Hylkäämisen päivät / Tampereen teatteri 7.2.2023

Heti kärkeen tunnustus: en ole ikinä lukenut yhtään Elena Ferranten kirjaa. Olkoonkin suosittu ja ties mitä, mutta jostain syystä en vaan ole lukenut. Ja jotenkin tuntuu ettei ole mitään kiirettä tutustua hänen teksteihinsä. Tämä Tampereen teatterin uutuus Hylkäämisen päivät pohjautuu varhaistuotantoon, ajalle ennen menestynyttä Napoli-sarjaa.

Liisa Mustosen ohjaama näytelmä kertoo keski-ikäisestä Olgasta (Mari Turunen) jonka elämässä on kaikki hyvin. On kiva mies Mario (Henry Hanikka), kaksi teini-ikäistä lasta Gianni (Ville Mikkonen) ja Ilaria (Elina Hietanen), on Otto-koira ja kiva koti. Eräänä kauniina päivänä mies vaan ottaa ja lähtee, ilman mitään ennakkovaroituksia. Tästä alkaa Olgan kiirastuli, missä nainen käy läpi sen seitsemän tunnetta, joista katsojalle päällimmäisenä välittyy raivo ja sekopäisyys. Kun aikaa kuluu hän löytää taas itsensä ja elämänsä, mutta helppoa se ei ole. Katsojallekaan. 

Mari Turunen on kyllä ihan loistava, mutta Olgan mieletön kohkaaminen, huuto, hysteerinen käytös ja meuhkaaminen on tosi raskasta katsottavaa. Hän muuttuu hahmona niin ärsyttäväksi että huomaan ajattelevani ettei ihme että ukko lähti. Hän on kamala lapsilleen, koiralle, naapurin muusikolle Carranolle (Tomi Alatalo) ja koko naapurustolle. Ystävä kuuntelee kyllä kärsivällisesti mutta minä en jaksaisi sympatiseerata. Näytelmä on sekä kasvutarina, perhedraama että avioerokuvaus.

Vaikka koiralle käy huonosti, lapset sairastavat ja lisää vettä myllyynsä Olga saa kun hän huomaa kenen naisen tähden hänet on jätetty (sillä aina kuvioissa on se toinen nainen, eikös) niin en tunne lainkaan sympatiaa tätä pimahtanutta naista kohtaan. Ymmärrän hänen vahvat tunteensa ja reaktionsa, mutta minusta hän on vaan tosi rasittava.

Mario piipahtelee välillä kotona lapsia katsomassa ja tämä ei tunnu auttavan Olgan mielenterveyttä lainkaan. Se vuorottelu normaaliuden kulissien pitämisessä ja todellisuudessa on ristiriitaista. Vaikka Olga koittaa koota itsensä ja noudattaa tiukkaa itsekuria, ei se onnistu lainkaan. Lapset ovat myös todella rasittavia ja hälyisiä. Mutta se täytyy sanoa että upeasti Mikkonen ja Hietala teini-ikäisiä näyttelevät. 

Tiiti Hynnisen kaunis valosuunnittelu jäi kauniina mieleen. Paljon varjoja ja hämäryyttä.

Minun tämä ei nyt vedonnut. Liikaa huutoa ja kohellusta. Onneksi mukana oli hieman huumoriakin, ja hiljaisempiakin hetkiä. Loppu konserttikohtauksineen oli seesteinen ja kaunis. Kaikki saavat rauhan, niin Olga kuin katsojatkin. Ja kuten jo todettu, Mari Turunen on se luonnonvoima joka tässä loistaa. Tai ehkä loistaminen on väärä sana. Vyöryy, mylvii, raivoaa ja temmeltää kuvaa ehkä paremmin. Hieno roolityö!

Mahdoinko olla väärää kohderyhmää, oliko oma mielentila ihan vinksallaan, vai mikä tässä nyt mätti. Uskoisin että moni tästä pitää, ja samaistuukin Olgaan. Minä en löytänyt mitään mihin tarttua, mitään kiinnekohtaa. 

Esityskuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.