samalle lavalle yhdessä kolmihenkisen Uusinta Ensemblen (Emil Holmström, Maria Puusaari ja Joonatan Rautiola) kanssa. Tuloksena aikalailla uniikki esitys KWALK. On muuten aina tosi ihanaa kun esiintyjät ovat ovella kättelemässä katsojia! Yhtä ilahtuneita sirkustaiteilijat olivat myös nähdessään muusikot. Paitsi jostain syystä Joonatania, joka töräyttelikin harmistuneen vastineensa.

Musiikki oli siis tärkeässä osassa esitystä ja hyvä niin. Muusikot taipuivat moneen ja olivat todella mukana, välillä melkein ryöstäen huomion. KWALK ei siis ollut säestetty fyysisen teatterin show, vaan todellinen hybridi. Yksi hauskimpia juttuja oli ”evoluutiokävely”, mutta käänteisesti. Ja kuplamuovin poksauttelu on aina kivaa, näemmä myös pelkästään sen katsominen. Ja jos siihen vielä yhdistetään kilpailu ”kuka pääsee kulkemaan kuplamuovin päällä pisimpään ilman ääntä”, niin avot. Ja voihan sen päällä vähän rivitanssiakin, koska poksauttelu on vaan niin parasta. Kuplamuovilla saa myös aikaan todella selkäpiitä riipiviä nivelten ja muiden paikkojen naksauttelua. Auts.

Kävelykohdissa hyödynnettiin hyvin esiintyjien pituuseroja ja hauskasti myös sitä fyysistä taituruutta ja notkeutta.

Esityksessä oli myös puhetta, mutta niin ihmeellistä sopotusta, että piti oikein pinnistellä että mitä ihmettä. Kasvien tieteellisiä nimiä ainakin bongasin. Mikä oli yhteys kokonaisuuteen, mene ja tiedä.

   

KWALK on saanut ensi-iltansa jo 2017, mutta aika ajatonta menoa, vaikka vedettäisiin vielä 10 vuotta. 

Hetkittäin muusikoiden osuus oli hieman liian pitkälle vedetty, kaipasin enemmän sitä fyysisen komedian osuutta. Muusikoiden läpsyttely ei jaksanut kantaa. Kokonaisuus oli ehkä hieman liian epätasainen ja ailahteleva. Vaikka tämä oli vain 50 minuuttia pitkä, niin sekin olisi kaivannut hieman tiivistystä tai sitten jotain lisää. Monimuotoista oli, mutta jäin kaipaamaan pikkiriikkisen tiivistystä ja enemmän punaista lankaa.

Eripituisten nuottitelineiden dilemma hymähdytti kyllä.


Kuvien copyright Gemma Tweedie.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

x

Jenni Kallo: Only Bones v 1.3 / NouNous, Cirko 7.12.2019

Nyt oli Jenni Kallon vuoro jatkaa Thom Moncktonin ja Sampo Kurpan jalanjäljillä Only Bones-konseptia, kun nähtiin versio 1.3! Maailmanensi-illassa! Reilun puolen tunnin mittainen esitys johdatti fyysisen ilmaisun alkulähteille. Mustiin trikoisiin puettu nainen, lamppu sekä teltan toisessa reunassa musisoiva mies (Maximilian Latva). Siinäpä esitys pähkinänkuoressa!

Joskus pieni on kaunista ja riittävää. Pieniä oivalluksia, pieniä hetkiä. Miten kynsilakan laittaminen voi olla työlästä, jos käsillä on muuta puuhaa. Ja kuinka monta trikoota mahtuu edes päällekkäin. Pussailevat ja viheltävät vatsamakkarat (jos nyt hoikan ihmisen tapauksessa voidaan edes mistään "makkaroista" puhuakaan) on taatusti sellaista mitä ei ihan joka esityksessä tule vastaan! Narusysteemin kanssa temppuiliú viihdytti hyvin myös.

Karvaiset sääret ja balettitossut ovat myös kiehtova yhdistelmä, koska yleensähän tanssijoiden sääret ovat siloistakin siloisemmat. Joutsenlampi toimii aina.

Fyysinen teatteri on siitä metkaa, että nimikkeen alla voi tehdä oikeasti mitä hyvänsä. Väännellä kasvojaan, kehoaan ja olemustaan mihin hyvänsä. Joku asia toimii ja joku ei niin hyvin. Kokonaisuus, ja toisaalta taas yksityiskohdat, ratkaisevat. Miten säilyy katsojien mielenkiinto, miten jännitys. Pitäisi aina keksiä jotain uutta ja uniikkia, tai muunnella vanhaa jollain tavalla. Vaikeaa!

Thom Moncktonin ohjaama Only Bones v 1.3 on tarpeeksi originelli, aika erikoinen ja hauskakin, hetkittäin kyllä vähän laimea. Eli se sama intensiteetti ei kanna yhtä voimakkaasti läpi esityksen. Valon ja varjon vaihtelu oli toteutettu hienosti, eli ei innovatiiviseen valosuunnitteluunkaan paljoa vaadita. Jään odottelemaan jatkoa - myös Only Bones v 1.2 on vielä työn alla.


Kuvan copyright ?
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Gabriela Muñoz: Dirt / NouNous Festival, Cirko 7.12.2019

NouNousin lauantain esitysputken starttasi meksikolaisen Gabriela Muñozin uusin sooloteos Dirt. Euroopan ensiesitys muuten. Pari vuotta sitten onnistuin missaamaan tämän lahjakkaan esiintyjän edellisen vierailun ekalla NouNousilla, mutta onneksi nyt sitten pääsin näkemään mestarin työssään.

Dirt käsittelee yksinäisyyttä, piiloutumista maailmalta ja kanssaihmisiltä, kaipuuta. Minkä kaiken taakse sitä pieni ihminen voikaan piiloutua? Tunnin esityksen jälkeen tiedämme: aika monenlaiseen. Vaatteet ovat monelle se hyvä ensimmäinen suojaus ja niin myös esityksemme surumieliselle naishahmolle. Ja vaatteita tuntuu piisaavaan vaikka kuinka kuorisi. Mitä kaikkea sieltä alta paljastuukaan? Ainakin sukkahousuihin maalatut kasvot, jotka paljastavat sen minkä haluamme nähdä. Kaikki on hyvin, vai onko. Vaatteilla saa myös loihdittua itselleen uusia muotoja, uusia identiteettejä. Tunge sukka housuihisi ja ole mies. Tunge pari paitaa hartioihisi ja olet vahva mies. Meikkaus on toinen itsensä piiloutumisen yritys.

Ihan pienten pikkutuhmuuksien takia ikäraja lienee 12+, mutta ei tässä mitään pienellä alastomuudella leikittelyä kummempaa ole. Vaan koko Muñozin olemuskin on vihjaileva ja hiljakseen yleisön kanssa flirttaileva. Täysiverinen taiteilija, joka on meidän kanssamme kärsivällinen ja ihana. Kaikki kun eivät aina ymmärrä mitä hän haluaa meidän tekevän (kyllä, hieman yleisöosallistamista taas).

Esitys yhdistää hieman surumielistä ja haikeaa klovneriaa, vähän varjoteatteria ja sormimaalailua, burleskitanssin sorttista, vaatteiden heittelyä katsomoon. Hyvä esimerkki siitä miten pienestä saa aikaan kivan kokonaisuuden. Hauska ja hyväntahtoinen esitys. Inhimillinen.

Lopuksi Muñoz katoaa taustakankaansa vaatteisiin ja vapautuu kahleistaan - I feel light, beautiful and free. On siis mahdollista irtautua kaikesta ja tuntea olevansa ihana! Jotenkin tämä jätti lämpimän kohdan sydämeen elämänmyönteisyydellään.


Kuvan copyright ?
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Les Rois Vagabondes: Concerto pour deux Clowns / NouNous festival, Cirko 6.12.2019

NouNous festival is back! Ja millaisella serviisillä. Sain sullottua itselleni 5 esitystä kahteen päivään, eli oikeastaan kaiken ohjelmiston yhtä lukuunottamatta (siitä näin demon viime vuonna). Demoja olisin halunnut myös nähdä, mutta kaikki ei aina vaan onnistu. Kolmas vuosi, ja festivaali parantaa joka vuonna. Viime vuoden ehdoton helmi oli edelleenkin hykerryttävä Un Poyo Rojo, mutta entäpä nyt? Oliko jotain yhtä sykähdyttävää? KYLLÄ!

Ohjelmakuvauksen perusteella jo osasi odottaa jotain tosi hienoa, mutta todellisuus löi silti aivan ällikällä! Ranskalaispari Julia Moa Caprez ja Igor Sellem eli Les Rois Vagabondes ja heidän duettonsa Concerto pour deux Clowns oli niin nappisuoritus että menee heittämällä omalla listallani yhdeksi vuoden parhaimmista esityksistä. Ehkäpä jopa vuosikymmenen. Olipa kategoria mikä hyvänsä. Mikä esitys!

Nimensä mukaisesti esitys on konsertto kahdelle klovnille. Miespuolinen on hieman Pasasen Speden näköinen, oudosti ääntelevä ja silmiään räpyttelevä punanenäinen käppyräinen ukkeli, josta epäilee että mahtaako tuo jaksaa edes kymmentä minuuttia. Elegantti naispuoleinen taas hehkeä punaisessa mekossa ja valkoperuukkisena - ja erittäin ketterän oloisena. Kummallakin instrumenttikotelo kainalossa. Muutaman kommervenkin jälkeen esiin kaivetaan viulu ja tuuba (jokainen voi miettiä kumpi soittaa kumpaa) ja soitto alkaa Vivaldilla. Samalla alkaa myös koko 70 minuuttia jatkuva temppuilu. Akrobatiaa, ketteryyttä, kuperkeikkoja, hyppyjä, sanatonta klovneriaa, flirttailua, voimannäyttöjä puolin ja toisin, tanssia, laulua, laukkaamista ympäri lavaa. Huh! Meno on melkoista. Välillä saa haukkoa henkeä pelonsekaisin tuntein: putoaako joku, pysyykö pystyssä, mitä tästä tulee - ja välillä henkäillä ihastuksesta: näinkin voi tehdä! Kertakaikkisen hurmaavaa.

Katsojan mielikuvituksen rajoja venytellään sopivasti, ja yleisöstäkin pääsee muutama osallistumaan esitykseen. Näissä tilanteissa jaksan aina ihmetellä ja ihailla miten hienosti katsojat heittäytyvät mukaan hommaan, siis todella pistävät itsensä likoon. No päästään me kaikki vähän laulamaankin.

Sitten estradilla haukataan heinää, kaivellaan lisää soittimia laatikosta, vedetään härkätaistelua ja lauletaan tuutulaulua. Käänteitä on enemmän kuin monen teatterin koko kauden kaikissa esityksissä yhteensä, ja hetkeäkään ei ole tylsää tai kuollutta. Päinvastoin, toivon että tämä herkku ei loppuisi koskaan. Mitään sen kummempaa rekvisiittaa ei tarvita, jos on kaksi lahjakasta ja todella monipuolista esiintyjää ja loistavat ideat. Samettiverhot, matka-arkku ja mekko (josta todellakin on moneksi). Paljon erilaisia "temppuja", mutta tässä on myös hieno draaman kaari, yllättäviä käänteitä ja tasapainoinen kokonaisuus, jotka yhdessä sitovat temput yhteen.

Ja ei se äijänkäppänä nyt niin kovin kömpelö tai heiveröinen ollutkaan. Herranjestas mikä fyysinen voima ja sitkeä jäntevyys. Mutta niin on kyllä kumppanissakin. Lisäksi kumpikin on kaiken muun ohella vielä suht näpsäkkä muusikkokin. Haluan tämmöisiä konsertteja lisää!

Jättimäinen kristallikruunukin pääsee esille pieneen ilma-akrobatianumeroon. Ja sokerina pohjalla pariskunnan nuori poika saapuu lopussa lavalle heittämään omat kuvionsa ja soittonäytteensä. Mahtava lopetus.

Tämä esitys ei todellakaan jättänyt täydessä katsomossa ketään kylmäksi, vaan kaikki henkäilivät ihastuneina. Kertakaikkisen huikaiseva show, jonka voisi katsoa päivittäin uudelleen vaikka loppuelämänsä ajan. Show on kiertänyt maailmaa jo vuosikausia, ja toivon mukaan jatkaa vielä pitkään. Toisaalta taas odotan innolla tältä virtuoosiperheeltä mitä he seuraavaksi keksivät.

Pientä esimakua spektaakkelista saat allaolevasta trailerista.

Mahtavan isot kiitokset Kallo Collective ja NouNous-porukalle, että tämän saitte hankituksi Suomeen. Kyllä oli elämys.


Kuvien copyright Les Rois Vagabondes (P. Rappeneau, A. Wenger)

Kalle Nio: The Green / Cirko 16.11.2019

Sirkusvelho Kalle Nion uutuusteos The Green sai ensi-iltansa jo Helsingin Juhlaviikoilla elokuussa, mutta silloin piti perua osallistuminen kun olin kipeä. Joten hienoa, että esitykset jatkuivat marraskuussa Cirkolla. Aika nopsaan nekin kyllä myivät loppuun. Hienot kritiikit ja maine saattoivat auttaa asiaa. Mutta toisaalta hyvä esitys on hyvä esitys. Niinkuin tämä nyt on.

Esityksen alussa tulee jonkunlainen suurtalouskeittiöfiilis. Herra taiteilija tulee ja dippailee käsiään johonkin lämpimään nesteeseen; parafiiniin tai steariiniin kai. Tuloksena saadaan erilaisia käsimuotteja, jotka kuoritaan pois kuin kumihanskat. Hienoa että katsojat pääsevät kokemaan myös tämmöisen valmistelupuolen esityksestä! Käsivaloksilla on nimittäin tärkeä rooli tuonnempana.

Jokaiselle käsimallille luodaan oma ääni, ja luodaan äänimaton päälle oma käsisävellys. Erikoista ja kiehtovaa. Äänten ja valojen yhteispelillä kädet heräävät likipitäen eloon. Jonkinlainen kaksoisvalotusefekti. Hieman karmivaa, mutta hienoa. Kädet seikkailevat läpi esityksen, kuin Nion irrallisena osana. Ne tanssivat ja kiipeilevät, trikkihommia.

Esitys tutkailee elokuvamaailman lisäksi hauntologiaa, eli oppia poissaolosta läsnäolossa ja läsnäolosta poissaolossa. Taustakankaana toimiva verho herää eloon, silmän kestää hetken tottua näkyyn. Kuin kummitukset oikeasti olisivat liikkeellä. Projisointi on viimeisen päälle pikkutarkkaa. Green viittaa tässä tapauksessa myös elokuvanteon green screen-tekniikkaan, jonka avulla saadaan jälkituotannossa vaihdettua vihreän taustakankaan päälle jotain ihan muuta. Green on myös vanhaa slangia keskiajalta, tarkoittaen teatterin näyttämöä. Sopiva siis monin puolin.

Nion ja Janne Masalinin innovatiivinen äänisuunnittelu & musiikki ja Nion ja Johannes Hallikkaan upeat valot (ja koko visuaalinen suunnittelu) luovat kauniin taustan minkä päälle sirkustaiteilija Nio voi magiaansa luoda. Tyhjä estradi ja taustaverho houkuttelee mielikuvituksen vauhtiin ja loihtimaan esille ehkä jotain ylimääräistäkin.

Verho on kuin elävä olento ja sitä vahvistetaan erilaisin narutempuin. Välillä se tottelee käskyjä, ja sitten taas ei. Duetto verhon kanssa on huikea näky! Verho kamppailee, ja lopulta nielaisee koko Nion elävältä. Ja miten yksi käsimalleista on päätynyt pakettiin ja lähetetään Niolle takaisin, kuin joku mafiaelokuvan varoitus – maksakaa lunnaat tai muuten…! Elokuvamaailma on jotenkin kokoajan läsnä, ja todellisuus ja taikuus sekoittuvat ihmeellisesti. Se ajatus miten trikkejä luotiin elokuviin ennen tietokoneaikaa. Kuten vaikkapa Ray Harryhausenin trikit ja nuket… (näin kerran Lontoossa elokuvamuseossa näyttelyn hänen töistään - kiehtovaa ja käsittämätöntä).

Nio on mestari jonka visioita toteuttamaan hän itse on paras mies. Ohjauksen lisäksi myös videosuunnittelu on miehen käsialaa. Ja jo mainitut krediitit valoista, visuaalisesta suunnittelusta, musiikista ja äänistä. Nio on kuin velho, noita, loitsija. Kuin Prospero, joka komentaa luonnonvoimia Shakespearen Myrskyssä, samalla lailla hän nyt komentaa taustaverhoa!

Loppu oli hauska yllätys, kukapa olisi odottanut. Pisteenä iin päälle.

Kiehtova esitys. Kyllä tämä oli jotain todella erilaista, ihan nykysirkuksenkin mittapuulla. Avarsi maailmaani kyllä kummasti.


Kuvien copyright Tom Hakala.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jäntti & Venna: Ballantine Scale / Cirko 24.10.2019

Tätä parivaljakkoa jaksaa kyllä katsella ja kuunnella vaikka kuinka paljon ja usein. Ilma-akrobaatti Ilona Jäntti ja muusikko Aino Venna ovat hioneet yhteistyönsä jo sellaiselle tasolle että voivat minun puolestani jatkaa tätä taivalta hamaan maailman loppuun asti. Kauniin musiikin ja silmiähivelevän akrobatian liitto on täydellinen.

Uusin yhteistyön hedelmä Ballantine Scale sai ensi-iltansa Bristolissa ja Lontoossa aiemmin lokakuussa, ja nyt sitten myös Helsingin Cirkossa. Tunnin mittainen esitys tutkailee rajapaikkoja, siirtymiä, erilaisia liminaalitiloja. Paikkoja ja tiloja vaikkapa yön ja päivän välissä tai vuoroveden vaikutusalueella. Niissä kohdin missä ollaan hieman ei-kenenkään-maalla, kahden asian tai paikan rajalla.

        

Taiteilijat istuvat lattialla yleisän kävellessä sisään. Aino kiinnittää sarvia Ilonan jalkoihin. Okei. Tulijoita tervehditään hymyin ja sanoin - olemme kohta lähdössä yhdessä matkalle ja olemme kaikki tervetulleita. Lämpimästi. Olemme ison valkoisen teltan alla, ja kuulemme meren ja luonnon ääniä. Osa katsojista saa makoilla säkkituoleissa, osa tavallisessa katsomossa.

Pikkuhiljaa esitys alkaa. Ilona kapuaa renkaalle yläilmoihin, ja myös Aino alkaa laulamaan, ensin ranskaksi. Sulan syvemmälle säkkituoliini ja nautin kaikilla aisteillani. Olo on autuaallinen. Ainon ääni on sopivan intiimi ja sielukas, ja hymy kuuluu laulun läpi. Välillä mukana on kitara, välillä taustamusiikki. Verhojen takana soittaa tuttu basisti Erik Michelsen, joka välillä meille katsojillekin paljastetaan. Ilona tulee ja menee taas takaisin yläilmoihin, välillä näemme rengasakrobatiaa, välillä köysiä, välillä kalaverkon näköisessä kapistuksessa. Laulun kieli vaihtuu englannin ja ranskan välillä, mutta tunnelma on utuisen kotoinen.

On hämärää, ja aallot kohisevat, hämärässä tuntee todellakin olevansa unen ja valveen jossain rajamaastossa. Pauli Riikosen upean luonnonläheinen äänisuunnittelu upottaa minut syvemmälle säkkituoliin ja Kauri Klemelän himmeät valot saavat minut vajoamaan johonkin toiseen ulottuvuuteen. Valosuunnitteluun kuuluu myös myrskylyhty ja sen mukana vienti ulos teltasta, sen taakse. Pavla Kamanovan suunnittelema valkoinen telttarakennelma muuttuu valojen avulla myös läpinäkyväksi, kunnes on aika paljastaa meille enemmän. Mitä on seinämän takana, mihin tämä välitila johtaa?

Ennen esitystä kannattaa katsoa tämä pieni maistiais/johdantovideo aiheeseen.

Pikkuhiljaa valot ja äänet vahvistuvat, näemme savua. Tulee mieleen Shakespearen näytelmä Myrsky, ja naruja vetelevä Prospero, joka komentaa luonnonvoimia. Niiden avulla hallitaan ja kontrolloidaan villiä luontoa. Kuin magiaa. Mystiikka on jotenkin aidosti läsnä koko esityksen ajan. Esityksen välitila-teemoista tuli mieleeni myös brittikirjailija Elly Griffithsin dekkari The Crossing Places (suomeksi Risteyskohdat), missä tutkitaan nykyisyyden ja muinaisuuden rajapintaa, meren ja maan rajaa, rannikkoa, elämän ja kuoleman siirtymätilaa, Norfolkin marskimailla. Kannattaa muuten lukea koko kirjasarja.

Pakko muuten mainita vielä erikseen Ainon jalkineet! Nimittäin romanttisen ja vanhahtavan puvun alta pilkottavat jaloissa ruskeat Reinot. Ah miten sympaattista!

Myös teoksen nimeämiskäytäntö jatkaa luonnontieteellisen mittauksen saloja. Ballantine scale mittaa merenrannan suojaisuutta kasvipeitteen perusteella. Niin sopivaa.

Kerrassaan kaunista, ja täydellinen musiikin ja akrobatian liitto. Ballantine Scale luo sydämeen lämmön ja mieleen seesteisen, raukean olon. Kävimme yhdessä matkalla jossain, jollain rajalla ehkä. Niin hienoa. Menkää katsomaan ja nauttimaan (ja ottakaa allenne säkkituoli).


Esityskuvien copyright Ulla Kokki, kiitoskuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen / Sivuhenkilöt, Cirko 4.9.2019

Tämä oli sellainen sirkusesitys mitä en todellakaan halunnut jättää näkemättä. Juhlaviikkojen näytöset jäi flunssan  ja aikataulujenkin takia väliin, mutta onneksi Cirkolle tämä tuli ensi-iltaan heti seuraavalla viikolla! Muistan kolmen vuoden takaa, kun Sivuhenkilöt-ryhmän esikoista esitettiin Suomenlinnassa, ja en päässyt sitä katsomaan; kyllä harmitti. Onneksi harmistus korjaantui heti seuraavan kesän Teatterikesässä missä pääsin katsomaan ovelan kiehtovan Sivuhenkilöitä. Siitä jäi sellainen kiva kutkutus, että tämän porukan edesottamuksia haluan seurata jatkossakin. Sivuhenkilöt tekee uniikkia, genrerajoja rikkovaa, kiinnostavaa ja viihdyttävää katsottavaa.

Uusimmainen eli Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen on siitä hauska esitys, että se on todellakin oma itsensä, mutta siinä on kuitenkin samankaltaisia elementtejä kuin Sivuhenkilöt-esityksessäkin. Se yhdistelee kiehtovasti niin sirkusta kuin tanssillisia elementtejä, teatteria ja puhdasta absurdismiakin. Ja tässä myös puhutaan paljon (englanninkielinen juonitiivistelmä on tarjolla kyllä), mikä ei aina (nyky)sirkusesityksissä ole niin normi. Eira Virekoski on käsikirjoittanut ja Alma Lehmuskallio ohjannut esityksen, ja konseptia on vielä kolmantena mukana ollut suunnittelemassa Henna Kaikula (koko muun esiintyjäporukan kompatessa).

Ja kyllä tämä on mielenkiintoinen! Toimistomaailmassa ollaan, ja mielessä käyvät jo muutama viime vuosina nähtyä toimistoon sijoittuva sirkustelu eli harmittavasti keskeytynyt BLAM!, yhden hengen Moving Stationery ja vielä Different Party. Liekö se toimisto sitten niin inspiroiva miljöö? Mutta eri ihan laduillehan tämä heti lähtee - ja hyvä niin.

       

Tämä toimisto ideoi kliseisiä voimaannuttamislauseita, joista sitten tehdään esimerkiksi kahvikuppeja. Tiedättekö tyyliin: Make things happen - mee ja tee (teenjuojien suosikki!), Rise and shine - kiidä ylhäällä, Be your own kind of beautiful - rohkeesti ruma jne. Henkilökunta on aika, ettenkö sanoisi, eksentristä. Outoja ihmisiä, ja vieläkin kummallisempia käytöstapoja. Kuka killuu katonrajassa ja kuka kuljeksii kanamaisesti. Näitä lintumaisia piirteitä taitaa yksi jos toinenkin kantaa sisimmissään.

Esitys tarkastelee ryhmädynamiikkaa hyvin, ja linnutpa ovat siihen oivallinen näkökulma. Parviäly ja laumakäyttäytyminen, nokkimisjärjestys ja välillä pieni pörhentelytanssi. Kaikkia samoja piirteitä löytyy myös toimistomaailmasta. Tai ainakin tämän työpaikan tiloista.

Koko esitys alkaa varsinaisella ornitologian ystävien kokoontumisajoilla, ja kommunikointikin hoituu sirkutuksilla, kaakotuksilla, huhuiluilla ja kurkkuäänillä! Tarjasta ei ole enää jäljellä kuin pöydän alle nyykähtäneet siivet ja savuava kone. Rankkaa menoa. Palaveerausta ja ideointia, niitä perustoimiston hommia. Mutta tässä toimistossa mikään ei ole tavanomaista. Katsoja äimistelee sitä touhua ja hykertelee itsekseen. Jossain vaiheessa paikalle saapuu konsultti korjaamaan piirtoheitintä, ja tästä käynnistyy hiljainen jatkojohtojenkokoamisprosessi. Kaiken yllä leijuu viipyilevä pakottomuus, ja vaikka tilanteet välillä eskaloituvatkin, niin sellainen verkkainen absurdius jatkuu.

Esiintyjäviisikko on ihailtavan monipuolinen ja taitava. Eero Vesterinen hieman neuroottisena johtajana taipuu monenlaiseen ja välillä tuntuu että tämän raajat ovat kumista tehty. Feminiinisiä piirteitäänkin esittelevä "toimistovastaava" Saku Mäkelä on koostaan huolimatta supernotkea, ja onnistuu melkein mahtumaan kopiokoneeseenkin. Ja mitkä nojatuolitemppuilut! Anne-Mari Alaspää kirjaimellisesti kiipeilee seinillä jatkojohtoja keräillen, ja toimiston tekniikkaongelma ratkoen. Milla Järvinen on okei:ta hokeva tunnollinen työntekijä, jolla lopulta pimahtaa. Eksentristä tekstinikkaria esittävä Henna Kaikula kiemurtelee mittarimadon lailla. Ja on tarinassa pientä romanssipoikastakin ilmassa havaittavissa. Kiista/tanssi kopiokoneesta jää kyllä verkkokalvoilleni pitkäksi aikaa. Porukka käy läpi tunteiden vuoristorataa ja se sitten aina purkautuu erikoisilla tavoilla. "Halaa silleen kunnolla, silleen ettei tuu skolioosi!".

Toimistomiljöön ja autenttisen bisneslookin niin tiloille kuin ihmisillekin ovat loihtineet Janne Vasama ja Riina Nieminen. Vähän pastellimaisen hailakoita ruskeita sävyjä, mistä mikään ei pistä silmään. Hieman kasarilookia, hieman nuhruista. Tämmöisiä toimistoja ja tämmöisiä konttorirottia on koko maa pullollaan. Vaan ei ehkä ihan tämmöisiä... Vaikka esityksen yleistahti on aika verkkainen ja viipyilevä, niin jotain pientä tapahtuu jatkuvasti. Milloin jonkun pää on monitorissa tai työntekijä piilottelee mappien takana. Katsoja ei saa herpaantua näennäiseen tekemättömyyteen hetkeksikään! Outo kilkuttava äänimaisema ( a'la Joonas Outakoski) tukee lievää vinksahtaneisuutta ja hetkittäiset lintuäänet sopivat kaikkeen kuin nenä päähän.

Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen yhdistelee oivallisesti niin tanssia, sirkusta, fyysistä komediaa, absurdia teatteria kuin performanssiakin. Aivan ihana! Puolentoistatunnin esitys on oikein passeli katsottava hieman erilaista kaipaaville - esitykset jatkuvat Cirkossa 22.9. asti.


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Backbone / Gravity & Other Myths, Kansallisteatteri 24.5.2019

Cirkon jokakeväinen ulkomaalainen vierailuesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä alkaa olla jo traditio. Hienoa! Tällä kertaa saimme ihailla australialaisen nykysirkusryhmän Gravity & Other Myths huikeaa akrobatiaesitystä Backbone, joka oli kyllä vakuuttavaa ja hienoa työtä.

Kymmenen esiintyjää ja kaksi muusikkoa vetivät 80 minuuttia putkeen. Seesteisiä ja rauhallisempia hetkiä mahtui mukaan paljon, mutta sitten laitettiin Mad Max-henkinen turbovaihde päälle ja painettiin sellaista haipakkaa, ettei katsoja oikein tiennyt mitä ja ketä sitä seuraisi. Kaikki temput ja ajoitukset olivat kyllä varmasti tarkkaan suunniteltuja ja mietittyjä, mutta silti katsomoon välittyi sellainen rento spontaaniuden tuntu. Ohjaaja Darcy Grant on onnistunut erinomaisen hyvin tasapainottamaan teknisen taituruuden ja silkan sirkuskauneuden.

Esityksessä oli myös paljon huumoria ja sellaista kivaa toverihenkeä ja läpänheittoa. Suunniteltua joo, mutta tehty niin taiten että jäi sellainen tosi kiva rento fiilis katsojallekin. Tosin kyllä noin puolivälissä takaani jostain poistui vanhempi mieskatsoja, joka mumisi mennessään "ei kantti kestä katsoa". Koska kyllä tässä oli myös aika hurjia temppuja! Paljon heittoja, pyramideja, "läheltä piti"-tilanteita ja jänniä juttuja. Eikä tietenkään mitään turvavaijereita tai systeemeitä paitsi toiset taiteilijat.

Mutta pitäähän tämän tason esityksen tarjoillakin katsojilleen wau-elämyksiä - ja niitä saatiin! Minusta tämä ei ollut ehkä ihan perheen pienimpien esitys, vaan selkeästi aikuisyleisölle suunnattu. Vieressäni istunut pikkutyttö ei millään jaksanut keskittyä ja kiemurteli penkillään, välillä kavuten äitinsä syliin (ja näin estäen tehokkaasti takana istuvilta katselunautinnon).

Esirippu nousee. Hiljaisuus. Maassa pötköttelee rivistö ihmisiä ja erimittaisia keppejä. Taustalla nököttää haarniska ja vaaterekkejä. Ovatko käyneet lainaamassa haarniskan Kansallisteatterin lipunmyynnistä? Mutta sitten alkaa puheensorina, esiintyjät nousevat. Hyörinää ja touhotusta. Vaatteiden vaihtoa, soitinten virittelyä, sauvojen pystytystä lavan takaosiin telineisiin. Ja sitten alkaa toiminta. Temput! Niitä piisaa ja ne käyvät kokoajan haastavimmiksi. Esiintyjistä osa miehistä on varsinaisia körmyjä; enemmän ehkä rugbynpelaajia muistuttavia kuin sutjakoita sirkustaitelijoita. Mutta kun olet ihmispyramidin alimmainen niin ei siinä hippiäinen pärjäisi. Vaikka reidet ovat jytkyt, niin muuten olemus on sirkustaiteilijan, ja monet akrobaattiset temput sujuvat huikean hienosti.

Vaaterekilläkin oli tärkeä tehtävä. Esiintyjät nimittäin kävivät vaihtamassa asujaan jatkuvasti. Eikä tässä kyllä paljeteilla ja kimaltavilla kankailla briljeerattu, vaan ihan ruutupaitameiningillä. Toki muutamalle miesesiintyjälle sujahti kukkamekko sujuvasti päälle, mutta siihen se vaatteilla koreilu sitten loppuikin. Koko ensemble on ihan mahtava! Kiitos Jacob Randell, Jascha Boyce, Lachlan Binns, Mieke Lizotte, Lewie West, Martin Schreiber, Joanne Curry, Lachlan Harper, Lewis Rankin ja Jackson Manson.

    

Tanssi ja akrobatia ovat esityksen kulmakiviä 10-vuotiaan Gravity & Other Mythsin esityksessä. Voima on yksi esityksen teemoista, oli se sitten ihan fyysinen voima mitä monessa tempussa tarvitaan, tai henkinen voima, mikä hitsaa tekijäjoukon yhteen. Painovoima myös, nimittäin moni näistä jutuista uhmaa painovoimaa mennen tullen. Ja siinä sivussa ehkä vähän muitakin luonnonlakeja. Oma suosikkini esiintyjistä on sutjakka Lachlan Harper, jota heitellään miehistä eniten. No, hän on se "perinteinen" akrobaatti eli jäntevän laiha ja kevyt. Yksittäisistä tempuista mieleen jäi tolpan päässä killuva nainen, kun muut tangot yksitellen poistettiin.

Esityksessä oli paljon rajoja rikkovia juttuja. Muutamia temppuja missä yleensä on kevyempi/pienempi nainen ja tätä nosteleva tai heittelevä mies, niin tässä olikin kaksi miestä (tosin erikokoisia). Kaikkea sellaista pientä ja innovatiivista. On tässä jonkunmoinen juonikin, tai ehkä useita, välillä tulee mieleen taistelu luonnonvaroista (taas se Mad Max-henkisyys) ja ylipäätään kamppailu (rugbymatsit). Vai tulkitsenko liikaa koska ryhmä on Australiasta? Välillä mennään sokkoina ämpärit päässä, ihmiskuntako tässä matkaa tuhoon? Isojen kivien kantaminen paikasta toiseen... työ ei lopu. Geoff Cobham on loihtinut sekä yksinkertaisen hienon lavastuksen että ennenkaikkea todella upean valosuunnittelun. UV-valoakin käytettiin! Valoshow yhdistettynä savuun luo maagisen tunnelman lavalle. Valospotteja käytetään myös väärinpäin eli maasta käsin valoa taivaalle. Hienoa!

Ihmisdominorata on mestarillinen osoitus yhteistyöstä. Ja ihmishyppynaru. Ja sitten on paljaisiin vatsoihin lävähtävä köysitemppu, kas tässäpä vinkkiä pihan lapsille kun muodostetaan joukkueita :-) Välillä kaikki toiminta katkeaa ja aletaan riit... keskustelemaan kovaäänisesti. Ihmisyyttä sekin.

Ja ei se haarniska tainnut olla teatterin rekvisiittaa... Joraava ritari sirkuksessa (tai missä vaan) on kyllä hieno ja odottamaton näky! Temppujen ja numeroiden siirtymiset ja vaihdot, sellainen ns. luppoaika, on sekin mietitty loppuun asti. Eli porukka ei vaan hengaile odottamassa seuraavaa hommaa. Muusikot (Elliot Zoerner ja Shenton Gregory) vetävät kansanmusiikkiteknoa ja jazzahtavaa musiikkia sekä kaikkea siltä väliltä. Erinomaisesti ja esiintyjien tahdin mukaan. Ja pääsevät hekin lavalla piipahtamaan.

Esityksen lopuksi hieman kertausta ja jonkunlainen pikakelaus kaikkeen lavalla nähtyyn. Hyvin paketoiden kaikki kasaan. Hypnoottisen kaunis, hidas ja täyteläinen melodia toimii taustalla. Ja lopuksi kaikille esiintyjille löytyy oma kivi. Kyllä tästä jäi sydänalaan mukava tunne. Tulipa taas nähtyä jotain uutta ja ihmeellistä! Teknisesti huippuluokkaa, ja samalla isolla sydämellä vedettyä. Kiitos Gravity & Other Myths, sekä Cirko ja Kansallisteatteri tämän mahdollistamisesta.


Kuvien copyright Hamish McCormick, kiitoskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Chevalier / Race Horse Company, Cirko 7.5.2019

Hevosnumerot ovat aina olleet oleellinen osa sirkusesityksiä. Kyllä niitä vieläkin näkee, siis perinteisemmissä sirkusesityksissä, esimerkiksi Sirkus Finlandian esityksissä. Jotenkin heppanumeroita on kiva katsoa, varsinkin kun lähes kaikki muut eläinnumerot ovat nykyään hävinneet sirkusmaneeseilta. Nykysirkukseen eivät eläimet (yleensä) kuulu.

Mutta sitten tulee Race Horse Company ja tuo lavalle uuden sukupolven kavioeläimet: keppihevoset! Miten oivallinen ajatus! Pelkästään tämän takia kannattaa suunnata nyt Cirkoon Helsingin Suvilahteen. Miten lauma keppihevosia voi suoriutua 40 minuutin mittaisesta esityksestä? 

No vallan mainiosti, kun niitä ohjastaa, valmentaa ja rapsuttelee niinkin taitava persoona kun Kalle Lehto. Tämä on suoraviivainen soolonumero, missä Lehto vastaa itse niin käsikirjoituksesta, ohjauksesta, esiintymisestä ja hevoskaverien hoidosta. 

Chevalier on aivan ihana, riemuisa ja hersyvä koko perheen sirkusesitys. Kyllä tämän parissa viihtyvät ihan pienimmätkin (suositusikä 4, mutta ei ole mitään pelottavaa tms). Esitys on samaan aikaan kunnianosoitus ja silmänisku pertsalle (eli perinteiselle sirkukselle) punaisen pyöreän maton markkeeraten maneesia, ja sen hevostaitureille, yhdistäen moderneja elementtejä saumattomasti mukaan. Kerrassaan hurmaava liitto!

Lavalla Lehto jonglöörää, seisoo päällään, soittelee koskettimia, ratsastaa keppihevosilla, breikkaa ja tekee ties vaikka mitä. Monenlaista pientä temppua saamme katsoa, vähän slapstikkiä mukaan, ja mausteeksi sirkushenkistä musiikkia ja vanhahtavaa jazzia (äänisuunnittelusta vastaa Sami Tammela). Tasapainoilua rola bolalla, junakyytiä, isoa jumppapalloa, ja ihana mauste parin mykkäelokuvan merkeissä (mukana myös Banaani ja Apina!). Upeasti elokuva ja todellisuus kietoutuu yhteen merihevoskepparien ilmaannuttua lavalle. 

Nämä hevoset ovat uniikkeja persoonia, toiset osaavat eri temppuja, ja toiset konstailevatkin hieman. Mutta onneksi Lehto muistaa kaikkia hyvitellä ja helliä. Aivan loistavaa yhteistyötä. Hihkuin sisäisesti (ja ehkä vähän ulkoisestikin) penkilläni. Pinkki yksisarvinen osaa hieman erilaisia temppuja, tietenkin, maagisena satuolentona. Siinä vaiheessa mua alkoi jo silkasta liikutuksesta itkettämään.

Tavallaan tässä on ihan arkisia lapsiperheen asioita, siis keppihevosia ja jumppapalloja, mutta kuinka moni keksii tehdä sirkusta niiden kanssa? Ehkä tämän jälkeen joukko lapsia temppuilee keppariensa kanssa kotipihalla hieman eri tavalla?

Oivallista ja oivaltavaa viihdettä koko perheelle; tätä ei todellakaan kannata missata! Vaikka poislähtiessä kaksi aikuista naista phelikin että olipa hieman lapsellista, niin antaa tämä aikuisellekin paljon. Heittäkää kireät piponne nurkkaan te tylsät aikuiset ja lähtekää keppihevosten mukaan! Onneksi RHC:n teosten tapaan tätäkin voi nähdä pitkin poikin maata, Helsingin jälkeen Chevalier kiertelee esimerkiksi Kuopiossa, ja karauttaa sen jälkeen varmaan muuallakin. 

Kuvien copyright Antti Sunila.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Las Menteuses: À Nos Fantômes / Cirko 17.3.2019

Taas tuli nähtyä hieman erilainen sirkusesitys, kun belgialainen Las Menteuses (Valehtelijat) esitti Cirkossa taiteellisen ja kauniin köysibaletin À Nos Fantômes. Kahden naisen taiturointi köysillä (ja vähän maassakin) oli hypnoottinen ja visuaalisesti viehättävä kokonaisuus. 

Tämä oli vajaan tunnin mittainen juttu, missä valosuunnittelu (Thibault Condy) oli hyvin isossa osassa. Naiset ilmestyivät varjoista, katosivat sinne ja niiden kätköissä piileksi myös kiireestä kantapäähän mustaan verhoutunut köysioperaattorikin. Valojen avulla katsojan silmät johdatettiin haluttuun paikkaan. Lisäksi Nóe Voisardin äänimaailma tuki salaperäistä tunnelmaa. Välillä musiikki oli hieman kauhuelokuvamaistakin. Esityksessä oli hieman sellaista elokuvamaista kerrontaakin. Lumisade, tuuli ja merenrannan äänet antoivat tarinaan oman mausteensa. Hienot äänet kyllä!

Akrobaatit Célia Cassagrande-Pouchet ja Sarah Devaux on stailattu ihan samannäköisiksi. Kaeumpaa istuva ei heitä edes erottanut toisistaan. Se lienee se tarkoituskin. He ehkä edustavat saman henkilön kahta puolta, peilikuvaa, haavekuvaa? Alun ja lopun peilikohtaus viittaa ehkä myös tähän suuntaan. Huoliteltu mustavalkoinen asu muuntui esityksen edetessä vapaamuotoisemmaksi, vaatteita karisee, hiukset aukenevat ja hulmuavat ja kengätkin putoavat. Vapaus! Peilimaailma ei pitele otteessaan enää. Hetkittäin ei tiedä mistä toinen alkaa ja mihin toinen loppuu, niin limittäin akrobaatit köydellä ovat. Välillä keinutaam, välillä kiipeillään, myrsky riepottaa - mutta sateen jälkeen tulee onneksi sees.

Köysi on tässä tosi kiinnostava elementti. Moneen sekin muuntuu. Siinä voi kiivetä tai keinua, se on suorana tai luupilla. Se joustaa tai on jäykkä. Se myös tuo hyppyihin uusia ulottuvuuksia kun sen avulla ponnistaa. Ja se voi myös valahtaa kokonaan maahan, hyödyttömänä. Mutta temppuillaan tässä permannollakin, mennä kopsotellaan ilman toista kenkää, ontuen. Vedenpaisumuksen jälkeen tahti hidastuu, voiko näin hitaasti köydellä edes enää taituroida. 

Tekijöiden haastattelu luettavissa Cirkon sivuilta. Oikein kiinnostava ja kaunis pieni esitys, jossa olisin suonut olevan enemmänkin katsojia. 


Kuvien copyright Fabrice Mentes, Laure Vilain ja Estelle Bérangier.Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.