Suhteellisen vapaata / TTT-Klubi 9.11.2023

Piti äkkiä kiiruhtaa katsomaan tämä Suhteellisen vapaata ennenkuin loppuu. Esityksiä on enää nimittäin muutama jäljellä. Miksikö pitäisi tämä nähdä, saattaa siellä joku kysellä. Noooh, koska tämä on raikas, pienimuotoinen esitys, ja upeat näyttelijät loistavat TTT Klubin piskuisella lavalla. Aihe eli naisen halu/ttomuus ei kovin usein teatterilavoille pääse. Ja on toki tärkeä aihe, itse kullekin pitkässä parisuhteessa keikkuvalle ja vanhenevalle naiselle.

Suhteellisen vapaata on Aino Pennasen sovitus Riikka Suomisen kirjan pohjalta. Kirjaa en ole lukenut, mutta hyvin tämä kahteen tuntiin tiivistyy. Aino Kiven ohjauksessa saamme seurata kolkyt ja risat ikäisen Klaaran (Eriikka Väliahde) arkea. Arkeen kuuluu luotettava ja kiltti puoliso Ilmari (Tuukka Huttunen) sekä hyperaktiivinen tytär Alma (Maiju Saarinen). Näyttelijänelikon täydentää Saska Pulkkinen, jonka esittämät monenlaiset hurmurit ovat, nooh, kerrassaan hurmaavia. Kaikilla paitsi Väliahteella on tukku monenlaisia rooleja urakoitavanaan ja vaihdot ovat kyllä hengästyttävän nopeita. 

Kiinnostava työ freelancer-valokuvaajana vie Klaaraa paikasta ja maastakin toiseen; kuvaahan hän lähinnä häitä. Mutta yksi puuttuu ja se on seksi. Ilmarin kanssa yhteistä taivalta on takana "peräti" kuusi vuotta ja vaikka muuten arki sujuukin, niin sängyssä Klaara tylsistyy. Erotakaan ei haluta, terapeuttikäynti vaan syyllistää, joten mikäpä ratkaisuksi? Avataan avioliitto eli käydään luvan kanssa vieraissa.

Siitäpä alkaakin sitten erilainen arki, vuoron perään kumpikin treffailee muita ja se tuo uutta piristystä myös avioliittoon. Siinä missä Klaara syttyy loistamaan ja saa energiaa sivusuhteista, tuntuu Ilmari nääntyvän. Hänelle kun lankeaa lapsenhoito ja arjen pyörittäminen Klaaran rientäessä työkeikoilla ja treffeillä. Klaaran oman kaveriporukan keskuudessa nämä uudet käänteet herättävät paheksuntaa ja kateutta; kukapa ei nyt Tinderiin haluaisi tutustua. Mutta nähtyäni lavalla hersyvän äijägallerian en ainakaan tunne syvempää tarvetta tutustua siihen sen enempää. 

Eriikka Väliahde heittäytyy rooliinsa kadehdittavalla intensiteetillä! Tämän Klaara on iloinen ja flirttaileva, suorastaan elämän (vai sanoisinko seksin)nälkäinen. Ilmari on ihana, mutta niin tuttu ja turvallinen, arkisen tylsä. Kaikki ei aina ole kultaa mikä kiiltää, sen saa Klaarakin tuta Köpiksen reissulla, varsinkin sillä toisella. 

Ei se ole kovin helppoa, pyörittää arkea ja ylläpitää seuranhakua ja treffeillä käyntiä. Monenlaisia käänteitä ja monenlaisia ihmisiä tässä keretään nähdä. Hulvattomia ja vauhdikkaita tilanteita, mutta myös hieman surumielisiä. Eivät parisuhdemarkkinat ole kauhean helppoja paikkoja; toiset ovat yksinäisiä, toiset kaipaavat vaihtelua arkeensa, ja joskus tuntuu että se oma parasta ennen -päiväys on jo mennyt. Suhteellisen vapaata tarjoaa hyvää pohdintaa parisuhdeasioista yleensäkin.

Esitys ei briljeeraa millään, vaan Laura Sariolan pukusuunnittelu nojaa arkiseen, ja hänen lavastuksessaan sohva ja pari tuolia muodostavat niin perheen kodin kuin barcelonalaisen terassin. Simppeliä ja kotoista. Christian Blombergin valot ja äänet eivät pomppaa silmille eikä korville. Musiikkivalinnat ovat kyllä mainioita, ja sopivat tunnelmaa luomaan hyvin. 

Suhteellisen vapaata kannattaa nähdä olit sitten sinkku, parisuhteessa tai jossain tarkemmin määrittelettömässä tilanteessa. Tässä on myös erittäin luovaa ja hauskaa vihannesten ja hedelmien hyödyntämistä! Ei siis tarvitse katsoa noloja seksikohtauksia, vaan ne ovat todella mainiosti toteutettuja.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Reikäleipä / Tampereen työväen teatteri 5.10.2023

Haa, Kotaloiden saaga saa jatkoa! Sirkku Peltolan luoma legendaarinen perhe suorittaa comebackin, jo viidennen sellaisen. Se tarina mikä alkoi Suomenhevosesta, jatkui Yksiöön en äitee ota:lla, siitä Lämminveristen kautta Hevosten keinuun saa nyt jatkoa, kun Reikäleipä sai ensi-iltansa lokakuun alussa. Mahtavaa! Ja kyllä he ovatkin ennallaan, vaikka monta kokemusta onkin takana, niin Suomessa kuin ulkomaillakin. 

Nyt Kotalat ovat asettuneet hieman rapistuneeseen omakotitaloon, kerrostalolähiön ja sen ostarin kupeeseen, suon katveseen. Aili (Tuire Salenius) pukeutuu edelleen mauttomasti ja sietää kärsivällisesti kotiin jämähtäneitä keski-ikäisiä lapsiaan. Kaitsu (Aimo Räsänen) on edelleen mustiin pukeutuva ja Motörheadia kuunteleva aikamiespoika, jolla meinaa lähteä mopo käsistä kerran jos toisenkin, ja yleensä kaikki päättyy kaaokseen ja tragediaan. 

Ja sitten on vielä tytär Jaana (Miia Selin) joka ikävöi toisella puolella maailmaa asuvaa Tiikeri-tytärtään ja hankkii elantonsa (itse asiassa koko perheen elannon) someinfluensserina. Ja sitten on tottakai monettakohan kertaa henkiin herännyt Äitee (Ola Tuominen) joka asuu koronan jäljiltä pihalle parkkeeratussa Ladassa. Koska rauha ja yksinäisyys on satavuotiaalle entistä tärkeämpää.

Tapahtumat alkavat vyörytä eteenpäin kun vanhasta saunasta yllättäen löytyy lasten isä ja Ailin eksä Lassi (Mika Honkanen), jolla on reistailevat jalat ja muutenkin asiat toisen avioeron jälkeen retuperällä. Lassi ja Kaitsu kehittelevät uutta tuottavaa bisnestä (tottakai) ja ongelmiahan siitä seuraa. Kaiken sen lomassa ehditään kuulla perheen kuulumisia ja paljon Äiteen elämänviisauksia. 

Välillä pyöräillään kioskille, jossa Anna Kuusamon, Jyrki Mänttärin ja Saska Pulkkisen esittämät kolme vanhusta seuraavat raveja ja lottoavat, myyvät porakoneita. Ja houkuttelevat Kotalan helposti ylipuhuttavia miehiä mieron tielle. Miten mulle niin tuli mieleen Macbethin noidat näistä? Omaa etuaan tavoittelevia ja aika sutkeja tyyppejä, kumpikin poppoo.

Teksti on tuttua ja turvallista Peltolaa. Terävää kriitiikkiä ja kommentointia nykymaailmanmenosta, lämmintä inhimillisyyttä ja pienen ihmisen puolella olemista. Varsinkin Äiteellä on paljonkin tärkeää sanottavaa asioista, häntä kannattaa kuunnella tarkalla korvalla. Välillä tuntuu että Äitee on ainoa tolkun ihminen koko perheessä.

Tekstissä on myös paljon viittauksia aiempaan neljään näytelmään ja niiden henkilöihin, mutta Reikäleipä toimii kyllä aivan loistavasti vaikkei olisi niistä nähnyt ainuttakaan. Makuasia on tykkääkö siitä kun neljättä seinää rikotaan ja näyttelijät ovat omina itseinään lavalla. Mikä todellakin on toden ja fiktion suhde näyttelijäntyössä. Mutta aika näppärästi Kaitsu saa siten Äiteeltä nimmarin tärkeään paperiin...

Sanomattakin on selvää että pidin tästä kovasti. Kukapa nyt voisi olla pitämättä Peltolan tekstistä ja näistä tyypeistä. On riemastuttavaa miten samat näyttelijät solahtavat tuttuihin hahmoihinsa taas. Lassin väräjävällä äänellä esittämä Muuttuvat laulut, jonka sanat sopivat kyllä Kotaloihin erittäin mainiosti. Yksi seikka mikä herätti suurta hämmästystä (ja riemua) katsojissa oli Kaitsun huikea tietämys porakoneista! 

Aili muistelee nuoruuttaan KOM-teatterin Porvari nukkuu huonosti LP-levyn kanssa, ja pääsemme kurkistamaan 70-luvun Kintuan nuorten aktiivien toimintaan ihan lähemmältikin. Ja miten upea Oppimisen ylistys, farkkunelikon esittämänä, huh!

Hannu Lindholmin lavastus nojaa taitavasti toteutettuihin tulosteisiin. Niin Kotaloiden mörskä kuin lähiökerrostalot valokyltteineen on kaikki kaksiulotteisia, mutta kovin autenttisen näköisiä. Lavan keskellä on omakotitalon sisus, keittiönurkkaus ja puusohva. Ja sitten kioski ja Äiteen Lada. Marjaana Mutasen puvustus sekä kampaukset ja maskit noudattavat Kotaloiden tuttua estetiikkaa tarkasti. Vanhustrion linnunpelättimäiset asut ovat oivaltavat. Kaiken täydentää Kyösti Kallion äänisuunnittelu ja TJ Mäkisen valot. A-luokan teatteria, kuten vaan tämä Peltolan luottotiimi sen osaa tehdä.

Kotalan naiset pysyvät ja jäävät, kun miehet sössivät kaiken ja poistuvat takavasemmalle. Äitee vielä lopuksi muistuttaa naurun tärkeydestä ja sen tallessa pitämisestä. Loppu on surullisen karhea, tietenkin. Silti pieni toivonkipinä jää Äiteen sanoista sydämeen. En tiedä palaavatko Kotalat enää lavalle, mutta toivottavasti väliajalla ideoimamme Kotala Festivaali joskus toteutuisi. Kaikki 5 näytelmää samaan syssyyn, oispa ihanaa! Sitä odotellessa kannattaa käydä katsomassa Reikäleipä.

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Punk / Tampereen työväen teatteri 19.10.2021

Sanoisinpa että tässä on syksyn energisin ensi-ilta, heittämällä! Marko Järvikallas on kiinnostava oman ikäpolveni näytelmäkirjailija. Viime vuosina olen nähnyt häneltä 3 kuvaa huomisesta, Kybersielut, Kaikki isäni hotellit ja Äidin rakkaus; ei välttämättä helpoimpia näytelmiä, mutta erittäin kiinnostavia. Nyt Järvikallas on sukeltanut nuoruutensa musiikkiin, punkkiin! 

Olemme syntyneet Markon kanssa samana vuonna ja minä sain ensikosketuksen ko. musiikkityyliin isosiskojen kautta. Ikäeroa meillä on 9 ja 11 vuotta, joten Eput, Ratsiat ja muut soivat kotona taajaan siinä 70-luvun loppupuolella. Pohjalla oli LP mitä tuli kuunneltua paljon, ja tulee itse asiassa edelleenkin. Esityksen musiikkipuoli on siis hyvinkin tuttua. Myöhemmässä elämässä on tullut niin seurusteltua kuin muuten vaan hengattua punkkarien kanssa, ja muutenkin liikuttua punk-skenen liepeillä. Vaikken nyt mikään punkkari sinänsä ole ollutkaan, paitsi ehkä hengessä, ja hetkittäin hiusmuodissakin. Monia samoja aatteita ja arvoja jaan kyllä, jos nyt mietitään mitä se punkkarius oikeastaan on.

Samoja asioita pohtii Työviksen PUNK. Mitä ja mistä ja miksi, koko tämä musiikki-ilmiö kaikkine sivurönsyineen oikein onkaan. Juho Gröndahl on ollut mukana dramaturgina ja pohdin herrojen hedelmällisen yhteistyön tuloksia. Paljonko näistä kokemuksista on omakohtaisia ja mikä on heidän suhteensa punkiin. Ilmiönä, musiikkina, polittisena liikkeenä, kansalaisaktivismina. Kuten muutaman (no aika monen) vuoden takaisessa Tullikamarilla pidetyssä konsertissa todettiin: Isi, mitä oli punk? Kapinaa, kyllä. Muotiakin. Elämäntapa, asenne, musiikki, aktivismi. Tämä esitys tarjoilee pienen siivun ja kurkistuksen punk-maailmaan.

Päähenkilö Liitu (Heidi Kiviharju) muuttaa äidin kuoleman jälkeen semityöttömän duunari-isänsä (Auvo Vihro) luo ja tulee uudella paikkakunnalla tutustuneeksi joukkoon punkkareita. On vuosi 1991 ja tyypit ovat vallanneet vanhan paloaseman. Porukan johtohahmo Jade (Minerva Kautto), goottipunkprinsessa Tinde (Eriikka Väliahde), keesipäinen ikipunkki Pauli (Saska Pulkkinen) ja perinteistä junttipunkkaria edustava Pete (Suvi-Sini Peltola) toteuttavat punkaatetta monin eri tavoin: kiljua valmistamalla ja nauttimalla, tekemällä iskuja, kapinoimalla, puuhaamalla pienlehteä (Pilluposti!) ja järkyttämällä naapurustoa. Pian Liitu solahtaa mukaan porukkaan ja alkaa seurustelemaan Peten kanssa (tätä suhdetta en muuten ihan ostanut, sillä Liitu vaikuttaa olevan ihan fiksu tyyppi). Mitä porukan dynamiikalle tapahtuu kun heistä radikaalein eli Sakka (Janne Kallioniemi) palaa kuvioihin?

Välillä piipahdamme tässä ajassa, kun sama vanha porukka kokoontuu Tinden 47-vuotissynttäreille. Kuka on muuttunut ja kuka ei, ja onpa joku peräti saattanut kääntää kelkkansa kokonaan. Mielenkiintoista tarkastella miten tiukassa punkin kaltainen aate toisissa istuu. Ja miten löyhässä toisissa... 

Viimeisempänä, vaan ei suinkaan vähäisimpänä, lavalla nähdään myös esityksen henkinen selkäranka. Ja miksei fyysinenkin. Nimittäin kolmen körilään muodostama trio, jotka musisoinnin lisäksi muuntuvat moneksi. Jari Leppänen (basso), Juha Junttu (rummut) ja Hiski Grönstrand (kitara) ovat Lebu & Maanisdebut, tiukan asiallinen bändi. Mutta tämä kolmikko tekee lavalla paljon muutakin, mutta siitä en paljasta sen enempää. Marjukka saattaa olla suosikkini heidän monista rooleistaan. Kyllä se rokki irtoaa herroilta hyvin, ja punk vielä paremmin. Biisilista on monipuolinen, ja löytyy Spotifystä (hae nimellä Punkin aikakirjat). Joku Holiday in Kambodia ja London Calling olivat vähän itsestäänselvyyksiä, mutta ilahdutti kuulla myös Terveitä Käsiä, Appendixia ja Riistettyjä. Ja Ratsian Tämä hetki ja tulevaisuus on niiiiin rakas. Se onko Joy Division punkkia onkin jo toinen kysymys. Mutta huilu, se on kyllä ihan punksoitin!

         

Näyttelijät ovat hienossa vedossa. Auvo Vihro on mainio kömpelönä Miles Davisia diggailevana isäpappana, joka kuitenkin innostuu hienosti nuorisomeiningistä (SLUT!). Suvi-Sini Peltolan Pete ei ole se penaalin terävin kynä, ja vanhempana hän on katkeroitunut ja hieman ehkä alkoholisoitunutkin. Maailma ei muuttunutkaan ja hän on jumiutunut toinen jalka menneeseen. Kärttyisyys onkin tosi fiksua purkaa kärsivälliseen puolisoon. Eriikka Väliahteen Tinde on cooleista coolein ja hänen kohtalonsa koskettaa minua kovasti. Sosioekonomisille taustoilleen ei nyt kukaan voi mitään. Minerva Kauton Jade jää etäiseksi ja salaperäiseksi. Saska Pulkkinen on erinomainen fyysisessä roolissaan, ja ikuisen optimistin asenteessaan. Hänen Paulinsa ei ole kadottanut uskoaan punk-liikkeeseen, kaikesta huolimatta. Hänenkaltaisiaan näkee katukuvassa edelleenkin, näitä ikipunkkeja.

En muuten tiedä tuoko alasti munasillaan lavalla kekkalointi mitään lisäarvoa esitykselle. Tai ehkä se on punk? Heidi Kiviharjun Liitu on toinen androgyynihkö nuori henkilö mitä hän näyttelee (Poikakoodissa on se toinen rooli) TTT:ssä parastaikaa. Jotenkin tämä on minulle samaistuttava henkilö, poikatyttömäinen, herkkä, kiltti, koulukiusattu. Tyttö joka löytää alkukankeuksien jälkeen henkisen kodin punkyhteisöstä. Sitä nn kyllä ymmärrä miksi hän on nykyajassa jumittanut vuosikausiksi huonoon suhteeseen ja on vielä huonossa työpaikassakin.

Yksi näyttävimpiä asioita tässä näytelmässä on puvustus. Marjaana Mutanen on suunnitellut hulppeiden kampausten, peruukkien ja maskien lisäksi huikean upean vaatekavalkadin. Kymmeniä toinen toistaan tyrmäävämpiä ja punk-henkeä noudattavia asusteita. Varsinkin Tinden goottilook on hurjan hieno, mutta kyllä sieltä löytyy vähän kaikenlaista. Erityisesti virkatut naamarikypärät ovat rock (tai ehkä punk). Asuja on myös hieman kinkympään makuun... Sitäpaitsi mulla on samanlaiset Doc Martensit kun Jadella (ostettu muistaakseni 91, ja edelleen hyvässä kunnossa).

Janne Vasaman rouhea lavastus kaikenlaisine tilpehööreineen pursuaa lavalta. Liitun isän minimaalinen asunto on symppis ja sellainen punk-asennetta huokuva tee-se-itse -asenne näkyy kyllä kaikessa. Ja kiva kun pieni catwalk kurkottaa katsomoon, tulee kunnon Vivienne Westwood -fiilikset alkupuolen muotinäytöksestä. Sami Rautanevan valot ja videot tunkevat myös lavalta seinille asti ja suorastaan vyöryvät katsojien verkkokalvoille. Loisteputket ovat toimiva ratkaisu. Välillä mietin olisiko voinut jakaa korvatulppien lisäksi myös aurinkolaseja kun häikäisee niin. Vaan ehkä se onkin esiintyjien karisma kun niin valaisee? Kyösti Kallio vastaa äänisuunnittelusta ja hyvin on siinä onnistunut. Bändin soitto, taustamusiikit ja puhe- ja lauluäänet ovat tasapainossa. Ainakin enimmäkseen - ja loppu menee punkin piikkiin.

Punk on energinen, hauska, nostalginenkin. Niin moni asia ja biisi toi muistoja mieleen, mutta olihan tässä myös vahvoja yhtymäkohtia nykyisyyteenkin. Punkkarit olivat monessa asiassa aikaansa edellä. Turkistarhauksen ja tehomaatalouden vastustaminen, kasvissyönti... kuulostaako muinaiselta? Esityksen projisoinnit ja sloganit ovat toki kliseisiä, mutta hyvin ajankohtaisia. Mä jotenkin tietyllä (vähän ehkä kierollakin) tavalla ymmärrän miten oikeistopopulismi voidaan rinnastaa punkkiin. Tai mä näen miten esityksen eräs hahmo voi perustella ettei hän ole takinkääntäjä, vaikka onkin siirtynyt punkkarista poliitikoksi. Ja näen myös miksi muut henkilöt eivät pysty asiaa hyväksymään eivätkä huomaamaan yhtäläisyyksiä. Onko parempi taistella establishmentiä vastaan sisältäpäin?

Kun tynnyreitä hakkaavat luolamiehet luovat rytmin, se sama rytmi sykkii sydämissä ja kulkee verenkierron mukana koko kehoon. Kokonaisvaltaisesti. Punk hellii samalla tavalla kaikkia aisteja, katsoja tulee imaistuksi mukaan keikalle, ja vähän vallankumoukseenkin! Älä missaa tätä esitystä!

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hamlet - rock-musikaali / Tampereen työväen teatteri 3.9.2020

Yhden asian voin taata: tämmöistä Hamletia ei ole ennen tehty!

Vaikka niitä versioita on tullut nähtyä lukuisia erilaisia, niin Hamlet rock-musikaalina on kyllä ihan uusi aluevaltaus. Aivan mahtavaa että Tampereen työväen teatteri ja tuoreehko johtajansa Otso Kautto on valmis tämmöiseen uuteen ja raikkaaseen näkökulmaan. Toivotaan todellakin että riskinotto kannattaa ja yleisö löytää tiensä teatteriin näinä vaikeina aikoina. Ehkei tämä Työviksen Hamlet kolahda kaikille, mutta kannattaisi silti ennakkoluulottomasti lähteä katsomaan. Klassikkoteksti kestää kyllä vaikka minkälaisia tulkintoja ja muunnelmia.

Ensimmäisenä lavalta vyöryy päälle uskomaton visuaalinen ilotulitus mitä Kimmo Viskari on tiimeineen loihtinut. Valtava mehiläiskennomainen pääkallorakennelma keskellä suurta, tyhjää lavaa. Lopuksi kallo hajoaa, kuin pikkuhiljaa pirstoutuva Hamletin mieli. Punasävyiset vaatteet ovat kiehtova yhdistelmä itämaista samurailookia ja 1600-luvun brittimuotia myllynkivikauluksineen. Tilkkutäkkimäisyyttä, juhlavuutta, näyttävyyttä. Pisteenä iin päällä vielä koreat kengät. Ja mikä vaate voi näin äänekkäästi julistaa asiaansa ja Shakespearen nimeä! Muuten lavastus on pelkistettyä, vaneripinnoitettu lattia ja muutamia irtoelementtejä. Harvinaisesti pyöröä ei käytetä lainkaan, mutta lavan nousevia ja laskevia elementtejä sitäkin enemmän, erityisesti toisessa näytöksessä. Emmi Puukka vastaa upeista kampauksista ja maskeista, taas voimakkaasti japanilaishenkeä näissä. Mutta esimerkiksi Gertruden kampaukset tuovat mieleen Elisabet I - hiusten punaista väriä myöten. Miten taidokkaasti toteutettu. Silmäniskuja erilaisiin kulttuureihin ja aikakausiin on tarjolla jos osaa katsoa.

Eero Auvisen säkenöivä valosuunnittelu hyödyntää hienosti pääkallokennostoa. Spottivaloja on aseteltu kuusikulmaisten elementtien väleihin ja koko rakennelma vilkkuu ja välkkyy kuin jalokivi. Lavalla siis todellakin silmä lepää. Äänisuunnittelusta vastaava Kalle Nytorp on myös onnistunut tehtävässään. Niin puhe kuin laulukin kuuluu todella selkeinä, äänenvolyymit musiikissa ovat maltilliset (mutta silti riittävän rokkaavat) ja kaikki oivaltavat ääniefektit todella upeita. Kitaristikaksikko vääntää myös hienoja lisäefektejä äänimaisemaan.

Näyttelijävalinnat ovat osuneet hienosti maaliinsa. Saska Pulkkinen on nuori, jäntevä ja erittäin liikunnallinen Hamlet. Akrobaattisiin temppuihin yltävä mies osaa myös laulaa viimeisen päälle. Tämä Hamlet ei ole hullu, vaan pohdiskeleva ja kykenevä muuttamaan käytöstään ja mielialojaan silmänräpäyksessä. Isän haamulta saatu tehtävä kostaa tämän kuolema on tärkeänä mielessä. Pulkkinen on kyllä erinomaisen hyvä.

Monessa Hamlet-versiossa naiset jäävät hieman etäisiksi. Hamletin nuori lemmitty Ofelia (Inke Koskinen) on alussa epävarma kikatteleva teinityttö, mutta myöhemmin löytää vakavammankin puolen itsestään. Tämä Ofelia ei paljoa isäänsä tai veljeään kuuntele vaan pitää oman päänsä. Koskisella on kaunis lauluääni ja valovoimainen läsnäolo lavalla - hieno opinnäytetyö Nätylle tämä. Petra Karjalainen on aina erinomaisen hieno musikaaliesiintyjä, ja tämän Gertrude on kyllä hyvä roolityö. Aluksi tuoreen aviomiehensä puheita toisteleva, epävakaa häilyvä höpöttäjä muuttuu kyllä draaman edetessä. Äidin ja pojan suhde on myös mielenkiintoinen; hyvin läheinen mutta myös ailahteleva.

Työviksen luottomusikaalimies eli Jari Ahola jää tällä kertaa hieman vaisuksi Claudiuksen roolissa, vaikka muheva rockääni onkin tallella. Tämän Claudius koittaa kyllä olla äijä mutta sortuu omaan näppäryyteensä. Sen sijaan Polonius (Pentti Helin) on mies paikallaan! Kerrassaan hurmaavan roolin tekevä Helin teputtaa ja räppää, riimittelee ja liehakoi. Ihmeen elastisesti iso mies liikkuu ja varastaa kyllä kaikki kohtaukset missä esiintyy. Polonius on monesti jotenkin ressukka tai liian lipevä tai muuten vaan väritön, mutta ei tässä esityksessä. Ihana!

Jussi-Pekka Parviaisen Laertes on kuumakalle mutta symppis. Suvi-Sini Peltola vetää Hamletin uskollisimman ystävän Horation roolin pelkistetyllä taidolla. Petollinen kaverikaksikko Rosencrantz (Petrus Kähkönen) ja Guildenstern (Karoliina Vanne) taitavat ainakin nöyristelyn ja joka paikkaan kumartelun suvereenisti. Ja heidän äänensä soivat kauniisti yhteen. Ja sitten on vielä aina taitava Auvo Vihro! Tämän haamu on oudon läsnäoleva piipahtaessaan näyttämöllä - ja nyt huomaa mistä Hamlet on perinyt notkeutensa!

Sokerina pohjalla hyvin valitussa näyttelijäporukassa on huikea Gravediggers-porukka, Kristiina Hakovirta, Jari Leppänen ja Mika Honkanen etunenässään. Koko haudankaivajakohtaus oli riemastuttavan karnevalistinen ja sai jalan naputtamaan tahtia. Värikästä ja hauskaa, ja tämä on kuitenkin Hamlet mistä puhutaan! Muutenkin ne kaksi yleensä hieman piinaavaa ja liian pitkää kohtausta (eli tämä ja toisena näytelmäseurueen esitys) on vedetty lyhyesti, ytimekkäästi ja suorastaan nerokkaasti.

Tämä Hamlet on kyllä mielestäni iso sulka ohjaaja Otso Kauton hattuun. Riskejä ottava ja aika kuluneeseen näytelmään paljon uutta puhaltava teos on vaikuttava kombinaatio monenlaista. Minusta riskinotto kannattaa kyllä, erityisesti klassikoiden kohdalla. Se että "uskaltaa" jättää ikonisen ollako vai eikö olla -kohtauksen pois kokonaan on hieno veto.

Tykkäsin tosi monista ratkaisuista, esimerkiksi siitä miten kuolleet jäävät notkumaan lavalle elävien joukkoon, miten hienosti R & G kuolinkohtaus oli tehty, miten bändi on lavalla läsnä ja mukana esityksessä, ja miten moni näyttelijä soittelee omia instumenttejään siellä mukana tosta noin vaan. Haudankaivajakohtauksessa ollut nukketeatteriosuus luurangon kanssa vei sydämeni. Ylipäätään koko hautausmaakohtaus oli herkkua kaikille aisteille.

Tämä Hamlet on siis nimenomaan ROCK-musikaali. Kitaravirtuoosit Jarmo Saari ja Varre Vartiainen ovat yhdessä musikaalinero Eeva Kontun kanssa loihtineet musiikin ja soittavat myös lavalla, tiukasti mukana esityksessä. Vaikka välillä vilahdetaan progeen, lattariin ja hempeämpiin säveliin niin kyllä se rockpoljento on kaiken a ja o. Hyvä niin. Höttömusiikkia sisältäviä musikaaleja (katson sinuun Disney) kyllä piisaa, joten on kiva saada tämmöistäkin energiaa lavalle. Isoa bändiä lavalla luotsaa koskettimiensa takaa Joonas Mikkilä tai Ville Myllykoski.

Ja sitten taas mietin että onko tämä musiikillisesti väliinputoaja: yli kuusikymppiset kuuntelevat enimmäkseen iskelmää tai muuta, ja alle kolmikymppiset taas hiphop-suuntaisia juttuja. Toivon olevani väärässä ja että ihmiset ymmärtäisivät myös kunnon kitaravoittoisen musiikin päälle.

Shakespearen sanoista on syntynyt hyvät lyriikat biiseihin (Baranin ja Kontun lisäyksillä).

Vai mitä sanotte tästä ensimmäisen näytöksen päättävästä biisistä:

Tähän aikaan yöstä
käyvät noidat töihinsä,
haudat haukottelevat ja
helvetti hönkii huurujaan.

Tero Saarinen on koreografi joka ei varmaan tarvitse esittelyjä, ja hän vastaa Hamletin liikeidentiteetistä Satu Halttusen kanssa. Odotin kovasti mitä lavalla nähdään. Ensimmäinen huomio kiinnittyi näyttelijöiden käsiin ja niiden lintumaisiin eleisiin. Värisevät, väpättävät ja lepattavat kädet. Monessa kohtaa muu liikkuminen oli hidastettua, viittä vaille pysähtyvää, vastakohtana kolibrikäsille. Itse Hamletin tapa liikkua on kissapetomainen, hypähtelevä ja akrobatiaa lähentelevä. Mies kiipeilee toisten päälle (tämän ja Poloniuksen pariakrobatianumero on ihan huippu) ja viipyy niskaseisonnassa niin kauan että pelkään jo Pulkkisen niskanikamien puolesta. Samalla toki "puhuen" jaloillaan. Hamletin ja Laerteksen kaksintaistelu oli hidastettua tanssia. Kyllä koko teoksesta huomasi että siihen liikkeeseen ja keholliseen ilmaisuun oli kiinnitetty huomiota ihan eri tavalla. Liikekin omalla osallaan vei ajatukset Japaniin.

Jos nyt jotain kritisoitavaa löytyy niin se on kieli. Michael Baranin suomennos ja sovitus on hyvin suoraviivaista puhekieltä, josta riimitys ja runomitta on hävinnyt lähes kokonaan. Eli se yksi elementti mikä tekee minulle Shakepearesta niin hienoa on poissa. Tämä on varmaan nykykatsojalle helpompaa kun ei tarvitse pelätä ettei sitä muinaista kieltä ymmärrä. Sen lisäksi että kieli on modernia niin kaikki on myös jotenkin simppelöity. Eli vedetty juonen mutkat suoriksi ja selitetty auki. Ei minua haittaa että Fortinbras-kuviot on siivottu juonesta kokonaan pois (niinkuin moni muukin sivuhenkilö) mutta välillä tulee fiilis selkokielisestä esityksestä. Kyllä kai katsojat ovat kykeneviä ymmärtämään näytelmän kulkua ilman että kaikkea väännetään rautalangasta. Tai ehkä Shakespeare on kielellisesti niin iso peikko että se karkottaa potentiaalisen tulijan?

Oli muuten muistini mukaan ensimmäinen Hamlet, jossa annetaan selkeästi ymmärtää Hamletin ja Ofelian lihallisesta suhteen johtaneen myös ei-toivottuihin seurauksiin. Kiinnostava tulkinta joka lisäselittää Ofelian onnetonta kohtaloa - ja myös sitä miksi Hamlet haluaisi tämän menevän luostariin. Mielenkiintoinen ratkaisu.

Summa summarum: menkää katsomaan tämä hieman erilainen Hamlet. Ei jätä kylmäksi.

Ensimmäisessä ensi-illassa torstaina esitys kesti 3 h 15 min, sisältäen toki puolen tunnin väliajan. Yleisö istui väljästi ja henkilökunta huolehti erinomaisen hyvin saliin menot ja poistumiset.


Esityskuvien copyright Kari Sunnari, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.