Karavaanari - kaikkien kaveri / Pyynikin kesäteatteri 12.6.2024

Muutaman vuoden tauon jälkeen löydän itseni taas Pyynikin kesäteatterin perinteisestä katsomosta. Tällä kertaa sinne minut houkutteli Heikki Syrjä ja Riku Suokas, tai tarkemmin sanottuna heidän uusi kesäteatterikappaleensa Karavaanari - kaikkien kaveri. Vaikken todellakaan ole karavaanari, en heidän ystävänsä, eikä ole mitään muutakaan sidettä koko sakkiin... Mutta toisaalta, Syrjä & Suokas on onnistunut luomaan legendaarisen Vuonna 85 -musikaalin sekä sen moninaiset spin off -jutut. Toki paljon muutakin, mutta omalla asteikollani ei mitään lähellekään tuota yltävää. Siispä Pyynikille!

Karavaanari on "kaikkia" hauskuuttava sketsikomedia, missä juonella ei ole suurensuurta merkitystä.  Matkailuautolla ajellaan, karavaanarielämää vietetään ja siinä sivussa paetaan poliisia ja vähän rakastutaankin. Ja laulaa luikautellaan. Kaikki alkaa siitä kun itsekeskeinen näyttelijä Mikko Aarnela (Lari Halme) osuu vahingossa kylmäverisen teloituksen todistajaksi, ja joutuu pakenemaan murhaajia. Jotka osoittautuvatkin korruptoituneiksi poliiseiksi. 

Pakomenopeliksi valikoituu (taas sattuman oikusta) matkailuauto, jonka omistajan poliisit myös ampuvat. Ja kas, siitä alkaakin sitten takaa-ajo halki suvisen Suomen. Aarnela ei ole aluksi kauhean katu-uskottava karavaanari, mutta ilmiömäisillä näyttelijäntaidoillaan soluttautuu piireihin. Sopeutumisessa auttaa hehkeä YH-äiti Krista (Karoliina Vanne) ja tämän jurottava teini-ikäinen tytär Aamu (Carola Halme).

Ohjauksesta vastaava Suokas ottaa ilon irti näistä tyypeistä. Ja kuten odottaa sopii, karavaanareissa on monenlaista hahmoa. Ester (Marika Heiskanen) hössöttää ja kokkaa siipalleen Väinölle (Matti Nieminen). Porukan johtaja Reino (Heikki Hela) on rauhaa rakastava ja maltillinen kun taas Arto (Jari Ahola) on kuumakalle joka turvautuisi mieluiten suoraan toimintaan. Karavaanarien Eldorado ja heille luvattu ikuinen onnela eli Jumaltenranta on nimittäin uhattuna. Muutama mutka tässäkin toki on, mutta onneksi paikalla on Aarnela näyttelijätaitoineen. Välillä ehditään kyllä viettämään fiestaa tai muuten vaan kekkaloimaan kukkaseppeleissä.

Sekopäinen poliisikaksikko Anneli (Kaisa Hela) ja Jessica (Miia Selin) ovat molemmat aika hurjia tyyppejä, ja tuovat rutkasti lisää kierroksia ja huumoria esitykseen. Mutta tarttee sanoa että niin hyviä kun muut ovatkin, on Aimo Räsänen ehdottomasti show'n kunkku. Hän tekee pienet roolit polkupyöräpoliisina, Parasite Corporationin edustajana ja karavaanarina, mutta illan huikein roolisuoritus on ehdottomasti Influensseri. Merkkilippiksessään, isossa neulepaidassaan, liehuvissa kutreissaan ja kultakäädyissään tämä aina väärään aikaan paikalle hiihtelevä heppu on ihan huikea! 

Nokian Etunäyttämön tutut näyttelijät täydentävät karavaanarien porukan, joten aikamoista vilinää Pyynikin puskissa nähdään. 

Kaiken lomaan kuullaan suomi-iskelmänumeroita, joita vaihtelevalla menestyksellä karavaanarit ja vähän muutkin tulkitsevat. On PMMP:n Rusketusraidat bossanova (?) sovituksella, ja lopuksi toki se aivan kammottava Samuli Edelmannin Karavaanari-renkutus. Olisi tämä ollut ehkä parempi ilman niitä, mutta kenties pienet laulunluritukset kuuluvat kesäteatteriin? Niina Alitalolle kiitos sovituksesta ja laulujen harjoittamisesta. 

Monenlaisia salaseuramaisia kulttimenojakin pääsemme todistamaan, sinänsä hupaisaa mutta. Tämän nähtyäni pidän kyllä karavanaareita entistäkin oudompana sakkina, ettei ainakaan ennakkoluulot vähentyneet. Mietin sitä että onko esityksen tarkoitus olla kunnianosoitus karavaanareille, vai tehdä pilkkaa heistä. Vai olla ihan vaan hauskaa kesäteatteria, vailla sen suurempia tarkoituksia.

No mutta, koska ollaan Pyynikin upeissa maisemissa niin sen kummempia lavasteita ei juuri tarvita. Antti Lauttamäki ja Emmi Niittymäki ovat kuitenkin tehneet Jumaltenrannan ja vähän muuta pientä lavastushommaa paikalle. Isossa roolissa ovat Marjaana Mutasen puvustus sekä kampaukset ja maskit. Erityisesti poliisikaksikon neonväriset kasarivetimet ja jo mainittu Influensserin asuste on nappisuoritus. Muutenhan karavaanarit pukeutuvat melko rennosti ja kesäfiiliksellä.

Näppärää sanailua, vauhdikasta kaahailua, Lari Halmeen monipuolisia koomikontaitoja ja paljon sellaista kevyttä tamperelaisia kulttuuripiirejä lipovia vitsejä ja heittoja. Siinä ehkä esitys pähkinänkuoressa. Kevyttä viihdettä ja uskon että ainakin karavaanarit viihtyvät katsomossa. Erikseen pitää mainita katsomon uusitut penkit, eli nyt on jokaisella selkeästi numeroitu oma penkki, ei tartte enää miettiä kuinka leveellä tai kapealla istuu.

Esityskuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kadotettu paratiisi / Tampereen työväen teatteri 22.3.2024

Miten mielenkiintoinen esitys Työviksen Kadotettu paratiisi onkaan! Kanadalainen Erin Shields on uudelleentulkinnut John Miltonin 1600-luvulla ilmestynyttä runoteosta Paradise Lost, jossa käydään läpi ihmisen syntiinlankeamista, paratiisista karkoittamista ja ylipäätään helvetin ja taivaan metkuja, Saatanan saadessa myös äänensä kuuluviin. Teos on inspiroinut taiteentekijöitä monin tavoin ja nyt siis näytelmän muodossa. On tosi kiinnostavaa että tämä esitetään TTT:n pienimmällä näyttämöllä eli Kellariteatterissa, mutta toisaalta intiimi tila sopiikin siihen oikein hyvin. Kaikki on lähellä katsojaa, tai olemme oikeastaan osa tapahtumia.

Juho Gröndahlin suomentama ja Janne Pellisen sovittama ja ohjaama Kadotettu paratiisi on kaikessa "traagisuudessaan" todella hauska, kielellisesti leikkivä ja nokkela. Siinä on säilytetty eeppistä runoelmaa, mutta myös tuotu moderneja elementtejä. Lopputulema on pohdintaa aiheuttavaa mutta erittäin viihdyttävää. Tykkään kovasti kieli-iloittelusta ja tavallaan tämmöisestä vakavan asian (no ainakin heille ketkä Raamatun kertomuksiin uskovat, tai enkeleihin, luomiskertomuksiin jne) karnevalisoimisesta. Ei tämä elämä niin vakavaa ole, ja ehkä meillä on kivempaa täällä nyt, kuin siellä paratiisissa oli? 

Ihmisyyden havainnointi on tässäkin näytelmässä oleellista ja Pellisen myötäelävä katse on kyllä ihmisyyden ja inhimillisyyden puolella. Saatanaakaan ei ole absoluuttisen paha, koska viattomat ihmiset nähtyään hänkin heltyy.

Näyttelijöitä on seitsemän, mutta liki kaikki taipuvat moniin rooleihin. Vain Papusen Riikka keskittyy hykerryttävän maireaan Saatanan rooliinsa. Ja mikä kutkuttava ja selkärankaa värisyttävä rooli se onkaan! Kyllä tämä Saatana minutkin viekoittelisi, saatikka sitten hieman hömelön Eevan (Pihla Pohjolainen). Tosin Eeva on selkeästi se fiksumpi osapuoli sillä Aatami (Verneri Lilja) se vasta hönö onkin. Jotenkin niin liikuttavan viattomia ja simppeleitä kumpikin, puhuvat lapsellisesti, itsestäänkin hän-muodossa, ihmettelevät ihanaa paratiisiaan. Hienoa näyttelijäntyötä!

Enkeleitä on paljon, sekä niitä langenneita että vielä taivaallisia. Vähän meinaa mennä tyypit sekaisin, mutta onneksi teatterin sivuilla on roolilista tarkennettuna (kiitos!). Heidi Kiviharju on mainio Synti, tuo ruma olento. Jari Ahola vetää hienosti Beelzebubina ja tatuoitu paljas ylävartalo sopii hyvin arkkienkeli Gabrielin kuvaan. Hiski Vihertörmän Kuolema on jotenkin liikkis.

Ihmiskaksikko paratiisissa on Saatanankin mielestä ihania: "Voi herrajumala, kyllä ne on lutusia". Raatsiiko tommosia edes paha langennut enkeli kiusatakaan. Mutta kun se kosto Isä Jumalalle (Petra Ahola) olisi kuitenkin saatava... Mitäs meni langenneen enkelin tiputtamaan taivaasta.

Enkelit viihdyttävät Aatamia ja Eevaa monin tavoin. Eläinnaamioilla luodaan paratiisiin hieman vaihtelua ja sitten on toki hieno Rafaelin (Petra Ahola) ideoima näytelmä taivaan ja helvetin taistelusta, runomitassa. Mikä ei toki mene ihan suunnitellusti. Kaunis kieli lipsuu hupsutteluun.

Saatana puhuttelee suoraan meitä katsojia, ja on hänellä Eevallekin pätevät argumentit miksi haukata omenaa. Eeva on utelias ja fiksu, ja seuraukset ovat sitten mitä ovat. On kiinnostavaa seurata Aatamin muodonmuutosta, hänestä tulee parempi kuin muista luojan luomista. Ainakin siis omasta mielestään. Itsestä puhuminenkin vaihtuu hän-muodosta minäksi. Ihmisestä tulee jo tässä vaiheessa minä minä minä, itsekeskeinen. Paratiisi häipyy heiltä kirjaimellisesti kun enkelit kantavat kukkaruukut pois. Yhtäkkiä alkaakin ruoho pistelemään ja ötökät pistämään. Tervetuloa todelliseen maailmaan! Välähdykset ihmiskunnan tulevaisuudesta ovat... kiinnostavia. Karmaisevia myös. 

Maailman ja helvetin välille rakennetaan silta että saatana pääsee jatkossa kulkemaan sujuvammin. Jeesus (Jari Ahola) haluaa maan päälle että voi pelastaa ihmisen. Ja miten siinä sitten käykään, se on kokonaan toinen kertomus.

Paula Koivunen on suunnitellut esteettisesti miellyttävän ympäristön foliotyyppisellä materiaalilla, valkoisilla harsomaisilla kankailla, naruverhoilla, betonirenkailla. Paratiisia markkeeraa muutamat tekokasvit. Myös upea puvustus on Koivusen käsialaa. Hersyvän hauskat ja aika yliampuvatkin asut saavat hymyn huulille. Aatami ja Eeva toki ovat melko vähäpukeisia kukallisissa uikkareissaan mutta enkelit irrottelevat senkin edestä. On kultaa ja kimallusta, pehmojakkua, Bossin kalsareita ja käärmeennahka-asua. 

Kaikenlaisia pieniä ihania yksityiskohtia katsojille bongattavaksi kuten Eevan käärmetatuointi. Emmi Puukka vastaa naamioinnista ja kampauksista. Visuaalista nautintoa täydentää TJ Mäkisen valot sekä Niklas Vainion äänet. Kaikki hienot ääniefektit ja kaiun käyttö, kyllä! Myös paratiisin projisoinnit ja valot luovat kauniin tunnelman.

Ohjaaja Pellikka sanoo Sana-lehden jutussa: Miltonin tematiikka ja psykologia on hienosti rakennettu: kun Saatana näkee ihmiset ensimmäistä kertaa, hän heltyy heidän viattomuutensa ja kauneutensa edessä ja tuntee sääliä. Vaikka kuinka olisi paha tahto, tuossa katseessa on jotain koskettavaa. Onko pahuus annettu rooli valmiissa kuviossa vai tietoinen kaiken muuttava valinta?

Muutama näytös vielä jäljellä, joten kannattaa kiiruhtaa lippukaupoille. Jo pelkästään hyytävän hauskan Saatanan vuoksi tämä kannattaa katsastaa, mutta myös jos kaipaat älyllistä viihdettä.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hamlet - rock-musikaali / Tampereen työväen teatteri 3.9.2020

Yhden asian voin taata: tämmöistä Hamletia ei ole ennen tehty!

Vaikka niitä versioita on tullut nähtyä lukuisia erilaisia, niin Hamlet rock-musikaalina on kyllä ihan uusi aluevaltaus. Aivan mahtavaa että Tampereen työväen teatteri ja tuoreehko johtajansa Otso Kautto on valmis tämmöiseen uuteen ja raikkaaseen näkökulmaan. Toivotaan todellakin että riskinotto kannattaa ja yleisö löytää tiensä teatteriin näinä vaikeina aikoina. Ehkei tämä Työviksen Hamlet kolahda kaikille, mutta kannattaisi silti ennakkoluulottomasti lähteä katsomaan. Klassikkoteksti kestää kyllä vaikka minkälaisia tulkintoja ja muunnelmia.

Ensimmäisenä lavalta vyöryy päälle uskomaton visuaalinen ilotulitus mitä Kimmo Viskari on tiimeineen loihtinut. Valtava mehiläiskennomainen pääkallorakennelma keskellä suurta, tyhjää lavaa. Lopuksi kallo hajoaa, kuin pikkuhiljaa pirstoutuva Hamletin mieli. Punasävyiset vaatteet ovat kiehtova yhdistelmä itämaista samurailookia ja 1600-luvun brittimuotia myllynkivikauluksineen. Tilkkutäkkimäisyyttä, juhlavuutta, näyttävyyttä. Pisteenä iin päällä vielä koreat kengät. Ja mikä vaate voi näin äänekkäästi julistaa asiaansa ja Shakespearen nimeä! Muuten lavastus on pelkistettyä, vaneripinnoitettu lattia ja muutamia irtoelementtejä. Harvinaisesti pyöröä ei käytetä lainkaan, mutta lavan nousevia ja laskevia elementtejä sitäkin enemmän, erityisesti toisessa näytöksessä. Emmi Puukka vastaa upeista kampauksista ja maskeista, taas voimakkaasti japanilaishenkeä näissä. Mutta esimerkiksi Gertruden kampaukset tuovat mieleen Elisabet I - hiusten punaista väriä myöten. Miten taidokkaasti toteutettu. Silmäniskuja erilaisiin kulttuureihin ja aikakausiin on tarjolla jos osaa katsoa.

Eero Auvisen säkenöivä valosuunnittelu hyödyntää hienosti pääkallokennostoa. Spottivaloja on aseteltu kuusikulmaisten elementtien väleihin ja koko rakennelma vilkkuu ja välkkyy kuin jalokivi. Lavalla siis todellakin silmä lepää. Äänisuunnittelusta vastaava Kalle Nytorp on myös onnistunut tehtävässään. Niin puhe kuin laulukin kuuluu todella selkeinä, äänenvolyymit musiikissa ovat maltilliset (mutta silti riittävän rokkaavat) ja kaikki oivaltavat ääniefektit todella upeita. Kitaristikaksikko vääntää myös hienoja lisäefektejä äänimaisemaan.

Näyttelijävalinnat ovat osuneet hienosti maaliinsa. Saska Pulkkinen on nuori, jäntevä ja erittäin liikunnallinen Hamlet. Akrobaattisiin temppuihin yltävä mies osaa myös laulaa viimeisen päälle. Tämä Hamlet ei ole hullu, vaan pohdiskeleva ja kykenevä muuttamaan käytöstään ja mielialojaan silmänräpäyksessä. Isän haamulta saatu tehtävä kostaa tämän kuolema on tärkeänä mielessä. Pulkkinen on kyllä erinomaisen hyvä.

Monessa Hamlet-versiossa naiset jäävät hieman etäisiksi. Hamletin nuori lemmitty Ofelia (Inke Koskinen) on alussa epävarma kikatteleva teinityttö, mutta myöhemmin löytää vakavammankin puolen itsestään. Tämä Ofelia ei paljoa isäänsä tai veljeään kuuntele vaan pitää oman päänsä. Koskisella on kaunis lauluääni ja valovoimainen läsnäolo lavalla - hieno opinnäytetyö Nätylle tämä. Petra Karjalainen on aina erinomaisen hieno musikaaliesiintyjä, ja tämän Gertrude on kyllä hyvä roolityö. Aluksi tuoreen aviomiehensä puheita toisteleva, epävakaa häilyvä höpöttäjä muuttuu kyllä draaman edetessä. Äidin ja pojan suhde on myös mielenkiintoinen; hyvin läheinen mutta myös ailahteleva.

Työviksen luottomusikaalimies eli Jari Ahola jää tällä kertaa hieman vaisuksi Claudiuksen roolissa, vaikka muheva rockääni onkin tallella. Tämän Claudius koittaa kyllä olla äijä mutta sortuu omaan näppäryyteensä. Sen sijaan Polonius (Pentti Helin) on mies paikallaan! Kerrassaan hurmaavan roolin tekevä Helin teputtaa ja räppää, riimittelee ja liehakoi. Ihmeen elastisesti iso mies liikkuu ja varastaa kyllä kaikki kohtaukset missä esiintyy. Polonius on monesti jotenkin ressukka tai liian lipevä tai muuten vaan väritön, mutta ei tässä esityksessä. Ihana!

Jussi-Pekka Parviaisen Laertes on kuumakalle mutta symppis. Suvi-Sini Peltola vetää Hamletin uskollisimman ystävän Horation roolin pelkistetyllä taidolla. Petollinen kaverikaksikko Rosencrantz (Petrus Kähkönen) ja Guildenstern (Karoliina Vanne) taitavat ainakin nöyristelyn ja joka paikkaan kumartelun suvereenisti. Ja heidän äänensä soivat kauniisti yhteen. Ja sitten on vielä aina taitava Auvo Vihro! Tämän haamu on oudon läsnäoleva piipahtaessaan näyttämöllä - ja nyt huomaa mistä Hamlet on perinyt notkeutensa!

Sokerina pohjalla hyvin valitussa näyttelijäporukassa on huikea Gravediggers-porukka, Kristiina Hakovirta, Jari Leppänen ja Mika Honkanen etunenässään. Koko haudankaivajakohtaus oli riemastuttavan karnevalistinen ja sai jalan naputtamaan tahtia. Värikästä ja hauskaa, ja tämä on kuitenkin Hamlet mistä puhutaan! Muutenkin ne kaksi yleensä hieman piinaavaa ja liian pitkää kohtausta (eli tämä ja toisena näytelmäseurueen esitys) on vedetty lyhyesti, ytimekkäästi ja suorastaan nerokkaasti.

Tämä Hamlet on kyllä mielestäni iso sulka ohjaaja Otso Kauton hattuun. Riskejä ottava ja aika kuluneeseen näytelmään paljon uutta puhaltava teos on vaikuttava kombinaatio monenlaista. Minusta riskinotto kannattaa kyllä, erityisesti klassikoiden kohdalla. Se että "uskaltaa" jättää ikonisen ollako vai eikö olla -kohtauksen pois kokonaan on hieno veto.

Tykkäsin tosi monista ratkaisuista, esimerkiksi siitä miten kuolleet jäävät notkumaan lavalle elävien joukkoon, miten hienosti R & G kuolinkohtaus oli tehty, miten bändi on lavalla läsnä ja mukana esityksessä, ja miten moni näyttelijä soittelee omia instumenttejään siellä mukana tosta noin vaan. Haudankaivajakohtauksessa ollut nukketeatteriosuus luurangon kanssa vei sydämeni. Ylipäätään koko hautausmaakohtaus oli herkkua kaikille aisteille.

Tämä Hamlet on siis nimenomaan ROCK-musikaali. Kitaravirtuoosit Jarmo Saari ja Varre Vartiainen ovat yhdessä musikaalinero Eeva Kontun kanssa loihtineet musiikin ja soittavat myös lavalla, tiukasti mukana esityksessä. Vaikka välillä vilahdetaan progeen, lattariin ja hempeämpiin säveliin niin kyllä se rockpoljento on kaiken a ja o. Hyvä niin. Höttömusiikkia sisältäviä musikaaleja (katson sinuun Disney) kyllä piisaa, joten on kiva saada tämmöistäkin energiaa lavalle. Isoa bändiä lavalla luotsaa koskettimiensa takaa Joonas Mikkilä tai Ville Myllykoski.

Ja sitten taas mietin että onko tämä musiikillisesti väliinputoaja: yli kuusikymppiset kuuntelevat enimmäkseen iskelmää tai muuta, ja alle kolmikymppiset taas hiphop-suuntaisia juttuja. Toivon olevani väärässä ja että ihmiset ymmärtäisivät myös kunnon kitaravoittoisen musiikin päälle.

Shakespearen sanoista on syntynyt hyvät lyriikat biiseihin (Baranin ja Kontun lisäyksillä).

Vai mitä sanotte tästä ensimmäisen näytöksen päättävästä biisistä:

Tähän aikaan yöstä
käyvät noidat töihinsä,
haudat haukottelevat ja
helvetti hönkii huurujaan.

Tero Saarinen on koreografi joka ei varmaan tarvitse esittelyjä, ja hän vastaa Hamletin liikeidentiteetistä Satu Halttusen kanssa. Odotin kovasti mitä lavalla nähdään. Ensimmäinen huomio kiinnittyi näyttelijöiden käsiin ja niiden lintumaisiin eleisiin. Värisevät, väpättävät ja lepattavat kädet. Monessa kohtaa muu liikkuminen oli hidastettua, viittä vaille pysähtyvää, vastakohtana kolibrikäsille. Itse Hamletin tapa liikkua on kissapetomainen, hypähtelevä ja akrobatiaa lähentelevä. Mies kiipeilee toisten päälle (tämän ja Poloniuksen pariakrobatianumero on ihan huippu) ja viipyy niskaseisonnassa niin kauan että pelkään jo Pulkkisen niskanikamien puolesta. Samalla toki "puhuen" jaloillaan. Hamletin ja Laerteksen kaksintaistelu oli hidastettua tanssia. Kyllä koko teoksesta huomasi että siihen liikkeeseen ja keholliseen ilmaisuun oli kiinnitetty huomiota ihan eri tavalla. Liikekin omalla osallaan vei ajatukset Japaniin.

Jos nyt jotain kritisoitavaa löytyy niin se on kieli. Michael Baranin suomennos ja sovitus on hyvin suoraviivaista puhekieltä, josta riimitys ja runomitta on hävinnyt lähes kokonaan. Eli se yksi elementti mikä tekee minulle Shakepearesta niin hienoa on poissa. Tämä on varmaan nykykatsojalle helpompaa kun ei tarvitse pelätä ettei sitä muinaista kieltä ymmärrä. Sen lisäksi että kieli on modernia niin kaikki on myös jotenkin simppelöity. Eli vedetty juonen mutkat suoriksi ja selitetty auki. Ei minua haittaa että Fortinbras-kuviot on siivottu juonesta kokonaan pois (niinkuin moni muukin sivuhenkilö) mutta välillä tulee fiilis selkokielisestä esityksestä. Kyllä kai katsojat ovat kykeneviä ymmärtämään näytelmän kulkua ilman että kaikkea väännetään rautalangasta. Tai ehkä Shakespeare on kielellisesti niin iso peikko että se karkottaa potentiaalisen tulijan?

Oli muuten muistini mukaan ensimmäinen Hamlet, jossa annetaan selkeästi ymmärtää Hamletin ja Ofelian lihallisesta suhteen johtaneen myös ei-toivottuihin seurauksiin. Kiinnostava tulkinta joka lisäselittää Ofelian onnetonta kohtaloa - ja myös sitä miksi Hamlet haluaisi tämän menevän luostariin. Mielenkiintoinen ratkaisu.

Summa summarum: menkää katsomaan tämä hieman erilainen Hamlet. Ei jätä kylmäksi.

Ensimmäisessä ensi-illassa torstaina esitys kesti 3 h 15 min, sisältäen toki puolen tunnin väliajan. Yleisö istui väljästi ja henkilökunta huolehti erinomaisen hyvin saliin menot ja poistumiset.


Esityskuvien copyright Kari Sunnari, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Poikabändi / Tampereen työväen teatteri 5.9.2019

Jaahas. Syksyn musikaaliuutuus Työviksellä, aina iso tapaus. Keväästä asti Poikabändi on ollut aktiivisessa markkinoinnissa (soittaen mm. juoksutapahtuma Likkojen Lenkillä toukokuussa) ja itsekin kävin ennakkotilaisuudessa huhtikuussa hakemassa maistiaisia. Kyllähän tämä kiinnosti, vaikka ysäri(poikabändi)musiikkia kammoksunkin. Tunnustan että ennakkoasenteet olivat vähän myötähäpeän ja varovaisen kiinnostuksen suuntaisia.

Sitäkin riemullisempaa oli ensi-illassa huomata että esityshän on oikeasti tosi kiva! Myötähäpeän sai unohtaa, ja vaikka se ysärimusiikki nyt ei edelleenkään iske, niin onneksi mukana oli kaikenlaista muutakin. Rautaiset ammattilaiset osaavat kyllä ja käsikirjoittaja/ohjaajakaksikko Heikki Syrjä ja Riku Suokas tietävät mistä naruista vedellä. Eihän tämä juoneltaan mikään maailman syvällisin tai monimutkaisin teos ole, mutta eihän sitä tarvitsekaan. Huumoria on kosolti.

Esitys toimii varmaan myös heille ketkä eivät muista 1990-luvusta tuon taivaallista. Tämä on kuitenkin aika universaali ryysyistä rikkauksiin ja sieltä taas takaisin maan pinnalle -tarina. Mutta vielä enemmän tämä kyllä aukeaa hieman vanhemmille katsojille. Ketkä muistavat laman ja sitä seuranneen ahdingon ja konkurssiaallot, ja toinen toistaan kliseisempien poikabändien (miksei myös tyttöbändien) esiinmarssin.

Syrjä&Suokas-huumoria ja tarinankerrontaa on nähty TTT:n lavalla jo legendaarisen menestyneessä Vuonna 85 -musikaalissa kaikkine johdannaisineen, ja hieman miedommassa (ja ehkä vähemmän menestyneessä) muodossa viime syksyn Hämeenlinnan teatterin Tahtien Sota -esityksessä. Samoja juttuja nytkin nähdään eli kielellistä iloittelua, hauskoja irtovitsejä/reploja, monenlaista sakkia, ja monipuolista musiikkia. Siitä vastaavat ysärimusalegendat Risto Asikainen ja Kristian Maukonen, ja kapellimestarinakin esityksissä toimiva Pekka Siistonen (mies Vuonna 85 musan sovitusten takana). Kyllä tältä kolmikolta musiikkia lähtee - vaikka oikeastaan mikään ei jää korvan taakse kauheasti jumpsuttamaankaan. Esikuvien mukaisesti. Kyllä Avain, Hikee tai Tehdään mehuu ovat ihan meneviä rallatuksia, mutta en minä näitä kotona kuuntelisi. Lyriikat ovat enimmäkseen noloja.

Poikabändi kertoo samaan aikaan useampaa narratiiviä. On kaverikaksikko Kari (Jari Ahola) ja Make (Samuli Muje), joiden radiomainos/äänentoistofirma ajautuu laman kourissa konkkaan, ja jollain pitäisi saada velat kuitattua. Kaverukset on monessa liemessä keitetty, mutta kestääkö välit kunnossa kuningasideaaansa poikabändielämää? Sitten on tietysti se toinen tarina: halutaan luoda kaupallinen tuote ja tuotteistaa se. Ja se tuote on ToiBoys. Ja mitä se menestys tuo tullessaan, miten se muuttaa ihmisiä. Koko 90-luvun Suomi näyttäytyy kaikessa kurjuudessaan, pintaliidossaan, nukkavieruudessaan, hypetyksessään.

Bändiviisikkoa esittää myös monessa liemessä marinoidut hienot esiintyjät. Jari Ahola ja Saska Pulkkinen ovat TTT:n omia voimia, ja lisäavuksi on hankittu viimeksi upeasti HKT:n Kinky Bootsissa pääroolin tehnyt Lauri Mikkola, lukuisissa esityksissä minut hurmannut Jonas Saari ja mm. HKT:n Tarzanissa ja Shrekissä nähty Jon-Jon Geitel. Kaikilla miehillä on laulu- ja tanssitaidot kohdillaan sekä poikabändiin sopivat ulkoiset olemuksetkin just eikä melkeen. Kullekin tyypille rakennetaan oma hahmo, esimerkiksi Geitel on hyvin uskovainen Matteus, mutta ToiBoysiin hänet stailataan hauskaksi keppostelijaksi. Hienosti vetävät roolinsa kyllä kaikki. Pulkkisen Seitti on nuorimmainen ja joutuukin bändiin puskista ja puolivahingossa. Saamme seurailla tämän äidinkaipuuta ja vanhempien naisten kanssa seikkailuita illan aikana. Sisästä draamaa lisää toki monenlaiset naiskuviot mitä poikien ympärillä pyörii. Omat suosikkini viisikosta oli kyllä koivutukin kanssa lavalle saapunut Juzzi (hyräillen Dave Lindholmin Pientä ja hentoa otetta) eli aina ihanan rouheaääninen Jonas Saari, ja myös Tommi Läntisen/Mike Monroen oloiseksi stailattu Lauri Mikkola souläänineen.

Väkeä lavalla riittääkin sitten kun Vilkkilässä kissoja, ja aika hersyviä hahmoja siellä nähdään. Suosikkini taitaa olla niljakas ruotsalaismanageri Jas Gripen (huikean upean roolin tekevä Verneri Lilja), Maken ja Seitin isäukko Ilpo (Aimo Räsänen) ja bändille henkiseksi avuksi pestattu Tohtori Miettinen (Jyrki Mänttäri). Ja sitten on toki Rauno "Leave your hat on"-numeroineen (varokaa eturivi!) :-D Naishahmot jäävät koko esityksessä sivuosiin, mutta Jaana Oravisto Garin äitinä ja Heidi Kiviharju maskeeraaja-Monicana ovat sieltä tärkeimmästä päästä.

TTT:n Suuren näyttämön puitteet ovat suuret ja hienosti Teppo Järvisen lavastus sen täyttää. Suosikkini on toijalalainen heinälato minkä pyöröpaalien ja räsymattojen suojissa ToiBoysia aletaan rakennella. Kyllä nämä työväentalot ja seurojenhuoneet ovat niin tunnistettavissa. Myös Jaana Aron pukusuunnittelu on varsin onnistunutta; kyllä tässä ne kaikki ysärikliseet näkyvät. Kuusihenkinen Alabama House Band soittaa enimmäkseen lavan takaosissa, mutta loppukuhinoissa heidänkin lavansa siirtyy eteen kuin rokkikeikalla konsanaan. Videoita (Sami Rautaneva, joka vastaa myös valoista, Suokas, Järvinen) hyödynnetään paljon, ja ne ovat kyllä onnistuneita. Pyroja on paljon, ja eturivissä saattaa olla aika lämmintä aina hetkittäin. Teknisesti oikein näyttävää menoa siis. Välillä tuntuu kuin olisi aikakoneeseen astunut ja oikeasti sinne ysärille kulkenut. Ja hauska ajatusleikki että Backstreet Boys ja Take That ottivat vaikutteensa nimenomaan ToiBoysilta!

Yksittäisistä vitseistä mua nauratti ehkä eniten se Maken heitto, että hän on Suomen Lennon-McCartney ja Gari on se viiva siinä välissä. On meinaan jäänyt hyvin mieleen takavuosien Suosikista Pantse Syrjän sama kommentti itsestään, heidän tapauksessaan velipoika Martti Syrjä oli se viiva. Oikeista lähteistä on siis tekstiä ammennettu!

Ja se Jas Gripenin kysymys: "Varför inte poppi soi ja tanner tömise" hihityttää vieläkin.

Onneksi Markku Nenonen on ollut tekemässä koreografiat (eikä Åke Blomqvistiltä tilattu kasetti) ja vaikka ne liikuttavia (ja näennäisen simppeleitä) ovatkin, niin kiva niitä on katsella.

Innostusta tämä on herättänyt ja varmaan katsojiakin kerää. En silti jaksa nähdä samanlaista menestysputkea kun esimerkiksi Vuonna 85 oli. Erittäin viihdyttävä ja hauska esitys, mutta aika pintapuolinen silti. Toimii hyvin eskapistisena ja nostalgiakaipuuta täyttävänä viihde-esityksenä. Poikabändi ei onneksi suhtaudu asioihin mitenkään ryppyotsaisesti, ei itseensä eikä poikabändeihin. Sopii hyvin myös heille jotka haluavat mennä tiirailemaan vähäpukeisia somia nuorempia miehiä lavalla eikä strippausryhmät innosta. Tässäpä myös teatterin kaapuun verhottua silmäniloa. Jos nyt jotain on pakko moittia niin loppua eri biiseineen oli venytetty hieman ehkä liikaa. Ehkäpä se oli vaan ensi-iltahuumaa. Vartin olisi voinut kestoa muutenkin tiivistää.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

The Nether / Tampereen työväen teatteri 31.8.2018

Scifiä, dystopiaa, virtuaalitodellisuuksia, outoa häröilyä... Jennifer Haleyn nerokas näytelmä The Nether sai Suomen kantaesityksensä Tampereen Työviksellä. En käynyt katsomassa sitä Lontoossa muutama vuosi sitten, vaikka Royal Courtista se siirtyikin West Endille eli tilaisuuksia olisi kyllä ollut. En enää jaksa muistaa miksi, eivätkö matkani osuneet yksiin vai mikä. Koska aihehan kyllä kiinnostaa.

Näytelmä herätti teemoillaan paljon pohdintaa pääkopassa. Jos virtuaalitodellisuudessa tekee rikoksia, lasketaanko niitä, rangaistaanko samalla tavalla kun oikeassa maailmassa? Kuka hyvänsä voi ottaa sen hahmon kun haluaa, mutta kun toisilla ihmisillä aletaan tehdä bisnestä, niin onko se oikein? Onko yleensäkin oikein kerätä riippuvaisilta rahat ja hyödyntää heidän heikkouksiaan? Onko se pienempi paha jos pedofiili toteuttaa omia halujaan virtuaalimaailmassa kun todellisuudessa? Voiko örkkien tappaminen tai raiskaaminen olla ok, jos se tapahtuu netissä eikä siellä haittaa ns. ketään? Ovatko tunteet aitoja, jos niitä koetaan virtuaalimaailmassa? Ja miten ylipäätään saadaan verkossa piilevät rikolliset napattua?

  

Niinpä niin, miettimisen arvoisia asioita. Niiden kanssa Tiina Puumalaisen ohjaamassa näytelmässä kamppailee offline-rikosylikomisario Morris (Suvi-Sini Peltola), joka jossain epämääräisessä tulevaisuudessa koittaa ratkaista bisnesmies Sims (Jari Ahola) rikoksia. Maailma on jaettu tähän "oikeaan" todellisuuteen (offline) ja sitten virtuaaliverkko The Netheriin, jossa rahalla pääsee viettämään sitä toista elämää. Monelle Netheristä tulee jopa tärkeämpi, ja verkkoon haluttaisiin siirtyä kokonaan ja jättää offline-elämä taakse. Työt, vapaa-aika, koulut, harrastukset - kaikki toimivat Netherissä. Puita ja kasveja ei juurikaan offline-maailmassa ole, ja jos on niin ne ovat superharvinaisia ja siten erittäin tavoiteltuja. Mutta virtuaalimaailmassa kaikki on toisin! Kuka tahansa voi ottaa minkälaisen hahmon hyvänsä ja Simsin luoma Kätkö on viktoriaanishenkinen piilopaikka vaikkapa pedofiileille. Siellä ihana Iris (Sonja Halla-aho) ottaa pikkutyttölookissa vastaan vieraitaan ja Papa isännöi kartanoaan. Tilaisuutta hyödyntää myös sliipattu herrasmies Woodnut (Juha-Matti Koskela), joka hieman ihastuukin Irikseen. Mutta miten tähän kuvioon sopii fysiikanopettaja Doyle (Pentti Helin), jota myös kuulustellaan Kätkössä viettämästään ajasta?

Kyllä, kuulostaa hieman monimutkaiselta, mutta kuten hyvillä tarinoilla on tapana, kaikki selviää lopuksi. Ei ehkä ihan niin kuin katsoja kuvittelisi, mutta ratkaisuja saadaan. Psykologisia pelejä pelaa näytelmässä yksi jos toinenkin. Näyttelijät saavat minut hyvin vakuuttuneiksi hahmoistaan. Varsinkin Peltolan tyly poliisi ja Halla-ahon näennäisviaton pikkutyttö tenhoavat.

Paula Varis on suunnitellut hienon puvustuksen; erityisesti Kätkössä vieraileville hahmoille. Ja Teppo Järvisen lavastuksen kahden maailman kontrasti alleviivaa sitä eroa oikean maailman ja virtuaalimaailman välillä. Moderni toimistokuutio vaihtuu pyörivän lavarakennelman vauhdittamana hulppeaan viktoriaaniseen kartanomiljööseen ja kuin tyhjästä ilmaantuvat virtuaalikalusteetkin paikalle. Illuusio on vahva. Loisteputkien kalsea valo korostaa tylyä todellisuutta - kukapa sitä ei haluaisi paeta ihanaan virtuaalimaailmaan. Ja se punainen neonvalokaapelineliö! Eero Auvisen valot sekä videot luovat hyvin tehokkaasti mielikuvia ankeasta ja karusta maailmasta sekä leppoisasta Kätköstä. Niklas Vainion äänisuunnittelu aavemaisine soundeineen kruunaa kaiken.

    

Kai se on aika pitkälle mahdollista että porno johtaa teknologian kehitystyötä jatkossakin. Käy ilmi että Nether on entinen internet, vain hieman pidemmälle vietynä. Näytelmän rakenne eri aikatasoineen on nerokkaasti luotu. Ja se ydinajatus että todellisuus murskaa ihmisen, ja vain Netherissä hän voi olla kokonaan vapaa. Ei ilmaiseksi tietenkään, mutta rahalla saa vapautta.

"Kirveen käyttö pitää parisuhteen sopivan etäisenä" on ehkä ihan parhaita lauseita ja elämänohjeita!

The Nether oli erittäin kiinnostava scifinäytelmä, joka pohtii monenlaisia moraalikysymyksiä. Niitä vanhoja ja tuttuja, mutta myös todella modernejakin. Näytelmä tarjoaa monia eri tasoja ja monia eri näkemyksiä. Ei mitään tavallista huttua vaan jotain hieman erilaista!


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rakkaudella merkitty / Valkeakosken kesäteatteri 14.6.2018

Heti kärkeen tunnustus: en osannut ennen tätä esitystä nimetä kuin yhden Jari Sillanpään biisin. Ja siitäkään en ollut ihan satavarma, oliko se Satumaa vai Satulinna. Mutta yllätyksiä oli paljon luvassa: ai tääkin on Siltsua! Eli kyllä tämmöinen iskelmämusiikkia kuuntelelematon ja Siltsun musiikkiuraa seuraamaton yllättävän monta biisiä sitten kuitenkin oli kuullut.

Mutta miksi sitten katsomaan kotimaisesta (menestys)artistista tehtyä musiikkinäytelmää Rakkaudella merkitty, jos tähti itsessään ei niin kiinnosta? Viime vuodet Siltsu lienee ollut otsikoissa enemmän muista kuin musiikkiansioistaan, vaikka jälkimmäiset toki valtavan mittavat ovatkin. Niitä muitakin puolia esityksessä sivuutetaan, mutta pääpaino on kuitenkin itse asiassa eli musiikissa. Ei minua Siltsun ulkomusiikillisetkaan seikat niin kiinnosta. Vaan tunnustan heti, että paikalle mut veti enimmäkseen loistavat pirkanmaalaiset näyttelijät, Jari Ahola ja ennenkaikkea Martti Manninen. Eikä tarttenut pettyä.

       

Elämäkerralliset esitykset ovat aina haasteellisia, ja usein ehkä tylsähköjäkin, vaikka olisi miten mielenkiintoinen henkilö kyseessä. Kronologinen kerronta ja niin hauskoja kuin surullisiakin kohtia matkan varrelta. No, ihan kokonaan ei siltä voinut nytkään välttyä, mutta jo se että päähenkilöä esittää kaksi näyttelijää (Ahola vanhempana ja Manninen nuorempana) toi asiaan uudenlaista dynamiikkaa. Ja se että herrat olivat lavalla limittäin, lomittain ja yhtäaikaakin, ilman että se oli mitenkään sen kummallisempaa. Milloin vanhempi Jari antoi neuvoja nuoremmalle minälleen tai milloin nuorempi lykkäsi mikrofonin vanhemman käteen. Tämä ratkaisu toimi hyvin! Ei tullut mitenkään skitsofreeninen olo että nyt siellä on kaksi Siltsua heilumassa. Minusta tämä toimi!

Ja kun kyseessä on kaksi niin valovoimaista ja karismaattista näyttelijää kuin Manninen ja Ahola, niin toimi sitä paremmin. Kumpikin on loistava laulaja kaiken muun lisäksi, ja pääsi esiintymään kyllä koko rahan edestä. Tällä kertaa Martti Manninen kyllä varasti koko show'n ja valloitti hurmaavalla hymyllään ja letkeillä lanteillaan koko ensi-iltayleisön. Hykertelin eturivissä moneen kertaan, että nytpä saavat katsojat tuta että millaista talenttia Tampereen Teatteriin on "piilotettu". Toivon hartaasti että kaikki hurmautuneet ihmiset menevät esityksen jälkeen kotiinsa ja kertovat miehestä tuttavapiirilleen. Eli jos ei muuten, niin Mannisen Martin takia kannattaa suunnata Valkeakoskelle kesäteatteriin. Huikea tyyppi!

     

Muukin näyttelijäporukka tekee hyvää työtä. Varsinkin Petra Ahola Jarin Sari-siskona, ja muissa rooleissa (se humalainen fanityttö oli huikea!) valloitti ja Heidi Kirves Jarin äitinä. Sen sijaan jäin ihmettelemään hieman miksi rokkikukko Olli Herman jäi niin pieneen rooliin, enemmän seinäruusuksi? Hän veti esityksessä "kiintiöhomon" roolin, joka vilkutteli lavan sivuilla ja hymyili kauniisti. Olisin odottanut hänen myös laulavan hieman enemmän (ja paremminkin), kun hän nyt kuitenkin on se laulaja. Mutta ei. Muuten ohjaaja ja käsikirjoittaja Heikki Paavilainen on tehnyt ihan hyvää työtä tämän porukan ja esityksen kanssa.

Rakkaudella merkitty oli sopivan mittainen kesäteatteriesitys, ja kivaa katseltavaa. Koreografi ja tanssija Jani Rasimus pyörähtämässä Niina Rajaniemen ja Kia Lehmuskosken kanssa oli iso osa esitystä. Monenlaisia ja näyttäviä tanssimuuveja. Itse lavastus (a'la Jyrki Seppä) muodostui erivärisistä liikuteltavista pylväistä, mutta sekavuudestaan huolimatta ihan hyvin sekin toimi. Arja Sahnon puvustus oli tyylikästä. Nelihenkinen bändi Ali Ahmaniemen johdolla soitteli monenlaista musaa (iskelmätähdeksi Jari on kyllä esittänyt musiikkia todella laidasta laitaan!), helposti pureksittavassa muodossa.

Vaikken Sillanpään elämästä juuri kauheasti mitään tiedäkään (no sentään lapsuuden Ruotsissa, ja tangokuninkaallisuuden) niin hyvin tässä oli kerrottu näiden elämänetappien lisäksi henkilökohtaisemmistaki asioista. Miten artisti kamppailee epävarmuuden ja hyväksynnän kanssa, tykkääkö musta kukaan? Terveysongelmat ja jaksaminen, muiden miellyttäminen ja tasapaino oman elämän kanssa. Yleinen elämänhallinta. Avoimuus ja yksityisyys. Rehellisyys, niin itselle kuin yleisöllekin. Ja kai se sitten oli aikoinaan iso asia että joku Sillanpään kokoluokan artisti ja julkkis tulee kaapista ulos, en muista sitä niin tarkasti. Siinäkin mielessä Jari on ollut monelle varmasti tärkeä esikuva - ura ei tyssännytkään homouteen. Vielä vuonna 1996 olisi kai sitten Suomen kansalle ollut liikaa tietää, että suursuosikki Sillanpää asuu miehen kanssa. Voi hyvin olla tottakin tämä. Mutta homous ei todellakaan ole mikään esityksen teema, vaan yksi seikka vaan muiden joukossa. Yksi osa Siltsua.

Esityksessä on huumoria sopivasti, ja sitten niitä silmienpyyhkimiskohtiakin varmasti monelle. Ei se Sillanpään menestys yhdessä yössä tullut, vaan pitkän ajan kuluessa, ja ei se kaikki todellakaan ole ollut ruusuilla tanssimista. Toki tarinaan tuo oman lisänsä se, että tämä ei ole mikään kuolleen tähden muistoesitys, vaan elävän ja hengittävän, ja yhä täysillä kuvioissa mukana olevan taiteilijan. Tästä saatiin myös hyvä muistutus, kun viimeisen laulun (no tottakai se Satulinna!) aikana lavalle saapui myös itse Jari Sillanpää, laulamaan alter egojensa kanssa. Siinä vaiheessa koko ensi-iltayleisö pomppasi pystyyn aplodeeraamaan. Ja näkyi siellä moni pyyhkivän silmiäänkin, lavallakin.

        

Jos nyt jotain pitäisi moittia, niin mikrofonit olivat aika isot ja kömpelöt. Ja se että Olli Hermania hyödynnettiin liian vähän. Perinteisiä kesäteatterikliseitäkin toki nähtiin lavalla: kännikohtaus ja mies mekossa. Hupsu poliisi sentään puuttui. Mutta aika pieniä juttuja nämä kummiskin.

Kyllä tämä esitys viihdytti hyvin. Tietysti Sillanpää-faneille varmaan ihan must-see, ja meille muillekin tarjosi reilut pari tuntia mukavaa katseltavaa, ja jopa kuunneltavaa. Ei minusta vieläkään tullut Sillanpää-fania tai edes iskelmämusiikin ystävää, mutta kiva tämän parissa oli silti leppoisa kesäilta viettää.


Esityskuvien copyright Rami Marjamäki, ensi-illan loppukiitoskuvat (5 viimeistä) omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kilpakosijat / Tampereen työväen teatteri 2.12.2016

Työviksen uutukaismusikaali on taas kerran osoitus siitä, että siinä talossa on roppakaupalla upeita musikaalinäyttelijöitä! Siis sellaisia keiltä sujuu niin laulaminen, näytteleminen kuin tanssiminenkin. Yhtä aikaa. Maiju Lassilan Kilpakosijat (vuodelta 1913!) saattaa olla läpeensä kulunut, mutta tämä "kansanmusikaali" on niin raikas, railakas ja menojalkaa vipattava, että tarinakin saa uutta puhtia!

Tommi Auvinen vastaa dramatisoinnista ja ohjauksesta, ja mielestäni onnistuu molemmissa turkasen hyvin. Musiikkihan tässä kuitenkin on pääosassa ja en osaa kuvitella ketään Sari Kaasista sopivampaa siihen sävellyspestiin. Iloisesti Värttinän hengessä liikutaan eli kansanmusiikkia kahdelle jalalle. On seassa hieman rauhallisempiakin kappaleita, mutta pääsääntöisesti iloista ja vauhdikasta musiikkia tämä on. Joka saa hymyn huulille.

Sikasen isän ja pojan kosioaikeistahan tässä on kyse. Kumpainenkaan ei ole käynyt rippikoulua, joten naimalupaakaan ei siten ole. Mutta kun naisiin tekisi mieli ja sopivia leskirouvia olisi tarjolla roppakaupalla. Sitä teemaa sitten vatvotaan reilut 2 tuntia. Mutta missään vaiheessa meno ei käy tylsäksi tai itseään toistavaksi. Koska menoa ja meininkiä on kuin pienessä itäsuomalaisessa kylässä. Kuten vaikkapa Rääkkylässä. Vaikka tässä ollaankin Pielisjärvellä.

Siinä missä Sari Kaasinen on säveltänyt musiikin, ovat sanoitukset peräisin Maiju Lassilalta, SKS:ltä ja Teija Auviselta. Ja niitä esittää vallan loistava Joonas Mikkilän luotsaama kvintetti. Tämä musiikki on niin mukaansatempaavaa, että voi kun tästäkin saisi CD:n, kuten Viita 1949-musikaalista. Mutta ei kuulemma ole luvassa. Harmi. Jouni Prittinen vastaa huikean vauhdikkaista koreografioista. Siellä helmat hulmuavat ja jalalla pistetään enemmän kuin koreasti. Ylipäätään kaikki joukkokohtaukset ovat upeita.

Pentti Helin ja Jari Ahola on vallan mainio kaksikko isä ja poika Sikasena. Petra Karjalainen on taas kerran supertaitava Saastamoisen Kaisana, jolta ei kosijoita puutu. Tykkään Petran äänestä kovasti. Yksi Kaisan kosijoista on Leskisen Antti (todella hienon roolin vetävä Vesa Kietäväinen). Toinen taitavaääninen työvisläinen on Eriikka Väliahde, joka ei taaskaan petä. Kylässä on kovin paljon laulu- ja tanssitaitoisia väkeä, joista parhaimpina esille nousevat Hanna Gibson ja Jyrki Mänttäri. Kaikkiaan porukkaa on kyllä paljon, mutta kyllä TTT:n Suurelle näyttämölle väkeä mahtuu.

    

Erkki Saaraisen suunnittelema pyörivä puinen puoliympyrä on näppärän monikäyttöinen lukuisine ikkunaluukkuineen ja toisen puolen taivaineen. Näytelmässä on lukuisia hienoja hetkiä, vaikkapa se kun naislauma vetelee kirveillään koivupölleihin laulun tahdissa! Ja entäpä kun Mikko Perhonen (mainio Severi Saarinen) haastaa murretta niin nopsaan, ettei tämmönen hidas hämäläinen pysy perässä. Mun takana istuva vanhempi rouvashenkilö totesikin vieruskaverilleen että nyt tartteis tekstitystä. Lisäksi on pakko mainita Mänttärin Jyrkin breakdance-henkiset tanssimuuvit. Istuvat muuten ihan hyvin kansanmusiikkiin!

Ja tottakai se suomalaisen kansankomedian pakollinen viinajuonti- ja humaltumiskohtauskin on oltava. Viinaanmenevän lukkarin (Mika  Honkanen) olisi liian kliseisenä voinut kyllä jättää poiskin. Toisaalta valtaosaan yleisöstä tämä tuntui uppoavan, että sikäli.

Kyllä tämä on ehdottomasti katsomisen arvoinen, pidit sitten kansanmusiikista, musikaaleista tai suomikomedioista. Iloista menoa koko rahalla. Ja kukas se väittikään ettei Suomessa osata tehdä mitään omia musikaaleja. Minä sanon siihen että höpön höpö. Menkää katsomaan ja nauttimaan Kilpakosijoista ja sanokaa vasta sitten!


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kirka -musikaali / Valkeakosken kesäteatteri 21.6.2016

Tämmöiset näytelmät mitkä rakentuvat jonkun artistin musiikin ympärille , ja tarina jää aika heppoiseksi, ovat hieman ongelmallisia mulle. Kun yleensä mulle se tarina on se tärkein juttu näytelmässä. Ja ei sillä, näitä on tullut nähtyä, osa parempia, osa ei. Varmaan paljon vaikuttaa millainen suhde itsellä on siihen artistiin/bändiin kenen musiikin ympärille tarina on koostettu. En kyllä tosin tiedä tykkääkö sitä enemmän jos on oman suosikin musiikista kyse, vai suhtautuuko siihen kriittisemmin, koska se musiikki on tärkeää itselle?

No, tunnustan heti kättelyssä etten pidä kauheasti Kirkan musiikista. En varsinkaan iskelmä/humppaosastosta. Mutta eipä hän itsekään tuntunut juuri siitä puolesta niin tykkäävän, mikäli esitykseen on uskomista ("Humppaa mä en vedä"). Onneksi tässä oli musiikkia muiltakin kun Kirkalta, no, lähinnä toki muilta Babitzineilta. Kirka-musikaali Valkeakosken kesäteatterissa, vassokuu!

  

Juonellisesti tässä seurataan Kirkan elämää ja taustoja, alkaen ajasta ennen tämän syntymää. Opin paljon uutta, koska en ikinä seurannut Kirkan edesottamuksia sen syvällisemmin. Kirkan äiti Elisabeth (Ushma Karnani) toimii kertojana, alusta loppuun. Oikeastaan se syy miksi lähdin tätä katsomaan on TTT:n vakkari eli Jari Ahola, joka vetää Kirkan roolin. Kyllä tämä ihan Jarin show on. Hyvin mies solahtaa Kirkan nahkoihin, mutta peruukista ja tyyliin sopivista vaatteista huolimatta ei tämä nyt mikään ihan 100% näköispatsas ole. Ja itse asiassa yhdessä humaltumiskohdassa mietin alkaisko tyyppi kertomaan meille tarinaa siilistä (joo, pieni Mauno Peppos-hetki). Ja hyvin se laulukin sujuu, vaikkei ihan Kirkan ääni olekaan. Mutta Jarin laulajantaidot on tullut niin monesti nähtyä.

Lavalla piipahtaa myös muita suomirockin/iskelmän isoja nimiä Dannystä (Mikko Huoviala) Frederikiin (Mikko Huoviala) ja Vexi Salmeen (Mikko Huoviala). Niin ja Remu Aaltonen (Jani Rasimus) ja Kassu Halonen (Jani Koskinen). Tämä onkin ehkä juonessa yksi kivimpia juttuja, näiden legendojen mukanaolo. Tapsa Kansaa ei sentään lavalle saada, vaikka juonessa onkin mukana. Tässä on varmaan paljon ihan oikeita anekdootteja, esim. kuinka Vexi toi sanoituksia Kassu Haloselle "tosson teksti, sävellä siitä". Ja kuinka Kirka kävi sossussa.

  

Kovimmat hetket olivat kyllä ehdottomasti ne rokkibiisit joissa oli ns. munaa. Kun Muska (Irina Saari) vetäisee Kirjoita postikorttiin ja Sammy (Sampsa Rättäri) Daa-da Daa-da:n niin siinä jalka vipattaa. Varsinkin Irinaa katsoessa ja kuunnellessa unohtaa kokonaan että tässä oli joku näyttelijä lavalla, koska Muskahan se siinä! Nelihenkinen bändi soittaa tiukasti koko illan (ja ne veivaavat koko kesän näitä biisejä - nostan hattua!). Tanssijakaksikko, vaikka hyvin vetävätkin, tuntuu hieman turhalta lavalla, mutta ehkä nää tanssimuuvit kuuluu sitten Kirkan kulta-aikojen kuvioihin? Jani Rasimus ja Kia Lehmuskoski kuitenkin taitavat monenlaiset tanssit.

Lavastus on... no, se on bändi lavalla ja sillä sipuli. No, onhan siellä pari tuolia ja ikoni Babitzinien kotina, mutta muutoin ei lavasteita juuri nähdä. Puvustus (Arja Siekkinen ja Igor Sahno) sen sijaan on ihanaa, ja niin ajan henkistä. Oli se sitten Kirkan (aika mauton) ruskea hapsumokkatakki tai tanssityttöjen trikoomekot pitkine valkoisine saappaineen. Ja onhan se aikamoista kun Kirkan tytär Alexandra Babitzin laulaa lavalla "isänsä" kanssa duettoa.

Onhan tässä hetkensä. Kun Safka Pekkonen tahkoaa koskettimistaan tuttuja säveliä ja kymmenet diskopallot välkkyvät kesäillassa. Aika moni yleisöstä laulaa mukana ja vähintään taputtaa. Ja myös antaa seisoen aplodit lopussa. Ja muuten aina kun Frederik saapuu lavalle niin hän saa aplodit! Muutama kohtaus saa aikaan voimakkaan myötähäpeän (esim. Den glider in lätkäfaneineen).

Käsikirjoituksesta vastaavat Heikki Paavilainen ja Vexi Salmi ja ohjauksesta ensinmainittu. Varmaan Kirkan fanit tykkäävät tästä kovastikin. Ja monet muut musiikin/nostalgian ystävät. Esityksiä on 14.8. asti että sitten vaan lippujen hankintaan!

Valkeakosken kesäteatteri on ihanalla paikalla, niemenkärjessä. Käsiohjelma oli ilmainen, mutta se onkin enemmän flyeri kuin varsinainen käsiohjelma. Oli ensimmäinen vierailuni Valkeakosken kesäteatteriin, mutta palaan kyllä takaisin, joskus. Ehkäpä jo ensi kesänä!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Rami Marjamäki 
(paitsi alin lavakuva on oma - Jani Koskinen antoi tässä vaiheessa luvan napata kuvan hänestä).

TTT:n syksyssä paljon musiikkia!

Mistäs sitä oikein alkaisi purkamaan tätä runsaudensarvea, jota Tampereen työväen teatteri meille syksyllä tarjoilee? Aivan ihastuttavan monipuoliselta nimittäin vaikuttaa! Vaikka esitysten lukumäärää onkin jouduttu hieman karsimaan, niin silti valinnanvaraa on runsaasti. Useita kantaesityksiä, koko perheelle sopivaa, mutta ennen kaikkea paljon musiikkipitoista teatteria.

Cabaret -musikaali on varmaankin se TTT:n syksyn ohjelmiston lippulaiva. Monelle tuttu (paitsi allekirjoittaneelle, joka ei ole nähnyt tätä ei teatterin lavalla eikä edes elokuvana) musikaali houkuttelee toivon mukaan runsaasti innostuneita teatterille. Raudanluja ammattilaistiimi vastaa laadusta: Tiina Puumalainen ohjaa, Teppo Järvinen lavastaa ja puvustaa ja Osku Heiskanen koreografioi.

  

 Juha-Matti Koskela ja Emmi Kaislakari Cabaret-tunnelmissa

Päärooleissa ihana Emmi Kaislakari (Sally Bowles), Juha-Matti Koskela (Clifford Bradshaw) ja Antti Lang (seremoniamestari MC). Saimme maistiaisiksi mukavan potpurin lauluista - ja hyvältä kuulosti! Olen erityisen iloinen että teatterin loistavat laulajat Emmi ja Juhis saavat isot osat. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 1.9.

Cabaret-pianon takana kapellimestari Pekka Siistonen. Ja ananas!

Itse odotan ehkä kuitenkin eniten Heikki Salon kynäilemää ja Sirkku Peltolan ohjaamaa Viita 1949 -näytelmää. Lauri Viidan juhlavuoteen erinomaisesti sopivaa musiikkipitoiseen näytelmään on musiikin säveltänyt Eeva Kontu, ja saimme näytteeksi yhden upealta kuulostavan kappaleen. Kontu säesti flyygelillä kun Jari Ahola (joka esittää näytelmässä Viidan päänsisäistä Kalaharia) lauloi meille yhden kappaleen - ja jo sen perusteella uskaltaa sanoa että WAU! Pääroolissa Viitana nähdään Tommi Raitolehto ja mukana myös tukku TTT:n parhaita näyttelijöitä Eriikka Väliahteesta Jyrki Mänttäriin ja Suvi-Sini Peltolaan.

Sirkku Peltola ohjaa, Eeva Kontu säveltää ja Heikki Salo sanoittaa

Heikki Salo halusi kirjoittaa sellaisesta ajasta Viidan elämässä kun asiat ovat hyvin, ja tuo vuosi 1949 osui sitten kohdalle. Eräänlainen elämän taitekohta. Tämä vaikuttaisi kaikinpuolin olevan ei-pönöttävä henkilökuva Viidasta, ja musiikkiin on otettu manserock-vaikutteita. Kontu halusi tehdä nykypäiväisiä pop-rock iskelmiä ja Salon lyriikoissa on lainattu paljon aineistoa mm. Viidan ennenjulkaisemattomista kirjeistä. Kontu kertoi myös miten hänelle Viita on synonyymi sanalle Tampere. Jään odottamaan tosi suurin odotuksin ensi-iltaa, joka koittaa 25.10. Eino Salmelaisen näyttämöllä.

Maistiainen Viita 1949 -musiikista

Toinen tamperelaisuutta ja kaupungin ikoneja valottava esitys on Pirjo-Riitta Tähden kirjoittama ja Maarit Pyökärin ohjaama Sara ja Erik. Sara Hilden oli voimakastahtoinen liikenainen, josta tuli taiteen mesenaatti ja vaikka mitä. Myrskyisä suhde taiteilija Erik Enrothiin vaikuttaa ainakin nähdyn pätkän perusteella varsin omistushaluiselta ja sairaalloisen kuluttavalta. Sara haluaa omistaa taiteen ja taiteilijan. Päärooleissa Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen. Kanta-esityksen ensi-ilta 30.8. Eino Salmelaisen näyttämöllä.

     

Tamperelaiset ikonit: Viita (Tommi Raitolehto) ja Hilden (Teija Auvinen)

Vakavien draamojen lisäksi nähdään Suurella näyttämöllä jotain ratkiriemukastakin. Tuomas Parkkinen ohjaa Euroopan kantaesityksen Larry Davidin Suku on syvältä - tilannekomediasta. Parkkinen lupaa että esitys pysyy säädyttömyyden rajan tällä puolella (mutta kummalla puolella se sitten onkaan?). Suvun patriarkka on kuolemassa, ja kuoleekin, ja koko suku menee sekaisin. Näemme pienen kohtauksen sairaalasta missä veljekset (Pentti Helin ja Aimo Räsänen) keskustelevat toisen uuden tyttöystävän (Emmi Kaislakari) kanssa isänsä käytöksestä kuolinvuoteellaan... Hauskalta vaikutti, ja mukana on sellainen joukko huipputekijöitä, että lopputulemakin varmasti viihdyttää.

Ohjaaja Miika Muranen esittelee Vesta-Linnean

Yksi tilaisuuden parhaita uutisia oli kuulla yhden mun suosikkiohjaajan eli Miika Murasen kaksivuotisesta ohjaajapestistä TTT:lle. JIPPII! Hirveän hieno uutinen! Miika tekee 70% töitä ja jatkaa samalla näyttelijänopintojaan TeaKissa. No anyway, syksyksi Miika ohjaa TTT:lle mielenkiintoiselta vaikuttavan lasten/koko perheen näytelmän Vesta-Linnea ja Aavelapsen arvoitus. Suosittuihin (tosin mulle ihan uusi tuttavuus) Tove Appelgrenin kirjoihin perustuvan näytelmän pääosassa nähdään Maija Koivisto (joka tuli lavalle kertomaan perheestään Miikalle ja näyttämään valokuviakin albumistaan), ja mukana on mm. Tuukka Huttunen ja Janne Kallioniemi työvisläisistä, sekä Marika Heiskanen ja Riikka Papunen Teatteri Siperiasta. Hienoa että TTT jatkaa yhteistyötään siperialaisten kanssa. Ensi-ilta Eino Salmelaisen näyttämöllä 20.9.

Teatterijohtaja Maarit Pyökäri ja Antti Mikkola kertovat kahdesta loppuratkaisusta

Yhteistyötä tehdään myös Teatteri Telakan kanssa, nimittäin Antti Mikkolan kirjoittama ja ohjaama Ei voi auttaa, sori nähdään sekä TTT:n Kellariteatterissa (ensi-ilta 19.10.) että Telakan lavalla (ensi-ilta 2.11.). Kieroa toimintaa luvata molempiin esityksiin erilainen loppu, että nyt joutuu menemään katsomaan molemmat versiot. Telakan väestä lavalla Piia Soikkeli ja Antti Mankonen ja työvisläisistä Heidi Kiviharju ja Samuli Muje.

Musiikkiteemaa jatkaa vielä Kilpakosijat, johon "rouva Värttinä" Sari Kaasinen on säveltänyt musiikin. Tommi Auvinen on käyttänyt koko Maiju Lassilan tuotantoa käsikirjoittaessaan tätä, ja vastaa myös ohjauksesta. Kansanmusiikkinäytelmästä on nyt kyse, ja saimme nähdä vauhdikkaan joukkokohtauksen Sikasen isän (Pentti Helin) ja pojan (Jari Ahola) johdolla. Hieman tuli mieleen muutaman vuoden takainen Suruttomat -musikaali. TTT:n tiedote lupaa: "vauhdikas ja riehakas kansanmusiikkinäytelmä miehisistä edesottamuksista ja naisenkaipuusta", ja siltä se juuri vaikuttikin. Mukana on väkeä koko Suuren näyttämön täydeltä ja lisäksi vielä kansanmusiikkiorkesteri! Ensi-ilta 23.9.

Kilpakosijat joukkolaulamassa

Syksyllä jatkaa myös osa tämän kevään esityksistä, tarkempia tietoja niistä kerrotaan myöhemmin. Monipuolisen kiinnostavalta siis vaikuttaa TTT:n syksy, jään odottamaan näitä kaikkia!

Iso kiitos TTT tosi lämminhenkisestä ja hienosti toteutetusta ohjelmiston julkistamistilaisuudesta! Mistään ei olisi huomannut että se on kasattu vain hetkeä ennen.


Kuvat ihan omiani! Tosin kamerasta loppui akku ja 2 kuvaa (koittakaa arvata mitkä 2) on otettu puhelimella tai tabletilla. No, Kilpakosijat ja Vesta-Linnea tietenkin...