Cell Mates / Hampstead Theatre 17.1.2018

Kylmä sota ja vakoojat ja agentit kiinnostaa aiheena aina. Hampstead Theatressa Simon Grayn kirjoittama Cell Mates on siis näytelmä juurikin minun makuuni. No olihan se. Perushyvää teatteria missä ei ollut oikein mitään valittamista. Ehkä hetkittäin aika tylsä kyllä. Teatterin taiteellinen johtaja Edward Hall vastasi ohjauksesta.

George Blake (Geoffrey Streatfeild) on ex-tiedustelupalvelun herra, joka on narahtanut kiinni vakoilusta venäläisille. Linnaahan siitä rapsahtaa, 41 vuotta. Mutta mies pakenee ja pääsee Moskovaan. Tässä puuhassa häntä auttaa Sean Bourke (Emmet Byrne), joka jää myös hetkeksi Moskovaan pitämään seuraa. Näytelmä kertoo näiden kahden miehen ystävyyssuhteesta, joka saa kyllä lopuksi aika ikävän kolauksen, kun Seanille selviää että vakooja on aina valmis pettämään kaikki. Spies betray people. Niinpä.

Alussa ollaan vankilassa  ja nähdään kuinka miehet tutustuvat. George tarvitsee ulkopuolisen kontaktin, ja Sean on vapautumassa pian. Seuraavassa kohtauksessa ollaankin jo lontoolaisessa asunnossa sen jälkeen kun George on paennut vankilasta ja on ihan sekaisin ja haavoittunut. Paosta tai sen yksityiskohdista ei puhuta sen enempää. Kaverit ovat kutsuneet naispuolisen lääkärin hoitamaan miestä. Sean haluaa palata kotiin Irlantiin, mutta jotenkin George onnistuu houkuttelemaan tämän käymään Moskovassa, hetkeksi. Loppu näytelmää tapahtuukin moskovalaisessa asunnossa. Lenin katselee seinältä miesten touhuja ja ylellinen punakultainen sisustus antaa kullatun vankilan vaikutelman.

George viettää ylellistä, mutta yksinäistä, KGB-upseerin elämää samppanjaa siemaillen ja muistelmiaan kirjoittaen. Sean, tai salanimellä Robert, jäisi vain hetkeksi, mutta tämä venyy viikoiksi ja kuukausiksi. KGB:n tappotuomion pelossa ei mies pääse pois, vaan käyttää aikaansa vodkalla läträämiseen, taloudenhoitajalle irlantilaisten laulujen opettamiseen ja muistelmiensa sanelemiseen. Salassa toki. Välillä tiukkailmeiset KGB-heput käyvät tervehdyskäynnillä.

Vaikka George vakuuttelee olevansa nyt kotonaan, kun saa olla Moskovassa, niin kyllä hän tunnustaa ikävöivänsä vaimoa ja kolmea lastaan. Mietin miten vaikea olisi jättää kotimaansa, tietäen ettei koskaan pääse palaamaan. Varmaan juuri siksi mies haluaa pitää ainoan siteen vanhoihin kuvioihin eli Seanin likellä.

Näytelmässä on myös hieman lämmintä huumoria, sellaista kuivakkaakin (kuten että kaikki suuret brittivakoojat on koulutettu Cambridgessä), mutta ei tämä komedia suinkaan ole.

Geoffrey Streatfeild on aina jotenkin tosi sympaattinen tyyppi ja mä tykkään hänen tavastaan rakentaa roolia ja henkilöä. Monenlaisissa rooleissa olen häntä näyttämöllä nähnyt. Nytkin tämän George on verkkaisesti puhuva, hieman narisevaääninen herrasmies (puhetyylistä tulee mieleen Alan Bennett!), joka ei kiihkoile mihinkään suuntaan. Sen sijaan Bourko on kiihkeä irlantilainen, joka tuntuu säpsyvän kaikenlaista. Hyvin mulle ennestään tuntematon nuori irlantilaisnäyttelijä vetää. Pienemmissä rooleissa Philip Bird ja Danny Lee Wynter KGB-miehinä ja Cara Horgan taloudenhoitajana tekevät myös mallikasta työtä. Vakuuttavat venäläisaksentit, ja kyllä tässä aika paljon venäjääkin puhutaan.

Kiinnostava aihe ja kiinnostava näytelmä.  Ei mitään kauhean mullistavaa, mutta ihan hyvää ja hyvin tehtyä perusteatteria. Tämä oli viimeinen esitysviikko, joten hyvä kun kerkesin katsomaan.

Mä olen tosi paljon käynyt Hampstead Theatressa vuosien varrella, mutta olikohan tämä eka arkipäivänäytös? Tai ainakin niin että istuin parvella, koska sinne mentäessä mennään toimistojen ohi, joissa on isot lasiseinät käytävään. Siellä työntekijät naputtelivat koneitaan.


Esityskuvien copyright Marc Brenner, muut omia.

The Beaux' Stratagem / National Theatre 12.7.2015

Mainiota että tämä erinomainen esitys tulee vielä syksymmällä katsottavaksi leffateattereihinkin. Finnkinolla siis 28.9., menkää sankoin joukoin! Suosittelen lämpimästi.

Vaikka George Farquharin näytelmä The Beaux' Stratagem (älkää antako vaikean nimen hämätä!) on kirjoitettu jo 1700-luvun alussa, niin hyvin se jaksaa viihdyttää edelleen. Erinomainen sovitus ja ohjaus (a'la Simon Godwin, joka ohjasi taannoin NT:lle myös Man and Supermanin sekä Strange Interluden) auttaa asiaa, eikä haittaa lainkaan että mukaan on saatu värvättyä tukku loistavia näyttelijöitä.

Olen nähnyt Farquharin tuotannosta vain yhden näytelmän ennen, eli Donmarissa muutamia vuosia sitten pyörineen The Recruiting Officerin. Se oli näyttävä esitys, joten odotin tältäkin kiva teatteri-iltapäivää. Enkä saanut pettyä. Paljon hauskempi, ja kielikin oli muokattu helpommaksi eli nykyenglanniksi. Paikoitellen tuli sellainen Shakespearen Paljon Melua Tyhjästä fiilis, hulvatonta menoa ja kommelluksia. Tässä ollaan maaseudulla, Lichfieldissä, mutta kaikki hinkuaisivat Lontoon hulinaan.

Halusin alunperin nähdä tämän koska Samuel Barnett (yläkuvassa miekan kanssa) oli mukana, ja en saanut kyllä pettyä hänenkään esitykseen. Olen nähnyt tämän nuoren ja lahjakkaan herran kahdesti lavalla, ensin Globen Twelfth Nightissä ja sitten saman porukan vetämässä Richard III kun se siirtyi West Endille. Aivan loistava näyttelijä. Pari hyvää leffarooliakin mistä olen tykännyt.

Tarinassa siis kaksi vähävaraista kaverusta, Barnettin esittämä Aimwell, ja Geoffrey Streatfeildin Archer, kulkevat etsimässä höynäytettäviä naisia. Tarkoituksena on esittää varakkaita lontoolaisia ja huijata itsensä avioliiton satamaan, mielellään mahdollisimman varakkaaseen. No tästä tietenkin seuraa kommelluksia, kieroilua ja kaikkea muuta hauskaa. Vastapelureiksi kun osuukin melkein yhtä kieroileva naisjoukko! Ei saa myöskään unohtaa majatalon pitäjää kauniine tyttärineen, maantierosmoja, ranskalaista kilpakosijaupseeria, epämääräistä valepappia, juoppoa uhkapelaajaa ja aivan herkullisen mainiota miespalvelijaa Scrubia.

Ihanaakin ihanampi Susannah Fielding (jota yläkuvassa kosiskellaan ranskalaisen kreivin tavoin), joka loisti viimeksi Almeidan Venetsian Kauppiaassa, oli ihan hurjan erinomainen avioliittoonsa pettyneenä rouva Sullenina. Tämän mies on varsinainen vätys, ja heillä oli varsin eri syyt mennä aikoinaan naimisiin. Rouva koittaa kaikenlaista saadaakseen miehensä takaisin, mutta... Sikäli mainioon saumaan tämä Aimwell & Archer duo saapuu. Sullenin taloudessa asustaa sen kamalan äijän (Richard Henders) lisäksi tämän riivinrauta äiti (mainio Jane Booker), joka parantelee kyläläisiä, ja sisko Dorinda (ihanan hehkeä Pippa Bennett-Warner), joka on sitten onneksi rouvan liittolainen ja kaveri.

Archer ja Scrub

Talouden miespalvelija Scrub (aivan hykerryttävän upea Pearce Quigley, jonka näin Royal Courtin The Wolf At The Doorissa taannoin) on lakonisella tyylillään olennainen osa perhettä. Miten niin Juha Miedon näköä? Archerin ja tämän juopottelukohtaus talon kellarissa, on mainio. Lisäksi naisten kamaripalvelija Gipsy (Molly Gromadzki) oli aktiivisesti mukana naisten juonikuvioissa.

Majatalon isäntä (Lloyd Hutchinson) majoittaa myös maantieroistoja, ja joutuu mukaan ryöstö yms soppaan. Tämän tytär (raikas Amy Morgan) osuu ensimmäisenä Archerin haaviin, mutta ei liene tarpeeksi iso kala kumminkaan. Rosmojoukkoa johtaa Gibbet (hienon roolin vetävä Chook Sibtain) joka ei ehkä ole ihan se penaalin terävin kynä. Rouva Sullenille runoja rustaileva ranskalainen upseeri (Timothy Watson) on mahtipontinen, sotavankinakin. Jamie Beamish (joka muuten myös oli siinä Almeidan Venetsian Kauppiaassa) oli herkullisesti ranskaa vääntävä huijaripappi.

Mutta vaikka kaikki roolitukset olivat mitä parhaimpia, niin kyllä ehdottomasti voiton vei kaksikko Barnett & Streatfeild. Kumpikin aivan suvereeneja huijarin ja naistennaurattajan roolissaan. Viimeksi näin Streatfeildin Donmarin My Night With Regissä, ja oli kyllä hieman erilainen rooli tämä. Sutjakoita ja sulavaliikkeisiä kumpikin. Toinen esittää isäntää, toinen palvelijaa, tästäkin saadaan paljon iloa irti.

Nukkekotimainen lavastus loppukumarrusten aikana

Tarinalla on onnellinen loppu, kun kaikkien kommellusten ja muiden jälkeen sinne päästään. Ja lopuksi tanssitaan porukalla! Varsinainen hyvänmielennäytelmä. Epäonnistuneen avioliiton käsittely ja naisten asema tuon ajan Englannissa on teemana tietenkin hieman vakavampaa, mutta ei sitä jaksa murehtia, kun hymyilyttää niin paljon.

Lavastus (Lizzie Clachan) on tosi herkullinen, sellainen kolmikerroksinen talo, missä pienillä muutoksilla saadaan vaihdeltua majatalon ja Sullenien maalaiskartanon välillä lavastusta.

Bändi soitti tuolla vasemmalla, pieni valaistu nurkkaus.

Puvustukset on UPEITA! Varsinkin ketkukaksikon vermeet salpaavat hengen. Tässä oli myös hienoja taistelukoreografioita, ja tanssikuvioita. Varsinkin Archer lauloi ja tanssi monta kertaa, ja Streatfeildin jalkatyöskentely on jo yksi hyvä syy mennä katsomaan tätä! Varsinkin lopun taistelu/tanssikohtauksissa.

Kaiken kruunaa ihan ääreishyvä orkesteri, mitkä soittavat piippuhyllyllä vasemmalla takana, ja tekevt sieltä hienoja täsmäiskuja ihan lavallekin, yleensä yksi muusikko kerrallaan. Suuri lisäbonus siis elävästä musiikista. Vetävät kohtausten välillä taukomusiikkiluritukset sekä muutenkin aina sopivissa väleissä.

   

Harmikseni Samuel Barnett pääsi livahtamaan stage doorilla, kun lykkäsi jotain mummoa pyörätuolissa pois, ja en viitsinyt häiritä. Mutta muutaman muun kanssa vaihdoin sanasen, ja kiva oli kehua herra Streatfeildillekin tämän tanssitaitoja. Jostain syystä tämä raapusti nimensä kyllä Barnettin kuvan kohdalle...


Esityskuvien copyright Manuel Harlan, muut omia.