Tykkäsin kovasti kahdesta aiemmasta Kjell Westön kirjan teatterisovituksesta Kansallisteatterissa. Kangastus 38 vuonna 2017 ja Rikinkeltainen taivas vuonna 2019. Toisessa tapauksessa olin lukenut kirjan ennakkoon, ja toisessa en. Kolmas Westö-teatterisovitus Tritonus toteutettiin myös Kansallisteatterissa, ja pitihän sekin käydä katsastamassa.
Michael Baranin dramatisoima ja Johanna Freundlichin ohjaama Tritonus nähtiin Vallilan näyttämöllä ja kesto oli piirun vajaa 3 tuntia (hieman liian pitkä). Kirjaa en ole lukenut, mutta seuralainen oli, ja tiivisti minulle väliajalla ja esityksen jälkeen olennaisia eroja. En tiedä olisiko kirjan lukeminen ollut etu vai haitta, ainakin syventänyt ja selkeyttänyt asioita, ehkä. Nyt ei ollut ennakkoajatuksia joten puhdas pöytä siinä mielessä.
Kun tarinan päähenkilöt ovat molemmat syvällä musiikissa, on aivan mahtavaa että musiikki on niin isossa roolissa lavallakin! Oman uransa, taitelijuutensa ja vanhenemisensa kanssa kamppaileva kapellimestari Thomas Brander (Janne Reinikainen) ja kantri/rockhenkisen harrastelijacoverbändin nokkamies sekä koulukuraattori Reidar Lindell (Timo Tuominen) kohtaavat, kun kapellimestarille valmistuu miljoonalukaali Lindellin naapuriin pienelle paikkakunnalle. Miehistä paljastuu monenlaista, historian solmuja auotaan, naisasiatkin käsitellään. Samalla tutustumme muihin kyläläisiin ja varsinkin Branderin bändikavereihin.
Tarina on polveileva ja rönsyilevä, ja kaiken keskipisteessä on pinnalta katsottuna kahden hyvin erilaisen miehen syventyvä ystävyys. Aikaa kuluu, asiat muuttuvat. Tritonus on myös tarina erilaisuudesta ja toisten hyväksynnästä, me-hengestä ja sen ulkopuolelle jäämisestä. Vähän ärsyttää kun Lindell on niin kiltti ja ammattinsa marinoima että kaikki ihmiset tuntuvat kaatavan ongelmansa hänen päälleen. Ehkä tämä on terapeuttien ongelma muutenkin.
Näytelmä on aika fragmentaarinen, paljon lyhyitä kohtauksia. Välillä ne nivoutuvat yhteen paremmin, välillä huonommin. Sellaista yhtenäistä soljuvaa tarinaa ei nähdä ja tämä on kirjaa lukemattomalle katsojalle välillä hieman haasteellista. Väliajalla kuultujen kommenttien perusteella sanoisin että valtaosa katsojista oli lukenut kirjansa. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä että kirjasta (tai jostain muusta) dramatisoidun näytelmän pitäisi toimia myös niille katsojille joille lähtöteos ei ole tuttu. Toimiihan Tritonus, mutta ei ihan aina.
Esityksen parasta antia oli musisointi. Ja koska Vallilan näyttämö on aika intiimi, niin välillä tuli tunnelma että olisi ollut keikalla, jota teatteriesitys vähän häiritsi. Lahjakas bändi veteli hienoja sovituksia niin Neil Youngilta kuin The Waterboysiltakin, ja monelta muulta (biisilista olisi ollut kiva lisä käsiohjelmassa). Aina jaksan ihailla monilahjakkaita näyttelijöitä, nytkin musiikkihommat sujuvat mallikkaasti. Musiikki on läsnä lavalla muutenkin kuin soittaessa. Miehet puhuvat paljon Mahlerista, Sibeliuksesta, klassisen musiikin asioista muutenkin. Molemmat yllättyvät toisen tietäessä asioita muustakin musiikkigenrestä kuin omastaan.
Näyttelijät ovat kaikki hyviä. Vaikka tämä pitkälti kahden miehen show onkin, on siellä paljon tärkeitä pienempiä roolitöitä. Maria Kuusluomalla on tärkeä rooli katkeroituneena naisena, joka ottaa ohjat omiin käsiinsä. Annika Poijärvi on hieno tulkitsija sekä roolityönsä on sydämellinen ja lämmin. Timo Tuominen on ollut isossa roolissa mukana kaikissa Westön dramatisoinneissa, ja tekee taas hienon työn lavalla. Janne Reinikainen on mies paikallaan jäykkänä kapellimestarina
Niin bändin kuin muidenkin kyläläisten tarinat, elämänkohtalot ja keskinäiset suhteet on näytelmässä toinen tärkeä asia. Mukaan mahtuu monenlaista, niin iloja kuin surujakin. Työasiat ja henkilökohtaisuudet kietoutuvat yhteen, niin kuin monesti pienillä paikkakunnilla. Tiivis kyläyhteisö on täynnä ristiriitaisuuksia. Lindell joutuu selvittelemään yhden oppilaansa asioita liiankin syvällisesti. Musiikillisesti lahjakas (ja muutenkin fiksu) Jonas (Aleksi Holkko) on ajautunut äärioikeistolaiseen toimintaan. Pikkuhiljaa tästäkin tarinasta kuoriutuu lisää kerroksia. Muutos on mahdollista, kaikkien osalta.
Katri Rentto on suunnitellut kaksitahoisen lavastuksen. Vasemmassa reunassa on Lindellin rustiikkinen talo, vanhoine kalusteineen ja puupintoineen. Ja oikealla Branderin ultramoderni valkoinen lukaali. Väliin jää runsasti tílaa musisoinnille. Ninja Pasasen pukusuunnittelu on oikein onnistunutta. Naapurien erilaisuutta kuvastetaan hyvin asuvalinnoilla. Siinä missä Lindell pukeutuu rennosti farkkuihin, buutseihin ja ruutupaitoihin, on kapellimestarilla siistit ja laadukkaat, hieman jäykän oloiset vaatteet. Nämä miehet ovat rikki, ja sitä mukaa kun Brander alkaa rentoutumaan ja saamaan jotain otetta elämästään, alkavat hänen vaatteensakin muuttua rennommiksi.
On jotenkin lohdullista että kaikista murheista huolimatta ihmisen on mahdollista kasvaa ja kehittyä, tulla paremmaksi, inhimillisemäksi. Se nähdään tässäkin esityksessä monen hahmon kohdalla. Ylisuorittajakin voi oppia rennommaksi. Menneestä voi päästää irti, sitä kuitenkaan unohtamatta. Syvissä vesissä uidaan, mutta lopuksi katsojalle jää kuitenkin hieman toiveikas olo. Bonusta siitä että käsiohjelmassa on lainauksia eri kapellimestareilta. Tritonus on hyvää perusteatteria kotimaisen draaman ystäville.
Esityskuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
