A Number / Bridge Theatre 11.3.2020

Lontoonreissuni viimeinen näytelmä oli Caryl Churchillin kirjoittama A Number. Tunnin ja 4 minuutin (en kyllä mitannut aikaa, vaan tämä oli teatterin ilmoittama) tiivis näytelmä Bridge Theatressa. Olen nähnyt tästä yhden version NVAP-arkistossa (The National Video Archive of Performance) monta vuotta sitten. Siinä 2002 Royal Courtissa esitetyssä versiossa isää näytteli Michael Gambon ja poikaa Daniel Craig, ja mietteitäni esityksestä voit lukea täältä.

Nyt vuorossa oli Polly Findlayn ohjaus ja pääosissa Roger Allam ja Colin Morgan. Viimeksi näin heidät yhdessä lavalla Globen The Tempestissä vuonna 2013. Ja tunnustan heti että koska tästä näytelmästä en ihan kauheasti viimeksikään pitänyt, niin nuo herrat mut teatteriin tällä kertaa vetivät.

Niin, tämä on ehkä hieman hankala esitys. Lyhyitä episodeja missä vanhempi mies (Allam) kohtaa poikansa (Morgan) sekä tästä tehtyjä klooneja (Morgan). Tapahtumapaikkana on olohuone, selvästi miehen oma, mutta joka kohtauksessa miljöö vaihtuu. Todella nopeasti ja taidokkaasti, koska pieni lava (missä on olohuoneen sisustus) kiertyy aina 90 astetta ja taustalla oleva tila (milloin keittiö, milloin olohuoneen takaseinä) vaihtuu. Pieni pimennys ja tadaa, uusi huone. Näppärä on Lizzie Clachanin lavastus siis. En kyllä tiedä miten se on toteutettu, liukuelementeillä kai. Toinen kysymys on, että jos kerran ollaan miehen omassa olohuoneessa, miksi se vaihtuu joka kerta?

Viidessä lyhyessä kohtauksessa ruoditaan isän ja pojan suhdetta, miehen suhtautumista koko kloonausprosessiin ja pojan mietintää siitä kun hän ei olekaan uniikki. Syyllisyys painaa miestä ja hänen poikansa käsittelevät asiaa kukin tavallaan. Klooni on ärhäkkä ja riidanhaluinen, ja alkuperäinen sovittelevampi. Viimeisin tuntee olevansa onnellinen ja tasapainoinen, mutta muilla on hieman hankalampaa. Isä koittaa lepytellä poikia ajatuksella oikeudenkäynnistä; soluja on varastettu klinikalta ja käytetty kloonaukseen.

Näytelmä pohtii ihmisen ainutkertaisuutta, mutta pojat/kloonit toteavat "none of us is original". Ovatko kaikki isänsä poikia jos kyse on klooneista? Voiko isä tuntea rakkautta myös näihin kopioihin? Katsoja voi koittaa samaistua poikaan joka miettii "I'm just a copy". Tässä on myös valta-asetelma, koska isä asettuu selittelevän ja alistuneen hahmon nahkoihin. Turhaan hän mussuttaa "I wanted the same but different" kun ensimmäinen poika oli hankala ja laitettiin myöhemmin laitokseen, ja tilalle tehtiin kopio.

Kahden hienon näyttelijän työtä on ilo seurata. Varsinkin Morgan on todella taidokkaan muuntautumiskykyinen, koska hän muuttaa aksenttiaan ja koko tapaa näytellä niin monta kertaa. Ihan kuin kyseessä olisivat eri henkilöt. Allam on anteeksipyytävä ja alistuva. Pukeutuminenkin heijastelee henkilöiden dynamiikkaa; isä on arkinen ja hieman nukkavieru villatakissaan, poika (ja kloonit) nahkatakissa ja katuvaatteissa.

A Number on näytelmä isyydestä, kloonauksesta ja sen moraalisesta seurauksesta, identiteetistä ja sen kadottamisesta. Ei tämä ole helpointa katsottavaa mutta ajatuksia herättävää. Ja kahden hyvän näyttelijän työtä on aina ilo katsoa. Ja ainahan sitä voi sulkea silmät ja kuunnella Allamin kuuloelimiä hyväilevää ääntä. Tämä oli myös kolmas näytelmä missä näen Morganin livenä ja viides Allamilta (plus muutama teatteritallenne). Esityskausi loppui kolme päivää vierailuni jälkeen, ja olisi toki loppunut seuraavalla viikolla muutenkin koronatilanteen takia.



Kuvien copyright Johan Persson.

A Midsummer Night's Dream / Bridge Theatre, Finnkino 28.10.2019

Kesäyön uni ei ole mikään suosikkinäytelmäni Shakespearen tuotannosta, mutta taas kerran löysin itseni sitä katsomasta. Mutta en kyllä pettynyt edelliselläkään katselukerralla Lontoon Globe-teatterissa, kun näin silloisen taiteellisen johtajan Emma Ricen ohjauksen (mikä herätti paljon kohua mm. sähkövaloillaan). Siinä oli sopivasti vaihdeltu sukupuolirooleja, ja tämä raikasti teosta mukavasti. Hieman samaa jujua oli tässäkin käytetty, nimittäin ohjaaja Nicholas Hytner oli vaihtanut hieman Oberonin ja Titanian repliikkejä, ja kääntänyt roolit oikeastaan päinvastoin. Sen sijaan että Oberon lumoaisi Titanian rakastumaan ja lempimään aasin kanssa, niin käykin päinvastoin: Oberon viettää kuuman lemmenyön aasiksi muutetun Nick Bottomin kanssa.

Hytner ohjasi vuosi sitten erinomaisen kiinnostavan Julius Ceasarin uudehkoon Bridge Theatreensa, ja se oli suuri menestys. Teatteritilaa käytettiin hienosti hyväksi ja esitys tuotiin kirjaimellisesti yleisön keskelle. Minäkin näin sen paikan päällä kahdesti, ja Suomessa se oli nähtävillä NT Live-sarjassa Finnkinolla. Nyt immersiivisyys oli viety ehkä vielä askeleen pidemmälle. Katsojat ovat tapahtuminen keskiössä ja lattiasta nousevat ja laskevat lavasteet (ja sängyt!) siirtävät yleisömassoja tieltään. Yksi brittien huippulavastajista eli Bunny Christie jatkaa Julius Ceasarista opittuja temppuja, mutta ilma-akrobatia tuo upean lisänsä kaikkeen. Akrobatia jos mikä sopii satumetsään ja keijujen liikkeiksi upeasti.

Livetallennus onnistuu kyllä hienosti tuomaan lähikuvien ja erilaisten kamera-ajojen kautta sitä sadunomaista tunnelmaa teatterista myös elokuvateatterin katsomoon. Ihan kuin olisi itse paikalla. Grant Oldingin säveltämä musiikki on kevyen ilmavaa ja keijujen laulu sopii kokonaisuuteen täydellisesti. Ja sitten on vielä taitava äänisuunnittelu (Paul Arditti) joka tuo öisen metsän erilaisine äänimaisemineen käden ulottuville.

Esitys alkaa hyvin ankean näköisissä puitteissa. Yleisön seassa psalmeja veisaavat naiset, nunnamaisissa asuissaan. Katsojat valuvat sisään. Hippolytaa tuodaan lavalle lasikopissa, puettuna harmaaseen nunnamaiseen kaapuun. Miehen, isän tai puolison auktoriteetti on ehdoton. Margaret Atwoodin klassikkokirja (tai lähinnä kai sen perusteelta tehty tv-sarja) A Handmaid's Tale on ollut aika ilmeinen vertailukohta tai inspiraation lähde, ja Hytner tämän kyllä auliisti myöntääkin. Naisen asema on alistettu ja nämä arvot näkyvät. Onneksi vain esityksen alussa, koska kyllä nunnakaavut ja alistuvat naiset jäävät unholaan kunhan esitys pääsee vauhtiin.

Taas kerran näytelmän miehitys/naisitus on nappiin valittu. Kaikenvärisiä, -kokoisia ja -muotoisia ihmisiä on mukana, kuten lontoolaisissa teatteriesityksissä on muutenkin tapana.  Diversiteetti sopii oikein hyvin juurikin Kesäyön uneen! Oliver Chris (Oberon) on viime vuosina tehnyt tasaisesti hyviä teatterirooleja Lontoossa ja hänen Oberoninsa on jäyhän kujeileva ja flirttaillessaan pistämätön. Tämän ja Aasi-Bottomin kosiotanssi on hulvaton -  todellakin funny and sexy kuten Hytner sitä itse kuvailee väliaikahaastattelussa. Mulle uusi näyttelijätuttavuus oli Gwendoline Christie, mutta aivan huikean upea Titania tämä on. Kumpikin näistä on 191 cm pitkä joten aika pitkänhuiskeita keijuja ollaan. Kaksoisrooleissaaan he esittävät myös Theseusta ja Hippolytaa.

Hermia (Isis Hainsworth) ei halua naimisiin isänsä valitseman Demetriuksen (Paul Adeyefa) kanssa, mutta vaihtoehtona on luostari. Oma mielitietty Lysander (Kit Young) polttelee mielessä enemmän. Helena (Tessa Bonham Jones) on ihastunut Demetriukseen, mutta tämä ei huomaakaan "rumaa" tyttöä. Onneksi keijujen taiat, monenlaiset seikkailut ja parinvaihtosysteemit tuovat onnellisen lopun tälle nelikolle - ja kukin saa mennä naimisiin kenen kanssa haluaa. Näiden ylhäisten lisäksi näytelmässä oleellisena osana on myös Rude Mechanicals -ryhmä eli hieman simppelien käsityöläisten teatteriseurue, ketkä harjoittelevat Pyramus & Thisbe -klassikkoa metsän siimeksessä herttuaparin vihkiäisiin. Heistä isoimman roolin tekee Nick Bottom (Hammed Animashaun) joka joutuu keskelle Oberonin ja Titanian taisteluita, ja siten tulee muutetuksi aasinpäiseksi rakastajaksi Oberonille. Kerrassaan muikea roolityö.

Kaiken yllä keppostelee ihana punkkari-Puck (David Moorst) tuo Titanian assistenttikeiju, joka häärää, säätää ja sotkee. Kerrassaan riemastuttavan anarkistinen Puck! Käsittämätöntä että Moorst ei ollut koskaan ennen tehnyt mitään akrobatiaa. Ei uskoisi, sen verran sujuvasti mies köysitrapetseilla kiikkuu. Mikä energialataus! Ja miten elastiset varpaat! Interaktiivisuus ja flirttailu yleisön kanssa on juuri sopiva lisämauste Puckin hahmoon. Tosin kyllä Rude Mechanicals -seuruekin osaa napata katsojan kännyllä selfien...

Christina Cunningham on suunnitellut hienot puvut. Keijujen kimaltavat asut ja näyttelijäryhmän haalarit ja hupparit, mutta myös ankeat nunnakaavut ja Oberonin yltäkylläiset aamutakit. Ja Titanian ihanat asut! Näissä silmä lepää.

Koko keijujen unenomainen metsä on hieno vastapari totalitaarisen ankealle yhteiskunnalle. Metsässä  ja taian alla kaikki ovat vapaita, saavat irrotella ja toteuttaa salaisia haaveitaan. Kun on aika herätä unesta - what visions I have seen! - niin onneksi todellisuus onkin muuttunut. Lopuksi pidetään yhdessä bileet, katsojienkin kanssa. Mikä esitys ja mikä lopetus! Ei ihme että tätä ovat kaikki kehuneet. En kesällä saanut aikaiseksi vaihdella omia esityksiäni ja mennä katsomaan, mutta onneksi taltiointi ja Finnkino pelasti tilanteen. Herkkupala!


Kuvien copyright Manuel Harlan.

Julius Caesar / Bridge Theatre 10.3.2018

Aivan mahtavaa että Englannin koirareissun yhteydessä oli mahdollisuus mennä Lontooseenkin yhdeksi illaksi. Näin ollen pääsin katsomaan uudelleen Bridge Theatren mainiota Julius Caesaria. Näin sen tammikuussa ensimmäisessä ennakossa, lavanvierus/seisomapaikalta, joka oli hyvin intensiivinen kokemus. Nyt sitten 2 kuukautta myöhemmin istumapaikoilta, melkeinpä teatterin parhailta paikoilta. Erittäin mielenkiintoista nähdä oliko esitys muuttunut parissa kuukaudessa, ja saada myös hieman eri näkökulma esitykseen.

Esitys oli edelleenkin hyvin reilut 2 h, vaikka teatteri kuinka koittaa väittää sen olevan kaksituntinen. Ehkä parikymmentä minuuttia yli. Ei sillä sinänsä ole väliä, mutta pitkähkö aika istua ilman väliaikaa. Toisaalta, moni elokuva mainoksineen kestää pidempään... Kun ihmiset siirtyivät katsomoon, niin näyttelijöistä koostuva bändi aloitti soittelemaan. Mutta siinä missä ennakossa he soittelivat jo hyvissä ajoin ennen 19.45 alkavaa esitysaikaa, nyt soitto alkoi vasta 19.40 (kyllä, oikein katsoin kellosta). Oasiksen Rock'n'Roll Star aloitti minikeikan, joka oli hurmoshenkinen Julius Caesarin kamppistilaisuus, ja punaliput heiluivat. Tunnelma oli siellä alhaalla rokkikonserttimainen ja volyymit aika kovalla. Survivorin Eye of the Tigerin aikana verkkariasuinen Mark Antony (David Morrissey) tuli huudattamaan yleisöä bändin lavalle.

Pikkuhiljaa bändi lopetti ja varsinainen esitys alkoi. Oli kiinnostavaa katsoa erityisesti sitä upean lavasuunnittelun ja yleisön siirtelyn logistiikkaa! Kun lavanosat nousivat ja laskivat, ja silmänräpäyksessä huonekalut ja muu rekvisiitta ilmestyi ja katosi. Ja miten upeasti ihmismassat siirtyilevät. Miten hienosti koko tilaa hyödynnettiin muutenkin. Kyllä näyttämöhenkilökunta venyi moneen.

Brutus on vastahankainen Caesarin syrjäyttämiseen, koska rakastaa tätä. Mutta lopulta Cassius onnistuu suostuttelemaan Brutuksenkin mukaan hankkeeseen. Brutus rakastaa kuitenkin Roomaa enemmän, ja uskottelee ehkä itselleenkin että Caesarin syrjäyttäminen on Roomalle parhaaksi. Ben Whishaw on kyllä erinomainen viileän tyylikkäänä ja älykkömäisenä Brutuksena, josta sitten kuitenkin löytyy se kapinan palo. Ja syvä katumuskin, kun ymmärtää mitä tuli tehtyä.

Adjoa Andoh oli aivan erinomainen Casca, tämän kulmakarvojen nostelu ja pitkät katseet tekivät vaikutuksen. Siinä missä roomalaiset ovat ensin Brutuksen ja tämän salamurhaajaporukan puolella niin Mark Antonyn loistava hautajaispuhe saa heidät viimeistään kääntymään Ceasarin murhaajia vastaan. Seurannut sota on kovin äänekäs ja varsinkin valoilla pelataan paljon. Korvatulpat olisivat ehkä olleet ihan viisas hankinta.

Ylhäältä katsottuna punaisen kankaan vetäminen koko permanto-osuuden yli oli hienon näköistä. Ja en muista että viimeksi salamurhauskohtauksen aikana olisi kaikki seisomassa olleet laitettu "turvamiesten" toimesta alas kyykkyyn tai polvilleen, mutta nyt sekin nähtiin. Hyvin erilainen näkökulma koko näytelmään. Vaikka välillä vähän väsyttikin niin tämä oli sen verran intensiivinen että hereillä kyllä pysyi.

Olin erittäin tyytyväinen että sain mahdollisuuden uusintakatseluun. Seuraava mahdollisuus tämän kokemiseen olisi sitten 26.3. Finnkinon leffateattereissa Turussa, Tampereella ja Helsingissä. Suosittelen vahvasti. Tämä on moderni, äänekäs, populistinenkin tulkinta, mutta räväkkyydessään hyvin ajankohtainen kannanotto.

Bridge Theatre on mukava paikka, mutta viime kerran narikkakaaoksesta viisastuneena nyt oli takki mukana katsomossa. Ja ihanaa oli myös treffata teatterituttuni Kerstin ja ennenkaikkea Anke, jotka olivat katsomassa samaa esitystä. Hyvä ilta.


Virallisten esityskuvien copyright Manuel Harlan, muut kuvat omiani.

Julius Caesar / Bridge Theatre 20.1.2018

Mulla on sellainen epävirallinen tavoite elämässä. Tai haave ehkä ennemminkin. Nimittäin nähdä kaikki Shakespearen näytelmät lavalla joskus, jossain muodossa. Julius Caesar kuuluu niihin mitä en ole koskaan onnistunut ennen näkemään. Siinäpä tarpeeksi houkutinta siis mennä katsomaan lokakuussa avattuun Nick Hytnerin ja Nick Starrin Bridge Theatreen tätä ensiksimainitun herran ohjausta.

Lisähoukuttimena tietysti Brutuksen roolissa nähtävä Ben Whishaw.

Hytner luotsasi National Theatrea vuosikaudet ja teki sinne monta kehuttua ja kiiteltyä Shakespeare-ohjaustakin. Jostain syystä hän ei ole koskaan ohjannut Julius Caesaria, vaikka kuulemma pitää kovasti sen katselemisesta. Joten nyt sitten ihan omassa teatterissaan JC nähdään, jo heti toisena ohjelmistossa. Young Marx aloitti lokakuussa teatterin taipaleen. Se nähtiin myös NT Live:ssä eli elokuvateatterien hämyssä. Toivottavasti myös Julius Ceasarkin tulee Suomeen keväämmällä (Briteissä se nähdään 22.3.). Hytner on siis pitänyt yllä hyvät välit NT Live porukoihin, kun heti kaksi ensimmäistä ohjaustaan uudessakin paikassa on päässyt mukaan.

Mutta ensin livekokemus. Yleensä kaikki on hienompaa paikan päällä. Ja tässä tapauksessa varsinkin siinä lavan reunalla. Nimittäin tässä tuotannossa ei ole lainkaan perinteistä permanto-osuutta katsomossa, ainoastaan seisomapaikkoja. Istumakatsomot kiertävät kyllä areenaa reunoilla. Otin 25 punnan hintaisen seisomapaikan, koska mikä ettei. Kun liput tulivat myyntiin, ei ollut tarkempaa kuvaa miten homma toimii, miten pitkä näytelmä on tai muutakaan. Mutta hommahan toimi siten että ensinnäkin takit ja laukut piti jättää narikkaan (lontoolaisissa teattereissa harva jättää esim. takkejaan minnekään, vaan vie ne paikalleen mukanaan. Viime aikoina moni teatteri on kuitenkin alkanut vaatia isompien kassien jättämistä narikkaan). Kun kävelin sisään saliin niin siellä juuri bändi viritteli soittimiaan ison tilan keskellä olevalla lavalla. Tämä oli ehkä parikymmentä minuuttia vaille esitysajan.

Alue oli kuin mikä tahansa rokkifestari - tai ehkäpä amerikkalaishenkinen poliittinen tilaisuus. Paikalla kierteli myyntikärryjä ja sai ostaa pähkinöitä, lippiksiä ja t-paitoja, kaljaa... Kaikki Julius Caesarin kannatustuotteita. Valitettavasti mulla ei ollut mitään mukana, koska lompakot ja muut jäi sinne kassiin. Sain lirkuteltua lipuntarkastajalta luvan pujahtaa takaisin, kävin hakemassa kympin setelin ja palasin. Vain kuullakseni että heille ei käy käteinen, ainoastaan kortti (olisitpa kertonut siitä kun kyselin paitojen hintoja). Onneksi viisi puntaa maksavia kamppis t-paitoja oli muutama kappale myynnissä myös aulan käsiohjelmamyyjällä pois lähtiessä.

Näyttelijöistä koostuva bändi veteli sekalaisia biisejä parikymmentä minuuttia, Eye of the Tiger, We're Not Gonna take it... Samalla jaettiin lentolehtisiä ja muuta vaalimainossälää. Sitten bändi lopetti ja lavalle saapui itse pääkiho eli Julius Caesar (David Calder), turvamiesten raivatessa tilaa keskellemme. Me seisovat katsojat saimme vaeltaa vapaasti isossa tilassa ja "turvamiehet" ja henkilökunta meitä sitten ohjaili aina sen mukaan mihin tarvittiin tilaa lattiasta nouseville lavaelementeille tai kulkeville näyttelijöille. Välillä näyttelijät soluttautuivat joukkoomme huudellen sieltä kommentteja tai iskulauseita. Tässä todellakin tunsi olevansa mukana näytelmässä ihan eri tavalla kuin normaalisti katsomossa istumalla. Vaikka tämä oli ensimmäinen ennakko, niin yllättävän hyvin yleisön siirtelyt ja muut sujuivat. Välillä saattoi vaikka verkkareissaan ohi hölkkäävä Mark Antony (David Morrissey) kätellä tai läpsäistä olalle. Ja tarpeeksi lähellä jos oli, niin hiki, kuola tai veri saattoi kyllä roiskua päällesi.

Yleisöllä oli aktiivinen rooli monessakin paikassa. JC:n hautajaisissa meille jaeltiin valkoisia kukkia ja surureunuksisia julisteita, ja yhdessä kohtaa siirsimme valtavaa punaista kangasta ylitsemme.

Nyt ei olla toogissa ja sandaaleissa vaan tiukasti nykyajassa. Vaatteet ovat siis sen mukaiset ja murha-asekin on vaihtunut tikarista pistooliin, itse asiassa useampaan. Koko casting on aika mielenkiintoinen. Moni miesrooli on naisen esittämä, esimerkiksi Michelle Fairley on Caius Cassidus ja Adjoa Andoh Casca, salaliittolaisia kummatkin. Valkoisten näyttelijöiden joukossa on huomattavan moni muunkin värinen. Hyvä näin.

Julius Caesar nähdään tyrannimaisena tyyppinä ja Hytner on luonut hänestä hieman trumpmaisen, hyvin populistisen hahmon. Siksipä juuri Marcus Brutus (Ben Whishaw) kätyreineen suunnittelee ja toteuttaa salamurhan. No, ei ehkä fiksusti tehty ja siitä seuraavat ankarat taistelut. Tyrannin jälkeen voi aina tulla valtaan joku vielä pahempi. Tässä vaiheessa korvatulpat saattaisivat olla tarpeen, ainakin jos sattuu seisomaan taistelujen ytimessä. Meteli, välkkyvät valot ja päälle tippuvat laastit (?) ovat aika intensiivinen kokemus. Äänitehosteet ovat kyllä kautta koko näytelmän aika kovalla.

Bunny Christien suunnittelema lavastus ansaitsee erikoismaininnan. Kun ei kiinteää ja yhtä lavaa ole lainkaan, vain erikokoisia elementtejä, jotka nousevat ja laskevat lattiasta, eri korkuisiksi, ja eri kokoisiksi paloiksi. Siihen sitten henkilökunta kantaa sieltä yleisömeren halki tarvittavia huonekaluja tai tarvikkeita. Todella sujuvasti ja huomaamatta, ainakin sieltä lattiatasolta katsoen. Katsoja voi valita änkeääkö eturiviin, vai siirtyykä vaikka nojailemaan seinustoille ja tarkkailee hieman kauempaa. Ensimmäisessä ennakossa kesto oli 2 tuntia ja vartin, ilman väliaikaa. Selkä tuli seisomisesta hieman kipeäksi, vaikka kävelinkin ympäriinsä hieman loppua kohti, ja välillä kävin nojailemassa seiniin.

Mainontaa metroasemalla

Esiintyjät olivat kaikki oikein mainioita. Calder setämäinen ja leppoisa, mutta jotenkin lipevä Julius Caesar. Omahyväisenä miehenä hän ei usko ennustajan (mainio kylttejä kantava pummityyppi, joka yleisön joukosta huutelee) varoituksia Beware the ides of March! Ei usko hän vaimonsakaan aneluja olla menemättä ko. päivänä minnekään. Päivä jolloin velat maksetaan... miten symbolinen päivä salamurhalle! Aina kovin karismaattinen Morrissey oli sporttinen ja menevä, ja piti loistavan monologin Ceasarin hautajaisissa. Friends, Romans, countrymen, lend me your ears - siinä oli väkevyyttä. Monet näyttelijöistä vetivät useita pienempiä rooleja. Ja sitten on tietysti aina loistava Ben Whishaw. Viimeisin teatteriroolinsa oli aika... erikoisessa näytelmässä (Against viime syksynä Almeidassa), joten oli mahtavaa nähdä miestä tekemässä kunnon perinteinen iso rooli. Vaikka ei sillä tavalla perinteinen kun Brutus on totuttu näkemään. Whishaw'n Brutus on kirjojen parissa viihtyvä, hieman nörtähtävä älykkö, ja epävarmankin oloinen mies. Tuntuu että muut kapinalliset, Cassidus ja Casca etunenässä, saavat puheillaan Brutuksen päätymään koko salaliittohankkeeseen.

Näytelmä on vanha, kertoen vielä vanhemmista tapahtumista. Silti tämä Hytnerin versio on hyvin moderni, ei vain miljööltään ja muulta sellaiselta ulkoiselta, vaan myös sisäisesti. Se heijastelee tämän päivän valtarakenteita, populismia, henkilökulttia ja poliittista ilmapiiriä aika oivallisesti. Mainio esimerkki miten hyvä näytelmä voi olla ajaton. Hytnerin omia ajatuksia siitä miksi tämä näytelmä ja miksi juuri nyt voi lukea tästä Guardianin jutusta. Jos nyt jotain moitteita pitäisi antaa niin, taistelukohtaukset kestivät hitusen liian kauan. Ehkäpä siitä sitten nipistettiin se vartti pois mikä alunperin piti esityksen kesto ollakin eli kaksi tuntia. Teatterin mukaan esitys kestää nyt sen 2 tuntia. Ennakoiden aikana kokeiltiin hieman myös seisomapaikkojen määrillä, ja nyt se on vakiintunut neljäänsataan katsojaan.

Olin siis ensimmäisessä ennakossa ja ensi-ilta oli 30.1. Arvostelut ovat olleet hyvinkin positiivisia, neljää tähteä kautta linjan. Hyvä olla kerrankin jostain samaa mieltä myös oikeiden kriitikoiden kanssa. Esityksiä on aina 15.4. saakka, ja lippuja on vielä ihan hyvin tarjolla. Itse olen menossa maaliskuussa katsomaan uudelleen, tällä kertaa istumapaikalla.

On aina yhtä ihanaa päästä hetkeksi juttelemaan herra Whishaw'n kanssa. Tällä kertaa Bridge Theatren baaritiskillä. Piti mennä pelastamaan yksin viiniään siemaileva mies esityksen jälkeen. Ja samaan aikaan stage doorilla värjötteli viitisenkymmentä japanilaista fania, turhaan.


Esityskuvien copyright Manuel Harlan, muut omia.