Xanadu / Törnävän kesäteatteri 22.7.2023

Huimaa! Törnävän kesäteatteri Seinäjoella jatkoi tänäkin vuonna hittimusikaalien Suomen kantaesityksiä. Putken aloitti mainio Monty Python -musikaali Spamalot 2019, se jatkui 2021 Shakespeare-aiheisella esityksellä Something Rotten ja vuonna 2022 oli vuorossa Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille. Ja mitä esitettiin vuonna 2020? Ei mitään, silloin kärvisteltiin koronassa. Tänä kesänä olikin sitten nostalgiatrippi suoraan kasarille, tuonne glitterin ja diskopopin vuosikymmenelle. 

Pauliina Saloniuksen ohjaama Xanadu onkin varsinainen sekametelisoppa, sillain ihan hyvällä tavalla. Antaumuksella kreikkalaista mytologiaa, pastellisävyjä, ELO-maista musiikkia ja välillä aika naiivia huumoria yhdistelevä teos sai ensi-iltansa Broadwayllä 2007, mutta ei siitä ihan huikeaa maailmanlaajuista menestystarinaa ole tullut. Esityksen jälkeen twiittasin: "kuin ois vetäny tripla-annoksen sokerihuurrutettuja muroja pinkillä hattarakuorrutukella ja strösseleillä", ja kyllä se aika hyvin kuvastaakin Xanadua. Juonenkiemuroita on kaikenlaisia, mutta tässä lyhyesti: Sonny Malone (Mikael Saari) on wannabe-taiteilija Kaliforniassa, joka unelmoi menestyksestä ja kaipaa inspiraatiota. 

Toisaalta Olympos-vuorella on joukko muusia (ei peruna-sellaisia) joiden olemassaolo perustuu taiteilijoiden inspiroimiseen. Vehkeilyiden yms. seurauksena Kleio (Natalil Lintala) päätyy maan päälle ja "inspiroimaan" Sonnyä. Ehtona on että kuolevaiseen ei saa rakastua, tai isäpappa Zeus (Antti Reini) hurjistuu. No, arvaatte varmaan miten Kiran (toki nimeä pitää vaihtaa ettei vaan kukaan tunnista antiikin muusaa) ja Sonnyn käy! Sitten on taas vauras ja kyynistynyt bisnesmies Danny (Antti Reini) joka omistaa Xanadu-nimisen vanhan teatterin, johon Sonny on iskenyt silmänsä perustaakseen sinne rullaluisteludiskon (hei, tää ON kasaria!) Kiran kanssa. Käykin ilmi että piinkovalla äijällä onkin hempeä ja taiteellinen menneisyytensä - mihin Kira oleellisesti liittyy. 

Kaiken tämän pastellihuuruisen Los Angeles -menon lisäksi välillä pääsemme käymään Olympoksella seuraamassa muusien mellastusta. Melpomene (Eeva Markkinen) ihanan noitamaisine nauruineen pelaa omia pelejään houkutellen Kalliopen (Anniina Rubenstein) mukaan omiin kuvioihinsa. Miten muuten Kalliopesta tulee mieleen Potter-leffojen ennustusopettaja Punurmio? Ja jotenkin Melpomenestä kaikki Disney-leffojen pahisnoidat! Ja sitten toki antiikin tarustot heräävät muutenkin hetkittäin eloon seireenien, meduusan, kykloopin ja ennenkaikkea räpsyripsisen kentaurin (Jyri Numminen) hahmoissa. 

Timjami Varamäki on vetäissyt sellaisen glitterhuuruisen puvustuksen että oksat pois! Mieluummin kasariöverit kuin vajarit! Aliina Ilosen huikea kampaus- ja maskeeraussuunnittelu komppaa pastellilookia. 

Juho Lindströmin lavastuksessa yhdistyvät myyttiset pilvenhattarat ja antiikin pylväät neonvärisiin kasaripilvenpiirtäjiin. Lentävä Pegasos on hieman ehkä kömpelö, mutta kun sopivasti siristää silmiään saa ehkä nosturin häivytettyä taustalle.

Toki lopulta juonenpäät yhdistetään ja pahakin saa kenties palkkansa ja hyvät voittavat jne. Vaan ei ennenkuin Zeus on jyrissyt tuomionsa ja paritkin rullaluistelumuuvit on lavalla pyörähdetty. Ja toki laulettu, onhan tämä musikaali! Electric Light Orchestran eli ELOn musiikkin on tuttua jo lapsuudesta, koska muistan vanhempien siskojen sitä kuunnelleen. Itse "löysin" heidät varsinaisesti yhden Doctor Who-jakson ansiosta vasta paljon paljon myöhemmin. Mutta musiikki on rullaavaa ja kivaa kasaridiskoilua, missä yhdistyy hieman mahtipontisia klasarivaikutteitakin. Kasari ja klasari, miten svengaavaa! Xanadussa on muutamia ELOn hittibiisejä eli Jeff Lynnen kynästä, mutta myös australialaisen John Farrarin musiikkia. 

Alunperinhän Xanadu oli leffa, ja siitä osa musiikistakin on peräisin, mutta musikaaliin tuli mukaan myös muuta. Hieman sanoitukset tuntuvat hupsuilta tai kömpelöiltä suomeksi, siis tutumpien biisien, mutta ei anneta sen haitata. Sanoituksissa leikitellään hauskasti myös suomalaisten nykyhittien riimeilläkin. Sen sijaan Mikko Koivusalo on taas kerran suomentanut tekstin (Douglas Carter Beane) hyvin! Sanaleikkejä ja näppärää huumoria. Livebändiä lavalla ei nähdä, mutta Pekka Siistosen tuottama musiikki svengaa ihan hyvin silti. Ja Jyri Nummisen koreografiat ovat mukavan lennokkaat kuten aina, nyt mukana myös rullaluistelua! Sellaisia kasariviboja olen tässäkin näkevinäni...

Esiintyjät ovat vallan erinomaisia, kuten Törnävällä aina. Natalil Lintala on raikas ja kaunisääninen, just sopivan pirtsakka Kleio/Kiran rooliin ja Törnävän luottopakki Mikael Saari just passeli taas tässäkin. On hauska nähdä Antti Reini ekassa musikaaliroolissaan, karismaa miehellä kyllä piisaa sekä tylyn liikemiehen että antiikin ylijumalan rooleihin. Sopivan juro ja yrmy molemmissa, vaan kun pintaa raaputtaa niin sisällä asuu ihan pehmoinen kissimirri. Jo mainittujen esiintyjien lisäksi lavalla nähdään Ville Mäkinen (mm. Thalia-muusana), Katriina Sinisalo (mm. Euterpe-muusana) ja Hely Nylund (mm. Erato-muusana). Niin ja jo mainittu Jyri Numminen oli mainio sekä muusa-Terpsicorena että Hermeksenä (mitkä buutsit ja kypärä)!

Kaikenkaikkiaan Xanadu on ihanan kevyttä hattaraa ja eskapismia, aika överi kattaus kaikkea makeaa. Se tekee lempeästi pilkkaa musikaaleista ja itsestäänkin, eikä ota asioita kamalan vakavasti. Oivallista kesäteatteriviihdettä siis. Meidän lauantain päivänäytöksemme ei ollut ihan täynnä ja katsomossa oli aika paljon vanhempaa väkeä, joten ihan kauheasti ei yleisö mukaan tempautunut. Ensi kesänä Seinäjoella nähdäänkin "elokuvasta tuttu" Tootsie, saapas nähdä millaista menoa silloin on. 

Kuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Patruunatehdas / Seinäjoen kaupunginteatteri 9.12.2022

Lapuan patruunatehtaan räjähdys 1976. Itse olin tapahtuman aikana vajaa 6-vuotias, eli minulla ei ole mitään omakohtaisia mielikuvia tapahtuneesta, ei edes uutisista. Ehkä vanhempani varjelivat asialta, en tiedä. Mutta tosi monella tuntuu olevan vahva muistikuva asiasta, lapsuuden isoja uutisia. Tämä "uutisaukko" oli yksi motiivi mennä katsomaan esitystä: halusin tietää mistä siinä kaikessa oli kyse ja miten se vaikutti ihmisiin.

Selvisihän se, ja paljon muutakin. Anne Koski-Woodin kirjoittama ja Panu Raipian ohjaama Patruunatehdas on sekä tribuutti tapahtuneelle tragedialle että ansiokasta laatudraamaa. Koska en juurikaan tiedä siitä mitä tapahtui, kaikki käänteet tulevat yllätyksinä. Juoni vetää hyvin, palaset loksahtavat kohdilleen, visuaalisesti näyttävää ja hienosti näyteltyäkin. Vaikka siellä on muutama isompi rooli niin ennenkaikkea tämä on hyvän näyttelijäensemblen juhlaa.

Matti Pekkasen kaunis lakeuksia kuvaava videosuunnittelu limittyy hienosti Teemu Loikaksen lavastukseen. Videolla uiva Anni siirtyy saumattomasti lavalle. Liikutaan useassa aikatasossa ja monen ihmisen kohtaloa tulee tarkasteltua normaalissa arjessa, ennen kriisiä ja sen jälkeen. Moni sai onnettomuudessa surmansa, mutta moni jäi myös henkiin. Kuka mitenkin asiaa käsitteli, koska kaikkiin paikkakuntalaisiin sillä joku kosketuspinta oli. Kaikki menehtyneet olivat jonkun siskoja, äitejä, lapsia, naapureita, työkavereita tai muuten tuttuja. 

Pikkuhiljaa tapahtumia keritään auki, moni asia esimerkiksi patruunatehtaan työturvallisuudessa herättää kysymyksiä. Mutta aika oli toinen, ei työturvallisuteen tai henkilöstön perehdyttämiseen saatikka lupa-asioihin perehdytty niin tarkasti. Aika hurjaa kuitenkin huomata että onnettomuus olisi ollut ehkäistävissä - hämmentävän paljon laiminlyöntejä ja puutteita sitä ennen tapahtui.

Elina Vättö vastaa hienon autenttisesta pukusuunnittelusta. 1970-luvun muoti kukkakuoseineen ja leveine lahkeineen on nostalgista katsottavaa ja sitten toisaalta taas modernimpaa tyyliä. Toimivaa. Hiljainen vaatteiden ripustus alkupuolella on hyvin vaikuttava kohtaus. Ylipäätään se kuolleiden ja loukkaantuneiden mittakaava on vaikea käsittää mutta konkreettiset luvut tuovat asioille mittasuhteet. Itse räjähdys on vaikuttava ja hyvä näyttö valo-, ääni-, video-, ja lavastussuunnittelijoiden yhteistyöstä. Ne katosta riippuvat vaatteet on varsin vaikuttava lavastuksellinen yksityiskohta.

Koko näyttelijäjoukko on hyvässä vedossa. Marjut Sariolan esittämä mummo on huolehtiva ja perheen matriarkka tyttären (Mari Pöytälaakso) päästessä tehtaalle töihin ja tukipilari tyttärentyttärelle Annille (Annika Junno, lapsena Venla Niemistö/Kerttuli Kivimäki) räjähdyksen jälkeen. Jotenkin tämä on enemmän naisten näytelmä, vaikkakin Jani Johansson Annin isänä ja  Esa Ahonen tehtaan esimiehenä tekevätkin hienot roolityöt. 

Ensimmäisessä näytöksessä käytiin läpi taustat, esiteltiin ihmiset, mitkä asiat johtivat räjähdykseen sekä itse onnettomuus. Väliajalla mietin että mitä toiseen näytökseen enää jää. Vaan sittenhän asioita vasta puitiinkin. Mitä lehdet kirjoittivat, mitä tutkimuksissa löydettiin. Miten ihmiset selvisivät henkisesti, mikä oli se taakka jälkipolville. Kaikki alkaa tietenkin herkästä hautajaiskohtauksesta, joka saa kyllä kyynisemmänkin katsojan nieleskelemään. 

Tutkinnan kiemuroita kuunnellessani ihmettelen aivan mykistyneenä miten ihmeessä patruunatehdas oli räjähdysainelain ulkopuolella?? Ei vaan mene mun tajuntaan, mutta vajaa 50 vuotta sitten kaikki oli näemmä mahdollista. Sekin, että ajateltiin surun olevan niin pyhää ettei surevaa saa häiritä. Vaikka suru oli kollektiivista ja koko maan kattavaa, niin jäivätkö orvot ja lesket ja surevat perheet kuitenkin aika yksin. 

Patruunatehdas menee tunteisiin, kertoo monen ihmisen, yhteisön ja jopa osittain kansakunnan tarinaa. Se kertoo myös suomalaisen miehen puhumattomuudesta, miten tunteita ei osata ilmaista. Se kertoo öljykriisin aikaisesta Suomesta kun kouluttamattomatkin naiset menivät joukolla töihin, puoliso kohdattiin tanssilavalla ja mummin kanssa saatettiin katsoa tähtitaivasta ja unelmoida paremmasta maailmasta. 

Tämä on tärkeä näytelmä ja hienoa että Seinäjoella toteutetaan näitä alueen "omia" tärkeitä (ja vaikeitakin) aiheita teatterin keinoin. Kuten muutama vuosi sitten Lapualaisooppera. Erityisen sopivaa katsottavaa meille jotka eivät tapahtumasta juuri mitään tiedä tai muista, mutta ennenkaikkea heille jotka muistavat ja keitä patruunatehtaan räjähdys omakohtaisesti on koskettanut.

Esityskuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille / Törnävän kesäteatteri 22.7.2022

Jaahas, uuden musikaalin kantaesitys, ja minä en tiedä tästä mitään! No, en nyt niin väitäkään seuraavani Broadwayn kaikkia tuulia ja musikaaliskeneä, paitsi korkeintaan toisella silmällä joskus. Mutta sitäkin hauskempaa on mennä katsomaan ihan tietämättömänä ja avoimin mielin! Uskon että tämä työryhmä ei mitään luokatonta meille esittäisikään.

Seinäjoen kesäteatteri Törnävällä on profiloitunut muutamassa vuodessa tuoreilla musikaalikomedioiden (vai komediamusikaalien?) kantaesityksillä. Mahtavaa! Spamalot ja Something Rotten aloittivat, ja nyt Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille jatkoi samaa linjaa. Samoja tekijöitä taas sieltä löytyy: Mikko Koivusalo tehnyt oivallisen suomennoksen, Jani Uljas loihtinut monipuolisesti muuntautuvan lavastuksen... Vaikka ohjaaja on joka kesä vaihtunutkin, niin hyvin samansuuntaiset esitykset on saatu aikaan. Tällä kertaa asialla on Mikko Kouki.

Alkuperäisteksti on Robert L. Freedmanin ja Steven Lutvakin käsialaa ja musikaali sai ensi-iltansa Broadwayllä 2013, voittaen useita Tony palkintojakin. Kaikki alkaa vankilasta, eletään 1900-luvun alkua. Nuori mies alkaa kertomaan tarinaansa, ja siitä miten hän kiven sisään päätyi. Tämä köyhä nuori mies on Monty Navarro, jonka äitikin menee vielä kuolemaan. Mutta sitten käykin ilmi että Monty on äitinsä kautta sukua D'Ysquithin mahtimiehille ja -naisille. Valitettavasti vain hänen ja jaarlin tittelin välissä on useampikin perheenjäsen. Joten eikun tuumasta toimeen, jospa he siitä yksitellen kupsahtaisivat pois... Mukana on toki mehevä kolmiodraama, mitä mielikuvitusrikkaampia murhatapoja, eksentrisiä sukulaisia ja vähän muitakin ihmisiä. Välillä intoudutaan laulamaan, musikaalissa kun ollaan. Ja loppu on... jos ei nyt onnellinen ja ainakin mielenkiintoisen kutkuttava!

Mikael Saari on oikein kelvollinen nuorena Montynä. Sopivasti pilkettä silmäkulmassa ja lavakarismaa, sekä tietenkin hieno ääni! Toisaalta aika kamala hahmo Monty kuitenkin on, sellainen herrasmiesketku, millä riittää karismaa hurmata naisia. Katsojia myös! Silti tällä kertaa show'n varastaa Tuomas Uusitalo, joka muuntautuu joka ikiseksi D'Ysquith-suvun jäseneksi! Mikä heittäytymiskyky ja monipuolinen ote! Se minkä hän lauluäänessä ehkä Saarelle häviääkin, niin juuri tämä monipuolisuus on valttia. Yhtä pieteetillä (ja nopeilla vaihdoilla) hän tekee suulaan viinaanmenevän papin, mehiläishullun maalaismiehen, superinnokkaan hyväntekijän, majuri-bodarin, pankkiirin, lavadiivan jne roolit. Toinen toistaan hulvattomampia tyyppejä nämä. Ja kummasti saman näköisiäkin... En muista Uusitaloon törmänneeni teatterin lavoilla aiemmin, mutta toivottavasti näen jatkossa. Hän tuo tähän esitykseen pitkälti sen huumorin jolla musikaalikomedia lunastaa sen komediaosuuden.

Esityksessä on myös useampi kiinnostava naisrooli. Montyn pyrkyrimäisenä on-off tyttöystävänä Sibellana aina niin ihana Linda Hämäläinen ja potentiaalisempana emäntäehdokkaana Reeta Vestman (mikä nauru!). Molemmat upeaäänisiä ja karismaattisia. Myös Katriina Sinisalon neiti Shingle ja Sonja Pajunoja monissa pienemmissä rooleissaan jäävät mieleen erinomaisina laulajina. Lisäksi Marika Huomolin jaarlin vaimona teki vaikutuksen. Ja hyvin sherlockholmesmainen Scotland Yardin tarkastaja Pinckney (Arne Nylander) oli kanssa hauska. Mainitaan sitten loputkin porukasta: Helena Puukka, Antti L J Pääkkönen ja Julius Martikainen urakoivat kauhean monta roolia kukin.

Monista musikaalikuvioista tuttu Jussi Vahvaselkä vastaa musiikin tuotannosta. Livebändiä ei Törnävällä nähdä, vaan musiikki tulee nauhalta. Lutvakin sävellykset ovat ihan kelpo musikaalikamaa, mutta yksikään biisi ei jää mieleen pidemmäksi aikaa. 

Elina Vättö on suunnitellut upean epookkipuvustuksen taas kerran. Sibellan pinkki look ja kaikki brittiherrojen asut ovat mykistäviä. Monta erilaista asukokonaisuutta tähän on tehty, kesäteatteriksi huiman iso satsaus. Koreat kampaukset ja maskeeraukset on suunnitellut Petriina Suomela, aikamoinen homma niissäkin. Jouni Prittisen koreografiat ovat välillä melko vauhdikkaita, joukkokohtaukset muutenkin olivat näyttäviä.

Henkiin heräävä maalaus jaarlin kartanossa oli hieno! Ja jaarlin illalliset ne vasta kiinnostava tilaisuus onkin. Paljon kaikkia kivoja yksityiskohtia lavastuksessa, puvustuksessa ja ihmisten toiminnassa. Puhumattakaan kekseliäistä tavoista millä murhata perimysjärjestyksessä edellä oleva...

Niin, mitä tästä nyt sitten muuta sanoisi? Kerrassaan valloittava esitys ja ammattimaisesti toteutettu, tietenkin. Silti hieman tyhjä olo jäi, vähän turhan höttöä ehkä. Oivallista kesäteatteria, ja ehkä tätä voisi katsoa ihan sisätiloissakin. Mutta kuten niin monet muutkin uuden polven musikaalit: musiikista ei jää mitään mieleen. 

Ensi kesänä Seinäjoella mennään Xanadun pop/diskomaailmaan, taas yhden uuden musikaalin kantaesityksen merkeissä. Mennään vaan! Muutamassa vuodessa Törnävällä on onnistuneesti profiloiduttu uusien musikaalien esityskenttänä, ja se toki jatkukoon.

Esityskuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Something Rotten - Jotain mätää / Törnävän kesäteatteri 10.7.2021

Aah, vihdoin Suomessa! Nimittäin John O' Farrelin ja Karey Kirkpatrickin kynäilemä ja Karey & Wayne Kirkpatrickin säveltämä ja sanoittama Something Rotten - Jotain mätää musikaalikomedia. Näin tämän marraskuussa 2018 Ruotsissa Wermland Operan upeana tuotantona, jonka Markus Virta ohjasi. No miksi piti mennä sinne asti katsomaan? Koska Patrik Martinsson oli itse Shakespeare, siksi. 

Ja nyt Törnävän kesäteatterissa Seinäjoella, ensimmäisenä Suomessa, hurraa! Musikaali on muutenkin tosi tuore (ensi-ilta Broadwayllä 2015), eikä sitä ole esitetty esimerkiksi Lontoossa vielä laisinkaan. 

Tunnustan kyllä että ruotsiversiosta meni paljon tekstiä ohi (ei ollut tekstitystä, tietenkään). Ja koska kyseessä on paljon sanaleikkejä ja riimityksiä sisältävä esitys, niin katsomiskokemus jäi vähän vajaaksi sen osalta. Muuten kyllä oli täyttä timanttia. Nyt kyllä kieli hurmasi Mikko Koivusalon hulppean loisteliaassa suomennoksessa. Riimit ja rytmit soljuivat, kuultiin paljon niitä sanaleikkejä ja huikean hykerryttäviä kielikuvia, hassuja nimiä - aivan kuten Shakespearen teksteissäkin. Välillä kieli oikein vyöryi päälle, välillä sai nautiskella sen herkkyydestä. Nautintoa korville. Koivusalon käännös toimi nimenomaan koska kieltä käytettiin monipuolisesti ja vivahteikkaasti. Toki saimme nauttia myös itse Bardin teksteistä, sitaattisuomentajina näissä Koivusalon ohella mm. Veijo Meri, Paavo Cajander ja Alice Martin. 

Jos Shakespearen teokset ovat yhtään tuttuja, niin sai viihdytellä itseään poimimalla henkilöitä, tapahtumia, kohtauksia, viittauksia ja toki myös niitä tekstipätkiä herran tuotannosta. Alkaen toki itse esityksen nimestä (vinkki vitonen, se on Hamletista). Mutta vaikkei tuntisi Shakespearea, niin tämä Pekka Laasosen ohjaustyö viihdyttää silti. Ja aina voi bongailla musikaaliviittauksia, mikäli se genre on hanskassa. Ellei, niin voi vain heittäytyä elämyksen vietäväksi.

Ensiksi on korvaan tarttuva musiikki, ihan semmoisessa parhaassa musikaalikliseehengessä. Biisien kulku on aika ennalta-arvattavaa, mutta kyllä jalka ihan kivasti vipajaa tämän tahdissa. Huumoria on mukana ihan perinteisestä slapstickistä älyllisempään kielelläleikittelyyn. Something Rotten on myös musikaaliparodia joka nauraa itsensä lisäksi koko musikaaligenrelle. Ei itseään kannata ottaa niin kovin vakavasti. Esitys tempaa mukaansa heti ensimmäisestä biisistä Astu renessanssiin (Welcome to the Renaissance). Vaikka aina olisi kivempaa kuunnella elävää musiikkia, niin toimii Pekka Siistosen loihtima musiikki tallennemuodossakin.

Kivan musiikin lisäksi myös Riikka Aurasmaan loistelias puvustus tarjoaa silmäkarkkia ihan parhaasta päästä. Kimallusta, leiskuvia värejä, pöyheitä leikkauksia! Renessanssiajan glamour ei voisi olla enää lähempänä. Kaikki eivät toki ole vauraita ja näyttäviä hahmoja; mukana on monenlaisia köyhiä, hörhöjä ennustajia ja siten ties vaikka minkälaisia vaatteitakin. Puritaanien mustat koltut (sekä erityisesti heidän alusvaatteensa) ovat kaunista katsottavaa, ja entäs sitten teatterimesenaatti Shylockin asusteet! Haluaisin hypistellä kaikkien kankaiden kuoseja. Mistä edes löytää näin paljon erilaisia krumeluurisia materiaaleja? Myös Jani Uljas on lavastuksessaan päässyt lähelle Elisabetin ajan Englantia: Globe-teatteri reunustaa lavaa ja siitä saadaan pienin jipoin muunneltua vaikka mitä. Lavastuksessa ja puvustuksessa on molemmissa ihania pieniä yksityiskohtia mihin kannattaa kiinnittää huomiota, esimerkiksi nerokkaita katukylttejä ja näyttäviä kalukukkaroita. Ja mitkä savu- ja tuulikoneet!

Juonen keskiössä ovat Perän veljekset Retu (Jani Karvinen) ja Ruune (Antti L J Pääkkönen), jotka koittavat tienata leipänsä näyttelijöinä ja Retun tapauksessa vielä näytelmäkirjailijanakin. Menestys vaan kiertää miehet kaukaa. Kas kun kaupungissa (Lontoossa vuonna 1590) vaikuttaa muuan herra Shakespeare (Christoffer Strandberg) joka tuntuu kynäilevän kaikki teatterihitit, valloittavan kaikki naiset (ja puolet miehistäkin) sekä pitävän kaikki parhaat bileet. Kunnes Retu turvautuu epätoivoisiin keinoihin: ennustajaan! Kuuluisa Nostradamus (Marko Maunuksela), ei SE vaan hänen vähemmän lahjakkaampi sukulaismiehensä, näkeekin teatterin tulevaisuuteen (jossa siintävät mm. katetut katsomot ja kunnon penkit). Valitettevasti näkökyky kaipaa vielä hiontaa ja Retu suuntaa kaiken tarmonsa piirun verran vikaan. Seurauksena jotain kerrassaan hulvatonta - kyllä kaikki nämä musikaaliaihiot mulle kelpaisi! Joskus vaan ei näe metsää puilta ja pikkuveli, tuo hieman reppana Ruune, onkin oivallinen kynäniekka. Vaan eipä kelpaa hänen juonensa Retulle. Valitettevasti/onneksi Shakespeare on valppaana ja onnistuu nyysimään Ruunen tuotokset omiin nimiinsä. Ja loppu on historiaa. Ainakin musikaalin historiaa.

Näyttävät koreografiat ovat Jyri Nummisen vinksahtaneiden ja musikaalimarinoitujen aivojen tuotoksia, ja aivan hurmaavia ovatkin! Steppinumeroita, ja aivan mahdottoman hyvin svengaava porukka. Maestro Numminen väläyttelee myös loistavia näyttelijänlahjojaan mm. luihuisena teatterinrakastaja/rahanlainaaja Shylockina (ja missäs olemmekaan nähneet aiemmin Shylockin?) sekä ahvenista ennustajana. Joukkokohtaukset on mietitty tarkkaan muutenkin kuin tanssikoreografioiden osalta. Upeat peruukit (Petriina Suomelalle kiitos!) kruunaavat tanssijapoikien raflaavan ulkoasun. Niinkuin muidenkin, ei sen puoleen (Shakespearen kuontalosta erityismaininta). Kyllä on muuten Pyry Smolander ja Julius Martikainen tyrmääviä ilmestyksiä!

Musikaalissa paljastuu myös se mistä musikaalit saivat taidemuotona alkunsa, onnistuuko Ruune pokaamaan itselleen puritaanin tyttären Portian (Reeta Vestman), miten sujuu Retun vaimon Bean (Irina Isberg) pyrkimykset naisten työssäkäynnin tasa-arvon kannattamiseksi, mitä tapahtuu kaksimielisiä lipsahduksia viljelevälle Veli Jeremialle (Henrik Hammarberg), palaako Lady Clapham (Katriina Sinisalo) Perien mesenaatiksi ja monta muuta polttavaa kysymystä.

Strandberg on diivoista diivoin lipevänä ja itseään täynnä olevana Shakespearena. Lolan enkelin rooli musikaalissa Kinky Boots oli loistavaa harjoittelua tähän hommaan. Hykerryttävä rooli, ja mikä tukka! Ja mitkä asut! Ja hyvin hän muuttaa itsensä maalaistollukaksi vakoillessaan Perien toimintaa. Karvonen on Kansallisteatterista hyvinkin tuttu mies, yleensä sellaisista draamarooleista. No, ei ne musikaaliroolit ihan tuntemattomia hälle ole; vuonna 2020 mies nähtiin Maailma on tehty meitä varten jukebox-musikaalissa. Suvereenisti vetää hän, vaikka mikki loppusuoralla pätkiikin. Ja Maunuksela on kyllä laulajana/esiintyjänä loistava; tämän glamrock-Nostradamus on todellakin tyrmäävä! Ensemblenelikko Numminen, Hammarberg, Smolander ja Martikainen veivät kyllä sydämeni totaalisesti. Muuntautumiskykyisiä ja lahjakkaita (sekä seksiä tihkuvia) kaikki! Juliukselle pisteet rintalihasten liikuttamisesta! Ja Jyrin kilometrin pituiset sääret! Kyllä tämä porukka taitaa huippunopeat vaihdot.

Ah, rakastin tätä kyllä alusta loppuun. Vähän niinkuin mittatilausesitys juuri minulle. Joraavat puritaanit gospelhengessä! Nokkelia pikkutuhmuuksia ja sanaleikkejä! Ruttomusikaali (katsoisin!)! WS-logoinen taustakangas Van Halenin hengessä! Ja jopa se munakasmusikaali Omeletti kaikessa älyttömyydessäänkin. 

Törnävän kesäteatterille täydet pisteet kunnianhimoisesta ohjelmistosuunnittelusta. Viime kesän Spamalot oli huippu, Something Rotten myös. Rima on korkealla ensi kesän esitykselle Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille (A Gentleman's Guide to Love and Murder). Suomen ensi-ilta sekin, ja osittain sama tekijätiimi. Vaikka Something Rotten varastaa oikealta ja vasemmalta, on siinä kuitenkin tarpeeksi omaperäisyyttä ollakseen kiinnostava. Ja ennenkaikkea viihdyttävä. Ensi-illassa oli lisäksi hyvin käyttäytyvä yleisö eli maskisuositusta noudatettiin erinomaisesti.

Pitkähän tämä vähän oli, liki kolme tuntia, eli muistakaa hyvät istuintyynyt mukaan!

Tehkää itsellenne palvelus ja menkää katsomaan Something Rotten (esitykset 21.8. asti). Minä ainakin menen toistamiseen! Kiitos Seinäjoki - tapaamme kesäteatterin merkeissä myös ensi vuonna!

Esityskuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pelkkänä korvana / Seinäjoen kaupunginteatteri 28.11.2020

Tämä Larry Shuen kynäilemä mainio komedia valloitti sydämeni Tampereen teatterin tulkintana muutama vuosi sitten; kävin sen katsomassa kai kolme vai neljä kertaa. Samaan aikaan hillittömän hauska, mutta hyvän näytelmän tavoin myös syvällisempiä tasoja sisältävä. Muukalaisviha ja rasismi tarjoavat miettimistä monelle kanssaihmiselle, erityisesti tänä päivänä. Pekka Laasosen ohjaama Pelkkänä korvana jatkuu Seinäjoen kaupunginteatterissa onneksi myös keväällä 2021.

Vaikka näytelmä on jo 1980-luvun alusta, niin kummallisen ajankohtainen se on edelleenkin. Brittiupseeri Froggy (Jukka Puronlahti) tulee vuosittaiselle reissulleen Amerikan syvään etelään, kouluttamaan amerikkalaisia kollegoitaan. Mukana matkaa kaverinsa Charlie (Jani Johansson), vähän tylsä ja arkinen tyyppi, joka kaipaa pientä irtiottoa arjesta ja avioliittonsa tilan pohdintaa. Miestä ahdistaa puhuminen, ja Froggy keksii oivallisen ratkaisun miten Charlie saa olla vierailun ajan rauhassa - hän olisi pesunkestävä ulkomaalainen joka ei puhu samaa kieltä! Perillä odottava majatalon pitäjä Betty (Mia Vuorela) janoaa kokemuksia ulkomaailmasta. Betty ei ole koskaan käynyt missään, ja kaikki uusi, eksoottinen ja ulkomaalainen kiehtoo mieltä. Hänestä Charlie on ihmeellisen kiehtova tyyppi - ja kerrankin Charlie saa kokea olevansa kiinnostava ihminen!

Majatalossa asustaa myös nuori perijätär Catherine (Maiju-Riina Huttunen) ja tämän vähä-älyinen pikkuveli Ellard (Jussi Jätinvuori). Myös Catherinen kihlattu, pyhääkin pyhempi pastori David (Ville Orttenvuori) piipahtelee alvariinsa, monesti vanavedessään junteista juntein Owen (Heikki Vainionpää). Miehillä ei taida olla ihan puhtaita jauhoja pusseissaan. 

Monenlaisine juonenkäänteineen tästä kaikesta punoutuu hillitön juoni, jossa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, suuria inhimillisiä tunteita ja myös ripaus tragediaa. Pieniä vihjeitä tulevasta ripotellaan pitkin ensimmäistä näytöstä. Miksi pastori David ja Owen ovat niin kiinnostuneita Bettyn majatalosta, ja mitkä ovat sporttisen ja itseriittoisen pastorin aikeet Catherinea kohtaan? Onko Ellard todellakin niin pöljä kuin annetaan ymmärtää? Ja mistä maasta se Charlie onkaan kotoisin, kun kaikki tavat ovat siellä ihan... ulkomaalaisia? Näistä erilaisista ulkomaan tavoista revitään huumoria, mutta tarkoituksena ei ole pilkata erilaisuutta, vaan hyväksyä asia.

Näyttelijät tekevät ihan huipputyötä, joka iikka! Charlie on aika arkinen ja yksitotinen, mutta miehellä on selvästi sydän paikallaan. Kieltä ymmärtämättömälle on helppoa uskoa salaisuuksia, eipähän pääse niitä kellekään lavertelemaan. Charlie on aika vakuuttava valaistuine lukulaseineen pelotellessaan Owenia. Niin, Owen sitten. Tämä on taikauskoinen, rasistinen öykkäri joka uskoo omaan ylivoimaisuuteensa. Aivan hillitön hahmo, jonka letkeä kävely, purkanjauhanta ja kaikenlainen överiys saa kyllä hykertelemään naurusta. Pahinta on että tämmöisiä tyyppejä oikeasti on maailma pullollaan. "Mitä se mamu molottaa?" kuvastaa hyvin tyypin lennokasta puhetapaa. Betty on lämminsydäminen ihminen joka ottaa Charlien siipiensä suojaan  - ja vaikka hän vertaakin Charlieta lemmikkihaisunäätään, niin sekin on sanottu rakkaudella. Tottakai.

Sympaattista esityksessä on myös käytetty rento murre. Teemu Kaskisen tuore suomennos nappaa mukaansa myös aivan ajankohtaisia aiheitakin, ja tuoreistaa hyvin tekstin. Pelkkänä korvana onnistuu yhdistämään hyytävää pelkoa hillittömään komediaan. Tosin KKK:n tyypeistä on tehty pikkuisen liian viihdyttäviä ja kömpelöitä luusereita, ja se heidän pelottava puolensa jää vähemmälle. Sitä pelon ja huumorin kontrastia olisi voitu mielestäni korostaa vielä enemmän.

Oskari Löytösen lavastuksessa ollaan syvän etelän ytimessä. Hirsinen mökki on aika kodikas ja täytetyt eläimet luovat sopivan tunnelman. Hannu Raja-ahon valot ja Tomi Rintamäenpään äänet tuovat niin myrskysateet kuin räjähdyksetkin ihan katsojan iholle. Tiina Valkaman puvut ovat sopivan arkisia ja ympäristöönsä mukautuvia. Varsinkin Owen buutseineen ja stetsoneineen on vaatetettu naulan kantaan.

On jotenkin lämminhenkistä miten hienosti "ulkomaalainen" Charlie sopeutuu majatalon yhteisöön. Siinä missä Ellard opettaa kieltä miehelle, niin tämä vuorostaan näyttää suvaitsevaisuuttaa ja oman maansa tapoja innokkaalle fanijoukolleen. Charlie pitää Owenia pilkkanaan monella eri hienovaraisella tavalla, ja niin pöljä kuin Owen onkin, niin jonkunlainen aavistus asiasta tälle tulee. Kun pastori David lopuksi toteaa: "Me olisimme voineet tehdä Amerikasta jälleen suuren" - niin ehkä eräskin alkuvuodesta väistyvä presidentti tulee miehen itseriittoisesta olemuksesta ja kuohkeasta kampauksesta mieleen... 

Pelkkänä korvana on sellainen pienisuuri esitys. Vähän kuin kamarinäytelmä, sellainen intiimi ja läheinen, mutta suuria teemoja syleilevä. Paljon räjähtävän hauskoja kohtauksia, mutta myös vakavuuttaa ja draamaa. Katsojat saavat nauraa rohkeasti ylivedetyille pahoille miehille ja kannustaa hyviä tyyppejä lämpimästi. Aina ei tarvita edes pelastavaa ratsuväkeä apuun, jos nokkeluutta löytyy omasta takaa. Menkää katsomaan tämä heti kun koronarajoitukset sen mahdollistavat!

Esityskuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lapualaisooppera / Seinäjoen kaupunginteatteri 26.10.2019

Huimaa että Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen Lapualaisooppera nähdään vihdoin ensimmäistä kertaa Seinäjoen kaupunginteatterissa. Itse asiassa ensimmäistä kertaa koko Pohjanmaalla ammattiteatterin esittämänä. Ja millaisena modernina tulkintana! Siinä sai Vanhan teatteritalon puuseinät jytistä, kun tämä joukkio pisti menemään ohjaajansa Juha Luukkosen johdolla. Oivallinen yhdistelmä sitä vanhaa perinteistä tarinaa ja tämän päivän pirstoutunutta yhteiskuntaa.

Vanha teatteritalo on aika matala, ja pieni muutenkin, mutta intiimi tila tuo teoksen todella likelle ja iholle asti. Lisäksi Juho Lindströmin lavastus ulottuu hienosti katsomoonkin, tuoden esiintyjät vielä lähemmäs katsojaa. Ramppi lähtee salin reunasta ja halkaisee puolivälistä koko porukan, tietynlaista symboliikkaa siinäkin. Kahtiahan tämä porukka on jakaantunut, sekä 1930-luvulla Lapuan liikkeen oikeistoradikalismissa että tämän päivän öyhötyksessä. Se voittajat vs häviäjät, yhteiskunnan vähäosaiset, "kommunismit" ja isänmaalliset loisten siivoajat tunkee läpi koko 2,5 tunnin esityksen.

Seinäjokelaisten Lapualaisooppera on aika synkkä ja aggressiivinen esitys, lohdutonkin, ainakin välillä. Hyvin fyysinen. Pesäpallomailat heiluvat ja nyrkki puhuu. Ei ihan herkille katsojille siis. Miten tilanne pääsi eskaloitumaan 30-luvulla Vihtori Kosolan (muheaääninen Esa Ahonen) ja hänen kätyreidensä johdolla muilutuksiin, veritekoihin ja yleiseen sekasortoon? Miten tilanne on vuonna 2019 hyvin saman oloinen, toteutustavat vain ovat hieman muuttuneet? Niinpä, historia toistaa itseään. Vihervassari on käsite mitä ei vielä 30-luvulla tunnettu, mutta nyt kyllä senkin edestä. Kulttuuri-ihmiset ovat ilmeisesti yhteiskunnan syöpä vuosikymmenestä toiseen, ainakin tietyn väestönosan mielestä. Ja oikeat miehet ovat miehiä eivätkä saatanan savikukkohottentotteja :-)

Kolmehenkinen oivallinen livebändi runttaa monia klassikoita hyvin uudenlaisina tulkintoina (Sami Silén on sovittanut musiikit ja vastaa muhevasta äänisuunnitelusta). Heviä ja punkkia kuullaan, mutta myös hieman tutumpiakin tulkintoja. Tuomas Luukkonen eri kitaroiden varressa, Timo Ristilä koskettimissa ja Muilun roolissa välillä poikkeava Pekka Hänninen rummuissa. Kolmesta soittajasta lähtee kyllä ääntä! Arvostan asennetta.

Erinomaiset primus motorit riehuvat lavalla kuin hyrrät. Jani Johanssonin hyytävän pelottava Artturi Vuorimaa ja maaninen kiilto silmissään loistava Ilona Pukkila Hurja Hiljana saavat kyllä hyvin pidettyä katsojat hyppysissään. Natalil Lintala hippityttönä kitaransa kanssa lauloi sydäntäriipaisevasti ja kyllä Heikki Vainionpään kirjakauppiaskin kosketti. Suutarin kohtalo meni tunteisiini ja Jukka Puronlahti esitti tämän suurella sydämellä. Koko joukko venyy moneen rooliin ja aikatasoja vaihdellaan sujuvasti. Kylläpä laulu raikaa komiasti!

Kun Vihtori Kosola päräyttää "jumalauta näillä lakeuksilla, ei jumalauta pilkata jumalaa" ja ilmaantuu esille ensimmäistä kertaa katsomon keskelle, niin siinä meni kylmät väreet selkäpiitä pitkin varmaan muillakin kuin minulla. Vaan tuleepa se väsymys Vihtorillekin. Vankilareissun jälkeen tämä on lyöty mies ja viina alkaa maistua entistä enemmän. Jonkunlainen jumalkompleksi tätä kyllä vaivaa.

Esityksessä hyödynnetään paljon livekuvausta, jota sitten näemme heijastettuina lavan molempiin reunoihin sijaitsevilta monitoreilta. Näin lavan takana ja sivussakin tapahtuvia juttuja saadaan meille, ja sellainen autenttinen, tapahtuu-tässä-ja-nyt -fiilis on aika konkreettinen. Hetkittäin tekniikka hieman pätkii, mutta ei anneta sen häiritä. Osa materiaalista on kuvattu etukäteenkin, Seinäjoen maisemissa. Hannu Raja-ahon valosuunnittelu provosoivine punaisine valoineen on näyttävä. Leena Rintalan puvustus jakaa hyvin kansan kahtia: tummanpuhuvat Lapuan liikkeen tyypit militaristiasuineen ja sitten on vihreisiin ja ruskeisiin puetut "vihervassarit".

Tämä Lapualaisooppera on rujo ja raju ja vahva - ja niin ajankohtainen! Kulttuurin ja kirjakauppojen alasajo, mitä kirjakauppias Asser Salo tässä pohtii. Sivistystä ja historian tuntemista pidetään itseisarvona, mutta Suomi ei tunnu tähän porukkaan enää kuuluvan. Sananvapaus kuuluu kaikille, mutta sen hyväksyminen tuntuu olevan joillekin todella vaikeaa. Esitys kuvaa hyvin sitäkin miten katkeruus ja viha nousee pienessä ihmisessä, tavallisissa kansalaisissa. Ennen ja tänään. Teksti on välillä aika ronskin suorasukaista ryssäpuheineen, mutta ehkä se ravistelee ja herättelee katsojia. Kun pohjanmaalainen portsari ei päästä tummaihoisia ravintolaan - taustalla onnettomia ihmiskohtaloita. Juntti kun ei saa naistakaan. Siinäpä toimittajalle draamankaarta!

Vuoden 1918 tapahtumat tuntuvat kummittelevan kaiken taustalla. Kyllä tämä oli niin ajankohtainen ja yhteiskunnallinen ja ajatuksia herättävä esitys. Ymmärrän taas piirun verran paremmin miksi Suomi vuonna 2019 on niin jakautunut, miksi ihmiset äänestävät oikeistopopulisteja ja perussuomalaisia. Ankeus, työttömyys, ihmisarvon menetys ja syrjäytyminen ovat arkipäivää, vaan missä ovat usko, toivo ja rakkaus tänä päivänä? Kun revitään Jeesuksen, Che Guevaran, Kullervon kirouksen ja Sisuaskin kuvat, niin mitä se kertoo katsojalle? Oulun pedofiiliskandaalit ja Turun terroripuukotuskin on saatu muilutettua mukaan, ja ajankohtaisia kommentteja aikamme "viisailta".

Loppu on seesteisen kaunis, onneksi. Muuten voisi jäädä paha mieli. Mutta kyllä on vahva ja komea tulkinta. Täydellinen yhdistelmä uutta ja vanhaa. Jättää pään täyteen ajatuksia ja mieleen oudon myllerryksen. Suosittelen kyllä ehdottomasti! Ja muistakaa mennä oikeaan esityspaikkaan ettei käy niinkuin minulle, joka käveli totutusti uudelle teatteritalolle, ja meinasi tulla hieman kiire... Onneksi ihana henkilökunta jelppasi joka mutkassa.


Kuvien copyright Juha Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Näytelmä joka menee pieleen / Seinäjoen kaupunginteatteri 25.10.2019

Aah, ihan parasta! Taas kerran mahdollisuus nähdä ja kokea tämä komediallinen mestariteos eli Näytelmä joka menee pieleen, tällä kertaa Seinäjoen kaupunginteatterin tulkintana. Teoksen alkaa jo osata ulkona, koska versiot Tampereella (useampaan kertaan), Kouvolassa, Oulussa, Turussa ja toki Lontoossa on tullut nähtyä. Suomesta on ainoastaan Varkaus jäänyt väliin, se kyllä vähän harmittaa. Ja tänä syksynä on luvassa vielä Svenska Teaterin versio!

Miksi sama juttu pitää nähdä näin monena versiona sitten? Hyvä kysymys. Tämä on siitä ehkä erikoinen teos, että lavastuksella ja sen nerokkailla ratkaisuilla on iso osansa viehätystä. Teknisesti ja ajoituksellisesti siis aika kinkkinen ja haastava juttu. On siis jotenkin kutkuttavaa seurata miten eri porukat selviävät tästä urakasta. Suurin syy moneen katseluukertaan on toki se, että kyseessä on totaalisen viihdyttävä, aivot-narikkaan -tyyppinen hulabaloo. Normaalisti en ole mikään maailman suurin farssien ystävä, mutta Näytelmä joka menee pieleen vie farssinkin vielä ihan toisiin sfääreihin. Esitys yhdistää oivallisesti parhainta brittihuumoriperinnettä, äärimmilleen vietyä komediaa ja myös kutkuttavaa murhamysteeriä Agatha Christien hengessä.

Näytelmä joka menee pieleen kertoo teatteriseurueesta, tässä tapauksessa kyseessä on Etelä-Pohjanmaan Polytekninen Draamaseura, jotka esittävät murhamysteerin ensi-iltaan saapuneille katsojille. Ammattinäyttelijät jotka esittävät kömpelöitä amatöörinäyttelijöitä esittämässä näytelmää. Selkiskö? Ja koska koko sakki on täynnä tumpeloita, niin lopputuloksena kaikki menee hieman pieleen. Tai ehkä vähän enemmänkin. Hauskoja juonenkäänteitä on luvassa roppakaupalla, ja meno senkun kiihtyy mitä pidemmälle päästään.

Seinäjoelle on saatu ohjaajaksi komediamies Kalle Lamberg ja jo tutuksi käyneen suomennoksen Mikko Koivusalo. Sanaleikkejä on lokalisoitu Suomeen useita, ja joka teatteri tehnyt niihin vielä omia säätöjään. Lisäksi joka esityksessä etsitään yhtä kadonnutta CD-levyä; Seinäjoella se oli Pete Parkkosen Kohta sataa (!). Pieniä variaatioita siis löytyy. Ja ennenkaikkea oivalliset näyttelijät tekevät tästä herkullista seurattavaa.

Jani Johansson on seurueen kärsivä ohjaajana ja esittää myös tarkastaja Carteria. Tässä on mies paikallaan, seuratkaapa herran kasvojen ilmeitä kun muu porukka töpeksii lavalla! Ja tämän huokaukset! Mutta myös tyytyväinen ilme kun joku vähän välillä onnistuukin! Eino Heiskanen on hömelö ylinäyttelemisen mestari, jolla on hyvin aikaa kumarrella yleisölle ja jäädä paistattelemaan omassa erinomaisuudessaan. Lisäksi Heiskasen pituus sopii hyvin Cecilin rooliin, tulee hieman akrobatiaakin liikkeisiin. Mia Vuorela on erinomaisen mainio Turun murretta vääntävänä hermostuneena teatterin järjestäjänä. mitä tapahtuu kun hän sattumien summana joutuu myös lavalle? Ja entäpä sitten Pihla Pohjolainen dramaattisesti överiksi vetävänä draamatähtenä? Riemastuttava! Heikki Vainionpään Charles deklamoi niin voimallisesti, että siinä moni suomifilmitähti jää kakkoseksi. Hovimestari Perkinsiä esittävä Joonas Snellman on maskeerattu Einsteinin näköiseksi, hmmm...

Seinäjoelle lavastukset on lainattu Tampereen teatterin esityksestä, jonka Marjatta Kuivasto suunnitteli. Hienoa että kierrätetään ja hyödynnetään toisten niksit - ei tartte pyörää keksiä joka kerta uudelleen. Lavastuksella kun on niin tärkeä rooli esityksessä.

Mitä tästä nyt voisi kertoa pilaamatta liikaa? Varmistaudu nauramaan, ehkä se on paras ohje. Riikka Aurasmaan puvustus on ihanan peribrittiläistä, tai siis juuri sellaista mitä kuvittelemme kartanoon sijoittuvassa murhamysteerissä olevan. Tweediä, pikkutakkeja, kukkamekkoja. Puutarhuri Arthur on puettu kuin pieni puutarhatonttu, eli vihreä nuttu, punainen myssy ja parta! Hannu Raja-ahon valot ja Sami Lustin äänet täydentävät esityskokemuksen.

Juonikin lakkaa olemasta oleellinen jossain vaiheessa toisen näytöksen lopulla, kun kohellus vie voiton. Mutta tässä vaiheessa sillä ei ole enää mitään väliä, kun hauskaa on, sekä lavalla että katsomossa. Pitää kyllä ihailla ja ihmetellä sitä millintarkkaa työskentelyä miten sekä lavan takana hääräävät ihmiset että näytteljijät hommat ajoittavat ja hanskaavat. Näyttää katsomoon vaivattomalta, mutta sitä tämä ei ole. Kielellistä leikittelyä on myös paljon, onhan kyseessä brittiläinen näytelmä.

Nyt kannattaa ehdottomasti varata liput jos haluat parin tunnin irtioton arjesta naurunremakan maailmaan. Oivallinen pikkujouluviihdyke! Menkää Seinäjoelle!


Kuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.